Mielikuvituksesta, osa II

Mielikuvituksesta, osa II
Kuva: Pixabay.com

Kirjoitin marraskuun lopussa mielikuvituksesta (osa I) ja mainitsinkin, että teksti tulee saamaan jatkoa. Tässä mielikuvitusta käsittelevän sarjan toisessa osassa sukellamme hieman omaan mielikuvitusmaailmaani sekä sitä hieman tunnetumpaan maailmaan, nimittäin Narnian tarinoiden maailmaan.

Mielikuvituksesta voimavara elämään

Minulla oli lapsena oma salainen maailmani, jonka olin luonut mielikuvitukseni voimalla. Kotimme lähellä oli pienehkö metsä, jossa olin usein kavereideni kanssa leikkimässä ja tuosta metsästä muotoutui minulle oma salainen mielikuvitusmaailmani, jossa pääsin hetkeksi aikaa irtaantumaan minua ympäröivästä todellisuudesta. Joskus päästin maailmaani mukaan myös lähimmät kaverini, vaikka tunsin, etteivät he ymmärtäneet sen rikkautta kuten minä. Heille se oli leikki muiden joukossa. Minulle se oli osa elämää.

Tuossa metsässä, tuossa maailmassa, oli kuningas, joka oli tietenkin yksi metsän korkeimmista puista. Kuninkaan ympäristön pidimme siistinä ja aina metsään mennessämme veimme kuninkaalle lahjoja, kuten käpyjä tai hienoja oksia tai tien varresta poimittuja voikukkia. Maailmassa meillä jokaisella oli myös omat kotimme, jotka olimme valinneet ja sisustaneet mieleisiksemme ja löytyihän metsästä myös kirkko alttareineen ja penkkeineen. En muista saarnasiko meistä kukaan siellä koskaan, mutta kirkko tuntui kuuluvan mukaan kokonaisuuteen.

Tärkein syy metsän mielikuvitusmaailmalleni oli ahdistava todellisuus ympärilläni. Olin lapsi, jonka elämä ei ollut normaalin lapsen onnellista elämää vaan monet vastoinkäymiset olivat saaneet maailmani järkkymään perustuksiltaan. Tuossa tilanteessa mielikuvitusmaailman löytyminen oli kuin lahja taivaasta. Se oli kuin pakopaikka omasta elämästäni, sainhan tuolla metsässä, tuossa maailmassa olla se vahva ja rohkea seikkailija, joka voitti kaikki tielleen tulleet esteet. Mielikuvitus oli se voima, jonka avulla pysyin järjissäni lapsuuden raskaina vuosina.

Narnian jalanjäljissä

Oman metsäni lisäksi on mielikuvitusmaailmasta toinenkin, ehkä hieman tunnetumpi esimerkki. C.S. Lewisin tunnetuin kirjasarja on Narnian tarinat. Kirjasarja kertoo kuvitteellisesta paikasta, Narniasta, jonne eräs sisarusparvi päätyy sattumalta. Pevensin sisarukset, Peter, Susan, Edmund ja Lucy lähetetään Lontoon pommituksia pakoon vanhan professorin luokse maaseudulle. Eräänä sadepäivänä he leikkivät piilosta ja sisarusparven nuorin, Lucy, menee piiloon vanhaan vaatekaappiin. Pian hän huomaa, että tuon vaatekaapin kautta pääsee uuteen maailmaan. Muut lapset eivät usko Lucyn kertomusta vaan väittävät tämän kuvittelevan kaiken. Uteliaisuus kuitenkin voittaa ja pian koko sisarusparvi löytää itsensä keskeltä Narniaa, missä he lopulta joutuvat taistelemaan Valkeaa Velhoa vastaan. Sisarusten mielikuvitusmaailma ei siis ollutkaan vain rauhan tyyssija vaan siellä he joutuivat kohtaamaan myös kipeitä asioita omasta elämästään.

 Minulla oli oma metsäni, Pevensin sisaruksilla Narnia. Yhteistä kuitenkin on se, että kummassakin tapauksessa tuo mielikuvitusmaailma tarjosi hetkellisen pääsyn pois todellisuudesta ja auttoi unohtamaan todellisen elämän ongelmat. Peter, Susan, Edmund ja Lucy olivat joutuneet kauas vanhemmistaan, sijoitetuksi tuon pelottavan professorin luokse ja lapset tunsivat varmasti koko maailman romahtaneen ympärillään. Lucy löysi avaimen tuonne mielikuvituksen rajattomaan maailmaan ja sai lopulta houkuteltua myös toiset käyttämään mielikuvitustaan. Mielikuvitusmaailman löytyminen helpotti lasten elämää professorin luona ja ehkä sotakin tuntui loppuvan nopeammin, kun heillä oli paikka, jonne paeta hetkeksi aikaa.

Mielikuvituksen voima

Jos lähden pohtimaan asiaa tarkemmin, niin Velho ja leijona -tarinassa lasten taistelut Valkeaa velhoa vastaan voisivat kuvastaa heidän omia taisteluitaan todellisessa elämässään. Näitä taisteluita voisivat olla juuri sodan aiheuttama pelko, kaipuu vanhempien luokse ja ehkä jopa tuo professori, jonka luokse olivat joutuneet. Tarinassa lapset lopulta Aslanin, Narnian luojan ja ylimmän hallitsijan, avustamana voittavat velhon ja heidät kruunataan Narnian kuninkaiksi ja kuningattariksi. Näin voisin siis ajatella heidän voittaneen myös oman elämänsä ongelmat ja pelot. Velho ja leijona -tarinan lukenut lapsi (ja aikuinen) on päässyt näin tarinan myötä käsittelemään myös omaa sisäistä maailmaansa ja niitä asioita, jotka ovat askarruttaneet mieltä. Tarinan jälkeen lukija uskoo taas, että omista ongelmistaan voi selvitä ja ehkä tarina antaa myös toivoa siitä, että mielikuvituksessa todella on voimaa.

[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]

Lopuksi

Mielikuvitus ei kuitenkaan koske vain lapsia, vaan se voi olla suuri voima myös aikuisen elämässä. Mielikuvituksen käyttäminen ei tarkoita sitä, että pakenisi todellisuutta, vaikka joskus voi tehdä ihan hyvää sukeltaa johonkin toiseen maailmaan hetkeksi aikaa ja hengähtää hieman ympäröivän todellisuuden ahdistavista asioista.

Tämän lisäksi mielikuvitus voi kuitenkin auttaa katsomaan eteenpäin uusin silmin, näkemään asioita uudella tavalla. Se voi auttaa uskomaan parempaan huomiseen, sillä omilla ajatuksillamme ja kuvitelmillamme on suuri voima elämässämme.


Sarjan aikaisempi teksti:

Mielikuvituksesta, osa I

Mielikuvitus
Kuva Gabriela Piwowarska Pixabaystä

Mielikuvituksella on ollut aina suuri merkitys omassa elämässäni. Tämä on yksi syy sille, miksi puhun ja kirjoitan mielikuvituksesta mielelläni ja mahdollisimman paljon. Mielikuvitus on ollut itselleni suuri voimavara ja uskon, että kykyni eläytyä on suurimmaksi osaksi hyvän mielikuvitukseni ansiota. Mielikuvitus on aiheena hyvin laaja enkä edes pyri mahduttamaan yhteen tekstiin kaikkia ajatuksiani. Tämä olkoon alustus aiheeseen; pieni pintaraapaisu, jonka pohjalta on hyvä jatkaa eteenpäin. (Kuten otsikosta näkyy, tämä on otsikoitu ytimekkäästi Mielikuvituksesta, osa I. On siis odotettavissa, että teksti saa jatkoa useammankin tekstin verran.)

Mitä mielikuvitus on?

On helppoa puhua ja kirjoittaa mielikuvituksesta yleismaailmallisesti, mutta mitä mielikuvituksella ylipäänsä tarkoitetaan?

Synonyymeiksi mielikuvitukselle on määritelty kuvittelu, mielikuva ja ajatus. Tarkempana määritelmänä mainitaan, että mielikuvitus on kykyä tuottaa todellisuutta vastaamattomia mielikuvia. Tieteen termipankissa taas mielikuvituksesta mainitaan, että Aristoteleen mukaan mielikuvitus on sisäisen aistin tuottama kuva ulkoisesta oliosta. Toisena määritelmänä on mainittu kyky käsitellä toteutumattomia mahdollisuuksia.

Mielikuvitus ei tarkoita suoraan uuden keksimistä, mutta hyvä mielikuvitus on suurena apuna silloin, kun uusille ideoille on tarvetta. Viimeisin määritelmä, eli kyky käsitellä toteutumattomia mahdollisuuksia on kieltämättä houkutteleva ja ajatuksia herättävä; sitäkin mielikuvitus eittämättä on.

Ehkä tutuin ja selkein määritelmistä kuitenkin on se, että mielikuvitus on kykyä tuottaa todellisuutta vastaamattomia mielikuvia. Tämä on se, jonka liitän ensisijaisesti luovuuteen ja luovaan työhön. Mielikuvitus kykynä luoda uusia mielikuvia on tärkeää fiktion kirjoittamisessa, kuvataiteissa ja tanssissa, muutaman mainitakseni.

Lasten mielikuvitus – missä mennään?

Lokakuun puolessa välissä käynnistyivät Sastamalan kulttuuriviikot. Kulttuuriviikoilla oli lapsille ja nuorille suunnattua toimintaa, jota järjestettiin ikäluokittain. Itse kiersin kuukauden ajan pitämässä 4.-luokkalaisille sanataidetta. Tämä on antanut minulle hyvän näkökulman (ainakin näin paikallisesti) lasten mielikuvitukseen ja siihen, missä sen suhteen mennään.

Tämä liittyy osittain siihen, että viime aikoina on puhuttu melko paljon siitä, että lasten mielikuvitus on köyhtynyt ja suurimmaksi syylliseksi tähän on tarjottu tietokonepelejä ynnä muita. En nyt lähde ottamaan kantaa peleihin ja pelaamiseen, sillä en näe niitä lähtökohtaisesti suoraan huonona tai vahingoittavana toimintana. Tietenkin kannustan aina mieluummin tarttumaan kirjaan ja lukemaan, mutta en silti lähtisi demonisoimaan kaikkea muuta tekemistä vahingolliseksi.

On totta, että sanataidepajoissakin on vastaan tullut pieniä kohtaamisia pelien kanssa. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi lapsen ensimmäinen idea on pohjautunut johonkin tiettyyn peliin ja ajatukset ovat pyörineet sen ympärillä. Kuitenkin tämä peli-puoli on tullut ilmi todella murto-osan kanssa, joten tällä otannalla en väittäisi pelien tappaneen lasten omaa mielikuvitusta. Pienellä ohjaamisella olen kannustanut joko kehittelemään ideaa eteenpäin tai sitten kääntänyt vaivihkaa ajatuksia muuhun suuntaan, ja se on toiminut. Ei tarvita paljoakaan rohkaisua, niin lasten mielikuvitus kyllä herää aina pienen alkukankeuden jälkeen.

Itse asiassa yksi parhaimmista asioista lasten kanssa työskennellessä on se, että heidän mielikuvituksensa lähtee villiin lentoon hyvin nopeasti, kun siihen antaa vain mahdollisuuden. Alussa he saattavat vielä hieman jarrutella, mutta mitä pidemmälle tunti etenee, sitä lennokkaimmiksi jutut yleensä muuttuvat.

Sanataidetuntien aikana olen nauranut vedet silmissä lennokkaille jutuille, olen ihaillut niitä uskomattomia ideoita, joita lapset ovat pajojen aikana saaneet ja olen antanut niin paljon rohkaisevaa palautetta luokalle toisensa jälkeen, enkä ole edes kehunut turhaan.

Aikuiset ja mielikuvitus

Kyse ei ole vain lapsista, vaan mielikuvitus tekee hyvää myös meille aikuisille. Mielikuvitus ei tarkoita vain sitä, että voi kirjoittaa fiktiota tai tehdä taidetta tai muuta vastaavaa. Mielikuvituksen kohdalla voi lähteä liikkeelle jo ihan vain siitä, että mielikuvitus auttaa myös siihen, että on helpompi asettua toisen ihmisen asemaan, pohtia, miltä toisesta tuntuu ja miten asiat vaikuttavat muihin. Ei ihan huonoja asioita meille aikuisillekaan oppia.

(Mielikuvituksesta on kaiken lisäksi paljon hyötyä myös työelämässä. Tätä aihetta käsittelen tarkemmin Mielikuvituksen voima -luennollani.)

Mielikuvitus on aiheena niin laaja, etten edes yritä mahduttaa kaikkea samaan tekstiin. Siksi haluankin kirjoittaa tästä aiheesta useamminkin. Mielikuvitus on aiheena sellainen, joka sytyttää itseni, joten jaan tekstin useampaan osaan. Tämä teksti siis aloittaa sarjan, jossa käsittelen mielikuvitusta ja sen voimaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Toivottavasti mielikuvitus on aiheena sellainen, joka kiinnostaa myös teitä lukijoita! Itse ainakin huomaan aina innostuvani kun tulee puhe mielikuvituksesta. Ehkä se välittyy myös tekstistäni!

Kehtaanko mennä kauppaan?

Kehtaanko mennä kauppaan
Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä 

Tarkoituksenani oli nyt maaliskuussa käydä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella katsomassa ennen kaikkea Outi Törmälän näyttely Kehtaanko mennä kauppaan. Sitten tulikin korona, joka sulki myös galleriat.

Nettisivut eivät korvaa fyysistä galleriakäyntiä, mutta tilanteen ollessa mikä on, se on kuitenkin paras ja ainoa tapa nauttia uusista näyttelyistä. Ja onneksi, oi onneksi, Outi Törmälän näyttelyn kuvat löytyvät myös netistä. Ja toimikoon tämä teksti myös vinkkinä teille muille: käykää katsomassa näyttelyitä virtuaalisesti!

Tyytymättömyys ulkonäköön

En ole suuri valokuvauksen asiantuntija, mutta nautin todella paljon laadukkaista valokuvista ja ihailen taidokkaita valokuvaajia todella paljon. Valokuvaan itse harrastusmielessä ja tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei hyvää valokuvaa oteta tuosta vain. Muotokuvaus on vielä oma taiteenlajinsa, on eri asia kuvata ihmisiä ja kuvata heitä niin, että kuviin saa talletettua jotain todella syvää ja koskettavaa.

Mutta itse asiaan siis.

Outi Törmälä on henkilö- ja muotokuvaukseen erikoistunut valokuvaaja. Tämä valokuvaprojekti sai alkunsa jo vuonna 2016, jolloin Törmälä etsi Facebookin kautta muotokuvaprojektiansa varten kuvattavaksi naisia, jotka eivät olleet tyytyväisiä ulkonäköönsä. Ilmoitus keräsi paljon vastauksia ja Törmälä kuvasi näitä naisia yli kahden vuoden ajan. Projekti oli alusta alkaen kantaaottava ja sen tavoitteena oli herättää keskustelua ilmiöstä, joka koskettaa todella monia, vaikka siitä ei puhutakaan. Törmälä toteaa, että sosiaalisen median aikakautena sekä ulkonnäkö että ihmisistä otetut valokuvat ovat nousseet entistä suurempaan rooliin ja aiheuttavat paineita ja tyytymättömyyttä. (Tekstin lähde)

Kauniita naisia ja sydäntäsärkeviä tarinoita

Valokuvat ovat yksinkertaisesti upeita. Niissä ei kikkailla turhilla asioilla, vaan valokuvaaja on halunnut keskittyä olennaiseen. Naiset ovat olleet kameran edessä omina itsenään, sellaisina kuin ovat halunneet tulla kuvatuksi. On myös uskomatonta katsoa, kuinka valokuvat eivät tietyssä mielessä valehtele; ne kertovat todella paljon kun niiden eteen pysähtyy hetkeksi aikaa.

Olen katsonut Törmälän ottamia valokuvia useaan otteeseen ja nähnyt tietokoneeni näytöllä valtavan kauniita naisia. Persoonallisia ja erilaisia naisia, mutta todella kauniita naisia. Jokainen. Enkä puhu edes siitä, että jokainen on kaunis omalla tavallaan, sillä se särähtää korvaani joka kerta. Että olet, hmmmm, omalla tavallasi kaunis (mutta et oikeasti kaunis kuitenkaan). Kuvien naiset ovat yksinkertaisesti vain kauniita, aivan jokainen. Olen katsonut kuvia ja tuntenut palan nousevan kurkkuuni, sillä jo näyttelyn tiedoista tiedän kuvien pohjautuvan sellaisten naisten kuviin, jotka eivät pidä itseään kauniina. Millään tavalla tai ollenkaan.

Olen lukenut Venla Rossin kirjoittamia tekstejä kuvien takaa; naisten ajatuksia itsestään ja ulkonäöstään. Olen pyyhkinyt kyyneleitä ja pohtinut sitä, miksi niin moni nainen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, edelleen. Ja nämä naiset ovat vain pieni otanta naisista Suomessa ja vain pieni kurkistus syihin tyytymättömyyden taustalla. Osasyynä on ehkä sosiaalinen media ja sen luomat mielikuvat ja vaatimukset, mutta kuvattujen naisten tarinoita lukiessani tuli kyllä selväksi, että syyt tyytymättömyydelle ovat lähtöisin kuitenkin jostain muualta. Lapsuudenperheestä, koulukiusaamisesta, siitä, että on saanut kuulla kommentteja omasta ulkonäöstään; kommentteja, jotka ovat rikkoneet ja satuttaneet. Kuinka monta kertaa sainkaan lukea sen, että kuvattava on kokenut, ettei ole kelvannut omana itsenään, että aina pitäisi olla jotain muuta. (Aihe, josta kirjoitin itsekin jokunen aika sitten.)

Arvostelun kourissa

Voisin listata helposti tähän liudan piirteitä ulkonäöstäni, joista olen saanut arvostelua ja vähätteleviä kommentteja. Torahampaat. (Lopetin hetkeksi aikaa leveästi hymyilemisen peittääkseni hampaani). Liian pitkät kädet ja raajat ylipäätään. (yritin piilottaa käsieni pituuden, kunnes päädyin, että ne saavat näkyä ja kunnolla. Tanssi on auttanut tähän todella paljon.) Olen käyttänyt liian paljon meikkiä. (Yritin olla hetken aikaa ilman, mutta päädyin, ettei se kuulu muille meikkaanko ja kuinka paljon.) Rumat isovarpaat (kyllä, joku on tätäkin ottanut asiakseen kommentoida). Eri kokoiset silmäni (lapsena tehdyt silmäleikkaukset ovat jättäneet jälkensä, harmi jos häiritsee). Ja tässä on vain muutamia saamiani kommentteja.

Mutta kenenkään, ei kenenkään, tulisi koskaan joutua kuulemaan muiden arvostelua omasta ulkonäöstään. Ei kenenkään. Lasten ei tulisi koskaan joutua kuulemaan vanhempien suusta vihjauksia laihduttamisesta, ulkonäön virheistä tai mistään muustakaan. Kenenkään ei tulisi koskaan sanoa toiselle arvostelevaa tai halventavaa kommenttia tämän ulkonäöstä tai fyysisistä piirteistä ylipäätään. Kukaan ei voi koskaan tietää, mitä toisen taustalla on ja mihin nuo ajattelemattomat kommentit pahimmillaan toisen sysää. Törmälän kuvaamien naisten tarinoita lukiessani näiden ajattelemattomien kommenttien seuraukset ovat olleet osalla todella suuret.

Olet ainutlaatuinen

Meillä jokaisella on oikeus olla sellaisia kuin olemme. Sen painoisia kuin olemme, sen näköisiä kuin olemme. Ovat hiuksemme sitten pitkät tai lyhyet, polkkamalliin leikatut tai irokeesi, se ei kuulu kenellekään muulle. Meidän painomme ei kuulu kenellekään toiselle. Ei se, miten meikkaamme, miten pukeudumme, miten laitamme hiuksemme.

Yksi kuvatuista naisista totesi, että “Ahdistus oli läsnä joka päivä. Mietin, kehtaanko mennä edes kauppaan tai viemään roskia, kun näytän tältä.” Kenenkään ei kuuluisi joutua ajattelemaan näin. Ei kenenkään.

Tehdään siis jokainen oma osuutemme sen suhteen, ettemme ainakaan lisäisi toisten taakkaa. Nostetaan mieluummin kuin lytätään. Tuetaan toistemme matkaa eteenpäin. Ja sen sijaan, että arvostelisimme toisiamme, keskitytään kannustamaan ja rohkaisemaan, sillä jokaisessa meissä on niin paljon kaunista ja hyvää. Joskus tarvitsemme vain myös toisia, jotta ymmärtäisimme sen itsekin.

Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?

Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?
Kuva Free-Photos Pixabaystä 

Tämä on teksti, joka on ollut luonnoksissani jo pitkään. Sen piti käsitellä enemmän huonoa itsetuntoa ja uupumusta, mutta nykyisen maailmantilanteen myötä tämä teksti sai aivan uuden ulottuvuuden, jonka koen juuri nyt tärkeämmäksi. Ehkä joskus myöhemmin avaan edellä mainitsemiani asioita aivan omassa tekstissään. Mutta asiaan siis: Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?

Haasteita

Luultavasti täällä ei ole montaakaan ihmistä, johon nykyinen tilanne ei vaikuttaisi tai olisi vaikuttanut. Enkä ole myöskään itse säästynyt koronan vaikutuksilta, vaikka terveenä olemme vielä pysyneetkin. Työni kuitenkin loppuivat kuin seinään. Kaikki jäi tauolle ja palkanmaksu samalla kertaa. Projektit pysähtyivät tai siirtyivät, kalenteri tyhjeni hetkessä.

En voi väittää, etteikö muutama päivä olisi mennyt hieman haastavimmissa merkeissä. Etteikö se olisi tuntunut. Työ ei ole elämäni sisältö ja määrittele kaikkea, mutta ne pienetkin asiat ovat olleet minulle tärkeitä ja vaikuttaneet päivieni sisältöön. Täysi kalenteri ei ole ollut minulle itseisarvo, enkä ole siihen pyrkinytkään, mutta kun kaikki katoaa yhdessä hetkessä kuin tuhka tuuleen; siinä on ollut hieman sopeutumista.

Ajatusten kääntämistä toiseen suuntaan

Perheemme kohdalla kyse ei ole vain omasta muuttuneesta tilanteestani. Myös meillä eteen on tullut asioita, jotka huolestuttavat, emmekä todellakaan ole ainoita. Tiedän, että todella moni on joutunut lomautetuksi ja irtisanotuksi, enkä siis todellakaan märehdi täällä vain oman napani ympärillä pyöriviä asioita. Mutta en siis ole ollut viime aikoina niin positiivinen kuin olisin halunnut. Rehellisyyden nimissä voidaan puhua yli viikosta, kun olen kiinnittänyt katseeni ja ajatukseni ehkä hieman vääriin asioihin.

Mutta tosiasioille ei voi mitään, en edes minä. Joten on vain ollut pakko peräänkuuluttaa sitä kuuluisaa asennetta, josta olen kirjoittanut useampaankin otteeseen. Tässä tilanteessa on turhaa miettiä niitä asioita, jotka on menettänyt tai jotka eivät ole menneet kuten olisi toivonut. Korona on muutaman muunkin ihmisen haasteena, joten kukaan meistä ei voi ajatella, että tämä koskettaa vain itseämme.

Kuinka sitten olen itse kääntänyt nämä haasteet itselleni voimavaraksi? Vai olenko edes onnistunut siinä?

Kaikki lähti yksinkertaisesti siitä, että oli vain pakko lopettaa asioiden märehtiminen ja tunnustaa tosiasiat. Asiat vain ovat tällä hetkellä Suomessa ja koko maailmassa näin, sitä on yksinkertaisesti turha jäädä murehtimaan. On ollut pakko kääntää ajatukset toisenlaisiksi. Yrittää etsiä asioista positiivisia puolia, sillä kyllähän niitä aina kuitenkin löytyy.

Asioiden tarkastelua uudella tavalla

Päiväni ovat olleet alkuvuoden melko täysiä, enkä ole ehtinyt kirjoittaa aivan niin paljoa kuin olisin halunnut. No, nyt minulla on aikaa ja paljon. On aikaa kirjoittaa, on aikaa viedä eteenpäin niitä projekteja, jotka ovat jääneet hieman taka-alalle. Työn alla oleva teksti, ja näytelmäkässäri, nyt niiden työstämiseen on aikaa.

Olen pitkään haaveillut videoiden kuvaamisesta, editoimisesta ja niiden hyödyntämisestä. Nyt, kun kalenteri tyhjeni kertaheitolla, aikaa löytyy myös tähän. Minulla on aikaa opetella jotain uutta ja kehittää itseäni.

Opiskeluille on tällä hetkellä aikaa melkoisesti. Voin rutistaa taidehistorian opintoni rytinällä eteenpäin, niissä puitteissa kun pystyn. Kirjastojen sulkeutuminen toi tässä suhteessa matkaan pienen mutkan, jonka kanssa pitää vain elää ja mennä sen sallimissa rajoissa eteenpäin.

Perheen kanssa vietämme yllättäen huomattavasti enemmän aikaa yhdessä. Lauta- ja korttipelit on taas kaivettu esiin. Iltatyöpainotteinen alkuvuosi vaikutti kirjojen lukemiseen, enkä ehtinyt lukea taidehistorian lisäksi paljoakaan; nyt on iltaisin taas aikaa istua lukemassa kirjan jos toisenkin. Ulkoilu on onneksi mahdollista ja kun säätkin ovat olleet suotuisat, olen käynyt kävelemässä, pyöräilemässä ja liikkunut muutenkin mahdollisimman paljon. Vanhassa talossa on myös aina jotain pientä puuhasteltavaa ja ainakin purettavaa, joten pienen poikkeustila-ahdistuksenkin saa hyvin purettua fyysiseen tekemiseen. Ja hei, pitkästä aikaa täällä talossakin etenee asiat johonkin suuntaan. Ja mikäs sen parempaa kuin käyttää omaa luovuttaan erilaisten remonttiratkaisuiden kehittelemiseen.

Yhdessä eteenpäin

Nykyinen tilanne maailmassa ei ole ideaali kenellekään. Suurimpia kärsijöitä ovat yrittäjät ja tämän myötä myös työntekijät, joilla ei enää ole työpaikkaa ja toimeentuloa. Mutta kaiken keskellä on ollut hienoa huomata, kuinka suurin osa ihmisistä haluaa puhaltaa yhteen hiileen. Kannustetaan tukemaan pienyrittäjiä. Tarjotaan pyyteetöntä apua naapureille ja muille. Kuvataan videoita muiden iloksi, nauhoitetaan podcasteja, yritetään keksiä tapoja auttaa muita, tavalla tai toisella. Eikä kaikessa edes ole mukana ajatusta rahallisesta hyödystä ja tienaamisesta.

On ollut upea huomata, kuinka ihmiset etsivät luovia ratkaisuja erilaisiin haasteisiin. Tanssitunteja tarjotaan netin välityksellä, on mahdollista tehdä yhteisiä taideprojekteja, vaikkei samassa fyysisessä tilassa voi ollakaan. Vaikka median uutisointi on negatiivista ja kauhukuvien sävyttämää, on hienoa, kuinka sosiaalisen median puolella tunnelma on toinen. Tosiasioita ei kielletä, mutta katse kiinnitetään valoisampiin asioihin ja yritetään keksiä konkreettisia toimia, jotta voisi auttaa paremmin muita.

Haasteet voimavaraksi

En tiedä vastasinko tekstissäni omaan kysymykseeni siitä, kuinka kääntää haasteet voimavaraksi. En tiedä ovatko nämä haasteet ihan vielä muuttuneet voimavaraksi itselleni, vai olenko vasta matkalla kohti sitä.

Ehkä ennen kaikkea tekstini keskeinen ajatus on se, että asioissa on aina kaksi puolta ja oman itsen kannalta on huomattavasti parempi keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Ja on hyvä myös nähdä, mitä tämä tilanne mahdollistaa, kun esimerkiksi aikaa onkin yllin kyllin. En edes yritä väittää, että oikealla asenteella selviää mistä vain, mutta siihen uskon, että oikeanlainen asenne vaikuttaa siihen, millaiseksi oma elämämme muodostuu olosuhteista huolimatta.

Mutta se, mikä tekstini pohjalta ehkä kuultaa läpi; tällä hetkellä ajatuksemme ja asenteemme ovat ne voimavarat, jotka voimme tämän avulla löytää, itse ainakin olen kallistumassa tämän tulkinnan puolelle. Haastava tilanne herättelee käyttämään luovuutta uudella tavalla, se työntää eteenpäin tekemään asioita toisin, mutta ennen kaikkea ajattelemaan toisin.

En yritä väittää, että rahahuolet katoavat ajattelutavan muutoksella tai että stressi töiden jatkumisesta olisi poispyyhitty toisenlaisella asenteella. Ikäviä asioita tapahtuu juuri nyt, elämä heittää eteen suuria haasteita juuri nyt, eikä se ole kenellekään helppoa. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että elämämme tulee kuitenkin olemaan laadultaan parempaa ja tietyllä tavalla helpompaa, jos hyväksymme nykytilanteen ja tosiasiat sellaisina kuin ne ovat ja pyrimme löytämään itsestämme positiivisuutta, kaikesta huolimatta.

Itse haluan ajatella, että kaikista haasteista huolimatta elämä on hyvää ja kaunista, että se sisältää niin paljon kauniita ja hyviä asioita, joita en halua menettää. Valinta on minun!

Aina pitäisi olla jotain muuta

Aina pitäisi olla jotain muuta
Kuva StockSnap Pixabaystä 

Moni on varmasti jo nähnyt ja kuullut Cynthia Nixonin (tuttu Sinkkuelämää-sarjasta) puhuman videon Be a lady they said. Siinä listataan niitä asioita, joita meille naisille toistetaan. Viesti on yksinkertaisesti se, että koskaan mikään ei ole hyvä. Aina pitäisi olla jotain muuta.

Be a lady they said. Don’t be too fat. Don’t be too thin. Don’t be too large. Don’t be too small. Eat up. Slim down. Stop eating so much. Don’t eat too fast. Order a salad. Don’t eat carbs. Skip dessert. You need to lose weight. Fit into that dress. Go on a diet. Watch what you eat. Eat celery. Chew gum. Drink lots of water. You have to fit into those jeans. God, you look like a skeleton. Why don’t you just eat? You look emaciated. You look sick. Eat a burger. Men like women with some meat on their bones. Be small. Be light. Be little. Be petite. Be feminine. Be a size zero. Be a double zero. Be nothing. Be less than nothing.

Ole hieno nainen. Älä ole liian lihava. Älä ole liian laiha. Älä ole isokokoinen, mutta älä pienikokoinenkaan. Syö enemmän. Hoikistu. Älä syö niin paljoa. Älä syö niin nopeasti. Tilaa salaattia. Älä syö hiilareita. Jätä jälkiruoka väliin. Sinun pitää pudottaa painoa. Yritä mahtua tuohon mekkoon. Aloita dieetti. Katso mitä syöt. Syö selleriä. Syö purkkaa. Juo paljon vettä. Sinun täytyy mahtua noihin farkkuihin. Näytät luurangolta. Miksi et vain syö? Näytät riutuneelta. Näytät sairaalta. Syö hampurilainen. Miehet pitävät naisista, joilla on lihaa luidensa ympärillä. Ole pieni. Ole kevyt. Ole siro. Ole naisellinen. Ole nollakokoa. Ole vielä sitäkin pienikokoisempi. Älä ole mitään. Ole vähemmän kuin ei mitään.

Video käsitteli ulkonäköä ja niitä paineita ja odotuksia, joita naisille asetetaan. Aina pitäisi olla jonkunlainen ja aina olet kuitenkin vääränlainen. Aina pitäisi olla jotain muuta kuin olet.

Aina joku muu tietää paremmin

Itse laajennan tätä aihetta hieman pidemmälle, sillä kyse ei ole vain ulkonäöstä. Ei. Omalla kohdallani koen sen kaiken olleen enemmänkin kaikkea muuta kuin ulkonäköön liittyvää. Se ei kuitenkaan poista sitä, ettenkö olisi kokenut ulkoisia paineita sen suhteen, millainen minun tulisi olla, miltä näyttää ja miten syödä.

Aina on joku, joka tietää paremmin. Jollain on vahva mielipide siitä, mikä on (se ainoa) oikea tapa syödä. Miten juuri minun tulisi syödä. Aina on niitä, jotka tietävät paremmin, mitä minun tulisi tehdä, millainen olla. Mitä minun tulisi opiskella ja mitä ei ainakaan pitäisi. Olen kuullut eläväni puolisoni rahoilla (vain koska en satu olemaan vakituisessa palkkatyössä). Olen kuullut arvostelua perheemme valintojen suhteen, vaikka kukaan ei ole tiennyt taustoja päätöstemme takana. Olen ollut huono äiti laittaessani lapseni päiväkotiin. Olen kuullut valintojeni olleen vääriä, koska olen päättänyt kasvattaa lapseni eri tavalla. Olen kuullut arvostelua unelmistani, tavoitteistani ja haaveistani. Olen kuullut monta kertaa, että ne ovat jollain tavalla vääriä, jotain sellaista mitä minun ei tulisi tavoitella.

Muiden kunnioittaminen

Olen miettinyt paljon sitä, miksi me ihmiset niin usein ja niin helposti arvostelemme toisiamme, teemme pikaisia johtopäätöksiä ja oletuksia näkemämme perusteella, vaikka emme näe kuin sen kuuluisan jäävuoren huipun. Jokaisen ulkonäkö on hänen oma henkilökohtainen asiansa. Jokaisen elämä on hänen oma henkilökohtainen elämänsä, joihin meidän muiden ei tulisi sekaantua. Ja silti sitä tapahtuu, koko ajan.

Kaupassa tuijotamme muiden ostoksia. Tuon ei kyllä kannattaisi ostaa noita lihapiirakoita tai sipsipussia. Ja tuon kyllä kannattaisi syödä muutakin kuin kanaa ja parsakaalia. Tuon kuuluisi kyllä hieman laihduttaa ja tuon hillitä tuota liikunnan harrastamista. Ja miksi tuo ihminen ei vain mene oikeisiin töihin, vaan haahuilee vain omassa pienessä kuplassaan (kyllä, viimeisin saattaa olla omakohtainen kokemukseni).

Olisikin todella tärkeää pohtia, mitä itse päästämme suustamme. En todellakaan ole itse mikään pyhimys, mutta pyrin kuitenkin olemaan arvostelematta muita, sillä jos olen jotain elämässäni oppinut, niin en yksinkertaisesti tiedä toisen elämästä kuin vain sen mitä näen. En tiedä, mitä kaikkea on esimerkiksi hänen valintojensa tai muiden taustalla. Tai millaisia kokemuksia ja muita hänen menneisyydestään löytyy, sillä nekin vaikuttavat nykyhetkeen.

Älä kadota itseäsi!

On pelottavaa, kuinka paljon toiset pystyvät pahimmillaan vaikuttamaan muiden elämään, päätöksiin ja valintoihin. Mitä läheisempi ihminen tai tiiviimpi yhteisö, sitä enemmän muiden mielipiteet vaikuttavat. Mutta se ei saisi mennä niin!

Jos elämme elämäämme muiden toiveita toteuttaen ja muita miellyttäen, menetämme jotain tärkeää ja merkityksellistä. Oman näköisemme elämän nimittäin. Saatamme pahimmillaan kadottaa itsemme yrittäessämme toteuttaa muiden toiveita ja odotuksia. Kadotamme oman äänemme, omat toiveemme ja unelmamme. Ja se on surullista.

Ulkonäköön liittyvät asiat eivät kuulu muille ihmisille. Ei ole väliä minkä kokoisia olemme, koska rehellisesti sanoen, se on jokaisen oma asia, ei sen, joka seisoo kaupan kassajonossa takanani. Jokaisella meillä on oikeus olla oma itsemme, sellaisia kuin olemme ja meillä on myös oikeus tulla hvyäksytyiksi sellaisena kuin olemme. Eikä meidän tarvitse mahtua ja ahtautua johonkin muottiin, joka meille asetetaan, vaan saamme elää itsemme näköistä elämää. Meillä on oikeus tehdä päätökset ja valinnat oman elämämme suhteen, eikä kenelläkään muulla ole siihen mitään sanomista.

Oma elämä

Se, mihin itse pyrin, on se, että annan muiden elää omaa elämäänsä. Etten arvostele muita enkä varsinkaan tee olettamuksia ja johtopäätöksiä, koska en yksinkertaisesti tiedä kaikkea sitä, mitä asioiden taustalla on. Olen jatkossakin eri mieltä muiden kanssa ja se on ihan toivottavaakin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minun tulisi saada muut ajattelemaan asioista samalla tavalla kuin itse ajattelen. Haluan hyväksyä sen, että me ihmiset nyt vain olemme erilaisia. Sitä paitsi, rohkeutta on olla oma itsensä!

Itse olen edelleen matkalla tämän asian suhteen, mutta teen hartiavoimin töitä sen eteen, etten anna enää muiden mielipiteiden, ajatusten ja odotusten määritellä itseäni, sitä millainen olen tai mitä teen. Omalla esimerkilläni haluan myös kasvattaa lapseni arvostamaan itseään ja elämään itsensä näköistä elämää, muut huomioon ottaen ja muita kunnioittaen. Mutta niin, etteivät he koskaan kokisi, että aina pitäisi olla jotain muuta!

Ole sellainen kuin olet ja elä itsesi näköistä elämää!

Kuuntele sisintäsi

Kuuntele sisintäsi
Kuva Myriam Zilles Pixabaystä

Tommy Hellsten kirjoitti Facebook-sivuillaan seuraavasti: Uskalla suuria, unelmoi ja näe näkyjä. Ole rohkea, luovu sovinnaisuudesta ja tee se, mitä sisimpäsi tahtoo. Tässä on yksinkertaisuudessaan se, mihin pitäisi suunnata ; luovu sovinnaisuudesta ja kuuntele sisintäsi.

En nyt yritä väittää, että ympäröivä yhteiskunta saa aikaan sen, etteivät ihmiset enää osaa kuunnella sisintään tai että yhteiskunta (ja sosiaalinen media) aiheuttavat paineita ja vaatimuksia sille, miten pitäisi elää ja toimia, miten valita ja mihin suunnata. Mutta en myöskään yritä väittää, etteivätkö nämä asiat vaikuttaisi monen kohdalla siihen, millaiseksi elämä joskus muodostuu. Väitän, että liian usein annamme ulkopuolisten odotusten, toiveiden ja ajatusten vaikuttaa liikaa omaan elämäämme.

Sovinnaisuus

Joskus tai jopa usein kyse on sovinnaisuudesta. Hieno sana, mutta mitä sillä oikeastaan edes tarkoitetaan?

Sovinnaisuus määritellään uskollisuudeksi tavoille ja perinteille. Sovinnaisella tarkoitetaan esimerkiksi vallitsevaa, yleisesti hyväksyttyä, muodollista, kaavamaista ja tavanomaista. Eli oikeastaan sovinnaisuus on se, mistä kirjoitin jo tuossa ylempänä; ympäristön odotukset ja vaatimukset siitä, miten elämää tulisi elää.

Eikä sovinnaisuudessa oikeastaan ole mitään väärää. Ei ole huono asia elää sovinnaisesti. Tavanomainen ei tarkoita huonoa, tavat ja perinteetkin kuuluvat elämään.

Ehkä tässä pätee taas hyvä renki, huono isäntä -ajattelu. Että niin kauan kuin kaikki on hyvin, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos tämä kaikki alkaa hallita elämää liikaa ja jos se kahlitsee paikalleen ja estää muuttumasta, voi pohtia onko sovinnaisuus aina hyvästä.

Muiden toiveiden mukaan eläminen

Luulen, että niin kauan kun kuuntelemme enemmän ympäristöämme, mediaa, ystäväpiiriä, koulua, vanhempiamme ja niin edespäin, emme kuule, mitä oma sisimpämme haluaisi sanoa. Koska ei ole vain yhtä muottiin valettua tapaa toimia ja tehdä asioita, vaan todellisuudessa meillä jokaisella on oma elämämme ja mahdollisuus tehdä siitä oman näköisemme.

Joskus se vaatii sen, mitä Tommy Hellsten mainitsee; että luopuu sovinnaisuudesta. Unohtaa kaikki määritelmät ja säännöt, odotukset ja muiden toiveet ja tarttuu ennemmin kiinni omiin unelmiinsa ja lähtee niitä kohti, välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

En edes väitä olevani minkäänlainen toisintekemisen pioneeri tai suuri sankari sovinnaisuuden unohtamisessa (vaikka joitain asioita olenkin tehnyt toisin). Kaikkea muuta. Suurimman osan elämästäni olen kuunnellut ympäristöäni enemmän kuin itseäni. Olen oikeasti elänyt suurimman osan elämästäni muiden toiveita ja odotuksia kuunnellen ja niitä täyttäen (ainakin yrittänyt), joten sankaria minusta ei saa. En ole uskaltanut suuria, en ole uskonut, että unelmani olisi mahdollista saavuttaa enkä ole ollut rohkea, tai luopunut sovinnaisuudesta kovinkaan usein tai radikaalisti.

Joskus elämässä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun vanha sovinnainen elämä alkaa ahdistaa. Kun se on muotoutunut vankilaksi eikä ole tilaa liikkua tai hengittää.

Silloin on aika alkaa ajatella ja toimia toisin.

Kuuntele sisintäsi

Sovinnaisuudesta luopuminen ei tarkoita sitä, että heittäisi kaikki omat arvonsa ja periaatteensa romukoppaan. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi kapinoida, nousta vastaan ja tehdä väkisin jotain, mikä ei tunnu itselle edes luontevalta.

Joskus, tai itse asiassa varmasti useimmiten, sovinnaisuudesta luopuminen on sitä, että pysähtyy kuuntelemaan omaa sisintään. Kun päättää unohtaa ympäristön odotukset, toiveet ja vaatimukset ja ymmärtää, mitä itse haluaa. Ja on valmis tekemään asioita toisin, jos se on tarpeen.

Luovu sovinnaisuudesta ja tee se, mitä sisimpäsi tahtoo.

Tommy Hellsten

Oman sisimmän kuunteleminen ja sen mukaan toimiminen ei tarkoita itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että alkaa viimein elää omaa elämäänsä ja tekee siitä itsensä näköisen, sellaisen, että voi vanhana kiikkustuolissa mietittyä, että voi pojat olipa mielenkiintoinen elämä!

Eikä kaiken tarvitse aina olla niin radikaalia. Tärkeintä on, että ottaa edes yhden askeleen eteenpäin ja lähtee liikkeelle!

Oodi tavalliselle arjelle

Oodi tavalliselle arjelle

Kaiken ei tarvitse aina olla niin superia tai erikoista, vaan tavallinen arki on se, joka merkitsee. Arki on se, joka muodostaa elämällemme sen raamit. Tämä teksti on siis oodi tavalliselle arjelle.

Sosiaalinen media vääristää hieman tätä kaikkea, tavallisen arjen ja elämän arvostamista siis. Usein näemme vain sen kiillotetun kuvan, joka sosiaaliseen mediaan laitetaan ja unohtuu, että nuo samat ihmiset elävät myös sitä samaa arkea kuin me muutkin. Toisaalta sosiaalinen media on myös mukava paikka, sillä sinne voi itsekin laittaa kuvia niistä oman arjen kauniista yksityiskohdista ja olla kiinnittämättä juuri sillä hetkellä huomiota likaisiin tiskeihin tai liian täysinäiseen pyykkikoriin.

Elämä on arkea

Suurin osa elämästämme on sitä perusarkea. Tavallista elämää ja tavallista arkea, eikä sen oikeasti tarvitse edes olla mitään muuta. Eihän sitä edes jaksaisi jos koko elämä olisi yhtä juhlaa ja superia superin jälkeenkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tavallinen arki olisi jotenkin tylsää ja harmaata, ja jos se meinaa sellaiseksi muodostua, asialle kannattaa yrittää tehdä jotain.

Arjesta voi tehdä kauniimpaa pienillä asioilla. Sillä ei niiden tarvitse olla niitä isoja juttuja merkitäkseen jotain. Se voi olla sitä, että tylsän muoviastian sijaan laittaakin välipalapähkinät pieneen lasipurkkiin, joka näyttää kauniilta (kuva tuossa ylempänä). Se voi olla tulppaanikimpun ostaminen kauppareissun lomassa. Kauniisti pinotut kirjat pöydällä, pieni piipahdus ulkona auringonpaisteessa, rauhallinen hetki kirjaa lukien.

Asenteen merkitys

Ja loppujen lopuksi pääsen taas siihen, mistä kirjoitan usein. Asenteeseen. On omasta asenteestamme kiinni onko se arki tylsää ja harmaata, vai kiinnostavaa ja kaunista. Myönnän, että on hetkiä, kun elämä potkii päähän ja kaikki tuntuu musertavalta, kaikki on harmaata, eikä elämä tai arki ainakaan näytä erityisen kauniilta. Mutta. Olosuhteet huomioon ottaen, meillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä asioille jotain. Meidän ei silti tarvitse antaa elämän olla aivan niin harmaata, vaan voimme valita arkeen myös edes vienoja värisävyjä. Oma elämämme ja omat haasteemme antavat raamit arjellemme, mutta niiden puitteissa meillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä paljon enemmän kuin siinä hetkessä ajattelemme.

Ehkä kyse on osittain siitä, että opettelee olemaan kiitollinen omasta elämästään, siitä, mitä juuri nyt on. On aivan turha jäädä pohtimaan niitä asioita, joita minulla ei ole. Sen sijaan olisi tärkeää kiinnittää katse niihin asioihin, joita elämässäni on tällä hetkellä. Ja löytää niitä timantteja kaiken sen tavallisen arjen keskeltä.

Kuukauden parhaat

Kuten tekstistä ehkä kuultaa läpi, kirjoitan omasta kokemuksestani. Viime vuosi oli itselleni haastava ja varsinkin syksy tuntui aika ajoin todella raskaalta, enkä meinannut aina nähdä kovinkaan pitkälle. Tai itse asiassa lähelle; niihin asioihin, jotka olivat kuitenkin hyvin. Nyt elämä on hieman vähemmän haastavaa ja yksi syy siihen on myös se, että olen työstänyt paljon omaa asennettani ja opetellut katsomaan asioita uudella tavalla.

Mitkä ovat niitä sinun arkesi keskeltä löytyviä parhaita hetkiä?

Taiteen välttämättömyydestä

Taiteen välttämättömyydestä
Kuva: Pixabay

Tämä on aihe, josta tulen kirjoittamaan useammankin tekstin, sillä se on niin monimuotoinen ja laaja . Mutta tässä ensimmäisessä tekstissäni haluan paneutua taiteen kokemiseen ja kirjoitan myös jotain ajatuksiani taiteen välttämättömyydestä. (Ja kyllä, tekstin otsikko on lainattu Jaana Venkulan kirjasta Taiteen välttämättömyydestä.)

Epäilystä elämykseen

Viime viikolla olin kaksi päivää Helsingissä. Ensisijainen kohteeni oli Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa, mutta päädyin myös piipahtamaan Kiasmassa, mikä olikin itselleni se mieleenpainuvin kokemus tuolta yksin vietetyltä minilomaltani.

Koska minulla on museokortti, kävelin Kiasmassa suoraan viidenteen kerrokseen. Halusin nähdä Ragnar Kjartanssonin installaation the Visitors, sillä olin lukenut siitä monia ylistäviä arvioita ja mainintoja uskomattomasta taide-elämyksestä. Kiasman blogissakin itse asiassa todetaan, että tämä on näyttely, joka liikuttaa, mutta ollakseni rehellinen, olen aina hieman skeptinen kaikkien tällaisten arvioiden kohdalla. ( Ja kyllä, kyseisessä blogissa tarkoitettiin fyysistä liikkumista tilassa, mutta moni muu arvio painotti juuri kokemuspuolta.)

Mutta.

Kjartanssonin the Visitors yllätti minut. Asenteeni “No, katsotaan nyt onko se niin erikoinen…” katosi nopeasti. Todella nopeasti.

Satuin astumaan näyttelytilaan aivan installaation alkuvaiheessa. Näin ja koin sen aika lailla ensi minuuteista lähtien, mikä teki kokemuksesta aika lailla upean. (Teos ei vaadi kylläkään sitä, että pitäisi osata saapua paikalle juuri sen alkuminuuteilla, väitän, että vaikka huoneeseen astuisi kesken kaiken, kokemus olisi silti yhtä upea.)

Seisoin ensin katsomassa yhtä videoscreeniä, ja hätkähdin alussa joka kerta uuden screenin käynnistyessä. Alun jälkeen teos pääsi vauhtiin, tai ehkä enemmänkin muusikot teoksessa pääsivät vauhtiin. Ja siinä vaiheessa ymmärsin, mistä kaikki ovat puhuneet. Videoinstallaatio vei mukanaan. Kuljin tilassa screeniltä toiselle, seisoin huoneen keskellä, käänsin katseeni vuoronperään eri näkymiin ja uppouduin musiikin maailmaan. Teoksessa toistui sama melodianpätkä oikeastaan koko teoksen ajan, mutta se ei haitannut. Se sai lopulta jo hyräilemään mukana, enkä ollut edes ainoa.

Kun taide vie mukanaan

Ja sitten ne hetket, kun musiikki upposi jonnekin todella syvälle sisimmässäni. Se nosti esiin tunteita, se “kolahti” kovaa ja voimakkaasti. Tunsin palan kurkussani, pyyhin vaivihkaa kyyneleitä silmäkulmastani. Annoin musiikin viedä mukanaan, liikuin tilassa ja nautin. Uskomaton tunne oli se, että olisin halunnut osallistua itse teokseen, tanssia ympäri tilaa ja silmieni edessä näin nykytanssiteoksen, jonka siellä olisi voinut katsojien keskellä tanssia.

Taide-elämyksessä olen syvällä todellisuuden tapahtumavirrassa. En kuuntele, en ratkaise ongelmaa, en yritä ymmärtää, en yritä suodattaa jotain. Tärkeintä on elämys: tämä ei ala mistään eikä pääty mihinkään, virtaan hetken tämän taiteen mukana, olen ajassa, ja olemisen kokemus jättää jäljen.

Jaana Venkula; Taiteen välttämättömyydestä

Kaikki taide ei kosketa jokaista. Varmasti the Visitors -teosta katsoessa joku voi ajatella, että ihan kiva ja taitavasti toteutettu, mutta se siitä. Ja sitten on se joku toinen taidekokemus, joka ei unohdu koskaan. Koska ei ole olemassa universaalia määritelmää siitä, mikä taide on sellainen, joka osuu ja uppoaa. Me kaikki olemme yksilöitä ja kannamme mukanamme kaiken historiamme, aikaisemmin kokemamme ja niin edelleen, ja kaikki se vaikuttaa myös siihen, miten vastaanotamme taidetta, millaiseksi joku taidekokemuksemme muodostuu.

Taiteen puhdistava vaikutus

The Visitors oli myös siitä mielenkiintoinen kokemus, etten muistanut kaivaa puhelintani esiin. En ottanut teoksesta yhtäkään valokuvaa, en kuvannut pätkääkään videota. Koska en muistanut, enkä loppujen lopuksi edes halunnut. Kokemus oli siinä hetkessä ja halusin nauttia kaiken sellaisenaan. Ja muita ihmisiä katsellessani en nähnyt kovinkaan montaa puhelinta teosta kuvaamassa, mikä on aika harvinaista tämän päivän näyttelykokemusteni pohjalta.

Teos kesti yli tunnin (62 tai 67 minuuttia) enkä huomannut ajan kulumista. Teos vei mukanaan ja nautin vain kaikesta mitä näin, kuulin ja koin. Kuten Jaana Venkulan tekstissä tuossa hieman ylempänä; tärkeintä oli elämys ja minä virtasin hetken aikaa taiteen mukana. Ja se oli upea tunne. Instagramiini kirjoitin käynnin jälkeen, että teoksen ääressä koki sen, mitä on taiteen puhdistava vaikutus ja millaista on, kun taide koskettaa jonnekin hyvin syvälle sisimpään ja tunteisiin.

Taiteen välttämättömyydestä

Mutta jos palaan vielä koko tekstin aiheeseen taiteen välttämättömyydestä, niin ehkä tämä teksti selittää osaltaan sen, miksi taide on itselleni välttämätöntä. Mutta ajattelen, että se on sitä myös kaikille muille, vaikkei kaikki sitä ehkä edes ajattele niin. Väitän, että jos uskaltaa olla taiteen edessä avoin ja rehellinen, se saattaa jättää pysyvän jäljen. Taide saattaa koskettaa tunteisiin, mutta se saattaa myös antaa visuaalisen tai auditiivisen elämyksen, se saattaa piirtyä vaikuttavaksi kokemuksellisuudellaan. Tai se saattaa aiheuttaa haltioitumista jonkun taiteilijan teosten edessä; kuinka joku osaakin ilmaista juuri tuolla tavalla asioita.

Ei ole vain yhtä tapaa tehdä taidetta, mutta ei ole vain yhtä tapaa kokea taidetta, tässä olemme yksilöitä. Tärkeintä on kuitenkin se, että uskaltaa joskus antaa taiteen koskettaa itseään, sillä se saattaa antaa meille kokemuksellisuuden lisäksi myös paljon muuta. Kannattaa siis antaa taiteelle mahdollisuus ja uskaltaa heittäytyä.

Kuten huomaa, tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän tekstin. Siksi tulen vielä palaamaan tämän aiheen pariin uudemman kerran tässä pitkin kevättä (tai vuotta) eri näkökulmista aihetta tarkastellen. Taide taitaa olla aihe, josta en väsy koskaan kirjottamasta.

Lempeä marraskuu

Lempeä marraskuu
Kuva Robert B. Pixabaystä 

Rakastan syksyä. Syyskuussa luonto kaikissa väreissään on kulta-aikaa, mutta lokakuuta mentäessä syksy alkaa menettää hohtoaan. Ja marraskuu. Se ei ole koskaan ollut lempeä marraskuu miltään suunnalta katsottuna.

Yleensä lokakuussa on ollut jo megalomaaninen kaamosahdistus päällä, joka on vain pahentunut marraskuuhun siirryttäessä. Viimeistään lokakuussa olemme alkaneet harkita reissua jonnekin lämpimään sitten kuitenkin, koska ajatus sateesta ja pimeydestä ajaa halajamaan kohti aurinkoa. On ollut pakko päästä hetkeksi pois.

Mutta tänä vuonna. Tänä vuonna vastassani onkin ollut lempeä marraskuu. Ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, kun en kaipaa pois joulun tai uudenvuoden aikaan. Tänä vuonna takataskussa ei ole ostettuna matkalippua lämpimään (vaikka tietenkin ajatus auringosta houkuttelee). Tämä on ensimmäinen vuosi aikoihin kun marraskuu on ollut mukavan lempeä, ottanut lempeään syleilyynsä. Marraskuuta on jäljellä enää alle viikko, enkä ole vielä ehtinyt haikailemaan muualle. Ja tämä oli itselleni pienoinen yllätys.

Ajatusten voima

Luin jostain (ihanan tieteellinen lähdeviittaus) National Science -lehden tekemästä tutkimuksesta, jonka johtopäätöksenä oli, että ihmisten ajatuksista 80% on negatiivisia. Kahdeksankymmentä! On uskomatonta, että elämme arkeamme suurimmaksi negatiivisten ajatusten siivittämänä. On jo yleisesti tiedossa, kuinka suuri voima omilla ajatuksillamme on, joten jos negatiivisuuden taso on tuota luokkaa, voi vain pohtia sitä, miten se kuljettaa elämäämme eteenpäin.

En todellakaan ajattele, että ajatuksen voimalla parantuisin, voittaisin lottovoiton tai junailisin itselleni maailmanluokan kustannussopimuksen. Mutta uskon kuitenkin siihen, että tiedostamattamme omat ajatuksemme vievät meitä eteenpäin, suuntaan tai toiseen. Edelleenkään en saa sitä lottovoittoa ajatuksen voimalla, mutta on monilla elämän osa-alueilla ajatuksillamme on suuri merkitys.

Jos ajattelen aamusta iltaan ja päivästä toiseen, ettei minusta ole mihinkään, olen surkea kaikessa ja elämä on vain pelkkää epäonnistumista, niin kyllähän elämäni lopulta muodostuu juuri sellaiseksi. Koska siinä vaiheessa en edes yritä tehdä mitään, sillä olen jo ajatuksissani päättänyt, että kaikki mitä teen on tuomittu epäonnistumaan. Mutta sen sijaan voisinkin ajatella, että minulla on elämässäni samanlaiset mahdollisuudet kuin muillakin. Olen ehkä epäonnistunut, olen tehnyt virheitä, mutta silti. Miksi en voisi onnistua tällä kertaa? Kun asenteeni on se, että elämässä voi tapahtua hyvää (myös minulle), alan myös nähdä näitä asioita ja mahdollisuuksia elämässäni. Negatiivisella mielenlaadulla en näitä edes huomaa, vaikka samat mahdollisuudet kulkisivat ohitseni.

Sairaudet eivät parane ajatuksen voimalla, mutta omat ajatuksemme vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme asiaan. Negatiivisten ajatusten siivittämänä ajattelemme, että tämä on tätä, eikä mikään koskaan muutu paremmaksi, ja aina minä ja aina minulle. Toisenlaisten ajatusten siivittämänä sairaudet eivät parane sen enempää, mutta ne saattavat kuitenkin muuttaa tapojamme toimia. Teemme ehkä parempia valintoja syömisten suhteen, alamme tarkkailla liikunnan harrastamista, palautumista, lepoa, kokonaisuutta, mikä sitten saattaakin vaikuttaa positiivisella tavalla myös terveyteemme. Mutta sitäkin tärkeämpää on asenne kaikkea kohtaan. Että on sairautta, mutta sen mukaan mennään. Sen ei tarvitse antaa hallita elämää, vaikka toisikin haasteita mukanaan.

Lempeä marraskuu

Pitkän pohdinnan kautta olen siis päätynyt siihen, että ajatuksillani on väliä. Ne vaikuttavat siihen, millaiseksi arkeni muodostuu. En tee ajatuksillani ihmeitä, vaikka toisaalta; juuri siihen ajatustemme avulla on mahdollisuus. Mikä onkaan sen suurempi ihme, kuin onnistua muuttamaan negatiiviset ajatukset positiivisempaan suuntaan.

Tänä vuonna marraskuuni on siis ollut varsin lempeä. Yllättävän tästä havainnosta tekee se, että olen ollut viimeiset viikot hieman puolikuntoinen ja haasteet terveyteni kanssa ovat taas aika vahvasti läsnä arjessa. Ja silti tämä kaikki tuntuu lempeältä, kaikesta huolimatta. Se, mikä on muuttunut asian suhteen on yksinkertaisesti ollut oma asenteeni, ja sillä on ollut uskomattoman suuri voima.

Samalla muuttuneella asenteella ajattelin suunnata myös kohti tulevaa, tuo elämä sitten eteen millaisia haasteita tahansa!

Rohkeutta on olla oma itsensä

Rohkeutta on olla oma itsensä

Olisi helppoa listata tähän asioita, jotka vaativat paljon rohkeutta: Laskuvarjohyppy, koskessa melominen ja haiden seassa uiminen, muutamia mainitakseni. Ja jokainen meistä voisi lisätä listaan vielä lisää vaikka kuinka monta asiaa. Mutta jos olen aivan rehellinen, niin on yksi asia, jota emme aina edes mieti; rohkeutta on olla oma itsensä. Liian usein sen sijaan, että olisimme sellaisia kuin olemme, yritämmekin olla samanlaisia kuin muut.

Rohkeutta on olla aito

Ei ole aina helppoa seistä yksin. Joskus se vaatii suurta rohkeutta kertoa, että on eri mieltä asioista. Vaatii rohkeutta olla oma aito itsensä sen sijaan, että antaisi muiden määritellä sen, miten toimii ja mitä tuo itsestään esiin. Ja on olemassa ihmisiä, joilla on hyvin vahvat näkemykset siitä, millainen minun elämäni tulisi olla, eikä näitä näkemyksiä vastaan ole aina niin helppoa nousta seisomaan.

On helpompaa pitää oma persoona piilossa ja sulautua massaan, sen sijaan, että uskaltaisi olla enemmän sitä mitä on. On helpompaa olla kuten muutkin, vaikka todellisuus olisi jotain muuta. Koska omana itsenään esille astuminen vaatii rohkeutta. Se tekee meistä hieman enemmän näkyviä, alttiimpia sille, että joskus saattaa sattua.

Liian usein seuraamme muita ihmisiä ja kuvittelemme, että meidän tulisi elää samalla tavalla kuin he elävät. Jos et ole koskaan verrannut itseäsi muihin, tai elämääsi muiden elämään, niin se on todella hienoa. Mutta uskon, että siellä ruudun takana on kuitenkin kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat kamppailleet näiden vaatimusten edessä. Kun on vaatinut valtavasti rohkeutta valita erilainen polku kuin muilla.

Rohkeutta on kulkea omaa polkuaan

Jokaisella meistä on oma tiemme, jota kuljemme. Omat polkumme, jotka valitsemme. Ja joskus se vaatii suunnattomasti rohkeutta tehdä asioita omalla tavallaan, sillä se tarkoittaa että tekee ne hieman eri tavalla kuin muut. Mutta ei ole vain yhtä tapaa löytää omaa juttuaan. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa saavuttaa asioita elämässä. Ja sen kun aina muistaisimmekin!

Olin 21-vuotias saadessani esikoisen, keskimmäisemme syntyi ollessani 23-vuotias, ja kuopus kun olin melkein 26-vuotias. Olin kotiäitinä kahdeksan vuotta. Olin saanut ylioppilastodistuksen, mutta sen jälkeen plakkarissa ei ollut kuin vuosi tradenomiopintoja (joita en kokenut yhtään omakseni). Mietinkö koskaan, että olisi pitänyt kouluttautua ensin ja hankkia lapset vasta sitten? Kyllä, monta kertaa. Mutta silti tiesin, että se olisi ollut vain tutkinto, ja että olisin tehnyt sen vain koska niin kuului tehdä. Koska en todellakaan tiennyt parikymppisenä mitä haluan. Tai ehkä syvällä sisimmässäni ajattelin kirjoittamista, mutta en todellakaan uskonut itseeni.

Minulla ei ole hienoja tutkintoja, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi opiskellut (tai opiskelisi edelleen). En ehkä tienaa valtavia summia rahaa, mutta minulla on mahdollisuus tehdä niitä asioita, joita rakastan, ja jotka koen omakseni. En ole viittä vaille nelikymppisenä kavunnut uraportailla korkealle, mutta olen luonut vähitellen itseni näköistä uraa, kulkenut vähitellen sellaista arkea kohti, jonka koen omakseni. Eikä se sulje pois sitä, ettenkö haluaisi edelleen kehittyä, kulkea eteenpäin kohti unelmiani ja tavoitteitani. Joskus se vain vie hieman enemmän aikaa.

Rohkeus ei tarkoita sitä ettei pelkäisi

On kestänyt todella kauan, että olen tässä pisteessä. Että voin katsoa taaksepäin ja todeta, että näin tämän on pitänyt mennä. Että tämä on ollut minut tieni, joka on kaikkien vastoinkäymisten ja haasteiden myötä vahvistanut sitä, minkä koen omaksi jutukseni. Kaikki se on näyttänyt minulle sen, mitä todella haluan. Ja se tie on tainnut olla hyvin erilainen kuin monella muulla.

En ehkä osaa ajatella itseäni rohkeana, sillä olen niin usein epäillyt tätä kaikkea, itseäni ennen kaikkea. Mutta olen opetellut ajattelemaan, ettei minun tieni ole vääränlainen, vaikka se onkin erilainen kuin monella muulla. Se on vain minun tieni, jota olen kulkenut, ja haluan kulkea tästä eteenkin päin.

Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei pelkäisi. Rohkeus tarkoittaa sitä, että toimii pelosta huolimatta. Rohkeutta on se, että kulkee eteenpäin edes hieman, luottaa itseensä edes hieman. Rohkeutta on se, että uskaltaa päivä päivältä olla enemmän oma itsensä, luottaa omaan itseensä ja siihen tiehen, jota pitkin kulkee.

Ole siis rohkeasti oma itsesi, ole aito ja ainutlaatuinen! Kulje rohkeasti omaa tietäsi eteenpäin, sillä se on ainoa oikea tie juuri sinulle!