Kirjoitin marraskuun lopussa mielikuvituksesta (osa I) ja mainitsinkin, että teksti tulee saamaan jatkoa. Tässä mielikuvitusta käsittelevän sarjan toisessa osassa sukellamme hieman omaan mielikuvitusmaailmaani sekä sitä hieman tunnetumpaan maailmaan, nimittäin Narnian tarinoiden maailmaan.
Mielikuvituksesta voimavara elämään
Minulla oli lapsena oma salainen maailmani, jonka olin luonut mielikuvitukseni voimalla. Kotimme lähellä oli pienehkö metsä, jossa olin usein kavereideni kanssa leikkimässä ja tuosta metsästä muotoutui minulle oma salainen mielikuvitusmaailmani, jossa pääsin hetkeksi aikaa irtaantumaan minua ympäröivästä todellisuudesta. Joskus päästin maailmaani mukaan myös lähimmät kaverini, vaikka tunsin, etteivät he ymmärtäneet sen rikkautta kuten minä. Heille se oli leikki muiden joukossa. Minulle se oli osa elämää.
Tuossa metsässä, tuossa maailmassa, oli kuningas, joka oli tietenkin yksi metsän korkeimmista puista. Kuninkaan ympäristön pidimme siistinä ja aina metsään mennessämme veimme kuninkaalle lahjoja, kuten käpyjä tai hienoja oksia tai tien varresta poimittuja voikukkia. Maailmassa meillä jokaisella oli myös omat kotimme, jotka olimme valinneet ja sisustaneet mieleisiksemme ja löytyihän metsästä myös kirkko alttareineen ja penkkeineen. En muista saarnasiko meistä kukaan siellä koskaan, mutta kirkko tuntui kuuluvan mukaan kokonaisuuteen.
Tärkein syy metsän mielikuvitusmaailmalleni oli ahdistava todellisuus ympärilläni. Olin lapsi, jonka elämä ei ollut normaalin lapsen onnellista elämää vaan monet vastoinkäymiset olivat saaneet maailmani järkkymään perustuksiltaan. Tuossa tilanteessa mielikuvitusmaailman löytyminen oli kuin lahja taivaasta. Se oli kuin pakopaikka omasta elämästäni, sainhan tuolla metsässä, tuossa maailmassa olla se vahva ja rohkea seikkailija, joka voitti kaikki tielleen tulleet esteet. Mielikuvitus oli se voima, jonka avulla pysyin järjissäni lapsuuden raskaina vuosina.
Narnian jalanjäljissä
Oman metsäni lisäksi on mielikuvitusmaailmasta toinenkin, ehkä hieman tunnetumpi esimerkki. C.S. Lewisin tunnetuin kirjasarja on Narnian tarinat. Kirjasarja kertoo kuvitteellisesta paikasta, Narniasta, jonne eräs sisarusparvi päätyy sattumalta. Pevensin sisarukset, Peter, Susan, Edmund ja Lucy lähetetään Lontoon pommituksia pakoon vanhan professorin luokse maaseudulle. Eräänä sadepäivänä he leikkivät piilosta ja sisarusparven nuorin, Lucy, menee piiloon vanhaan vaatekaappiin. Pian hän huomaa, että tuon vaatekaapin kautta pääsee uuteen maailmaan. Muut lapset eivät usko Lucyn kertomusta vaan väittävät tämän kuvittelevan kaiken. Uteliaisuus kuitenkin voittaa ja pian koko sisarusparvi löytää itsensä keskeltä Narniaa, missä he lopulta joutuvat taistelemaan Valkeaa Velhoa vastaan. Sisarusten mielikuvitusmaailma ei siis ollutkaan vain rauhan tyyssija vaan siellä he joutuivat kohtaamaan myös kipeitä asioita omasta elämästään.
Minulla oli oma metsäni, Pevensin sisaruksilla Narnia. Yhteistä kuitenkin on se, että kummassakin tapauksessa tuo mielikuvitusmaailma tarjosi hetkellisen pääsyn pois todellisuudesta ja auttoi unohtamaan todellisen elämän ongelmat. Peter, Susan, Edmund ja Lucy olivat joutuneet kauas vanhemmistaan, sijoitetuksi tuon pelottavan professorin luokse ja lapset tunsivat varmasti koko maailman romahtaneen ympärillään. Lucy löysi avaimen tuonne mielikuvituksen rajattomaan maailmaan ja sai lopulta houkuteltua myös toiset käyttämään mielikuvitustaan. Mielikuvitusmaailman löytyminen helpotti lasten elämää professorin luona ja ehkä sotakin tuntui loppuvan nopeammin, kun heillä oli paikka, jonne paeta hetkeksi aikaa.
Mielikuvituksen voima
Jos lähden pohtimaan asiaa tarkemmin, niin Velho ja leijona -tarinassa lasten taistelut Valkeaa velhoa vastaan voisivat kuvastaa heidän omia taisteluitaan todellisessa elämässään. Näitä taisteluita voisivat olla juuri sodan aiheuttama pelko, kaipuu vanhempien luokse ja ehkä jopa tuo professori, jonka luokse olivat joutuneet. Tarinassa lapset lopulta Aslanin, Narnian luojan ja ylimmän hallitsijan, avustamana voittavat velhon ja heidät kruunataan Narnian kuninkaiksi ja kuningattariksi. Näin voisin siis ajatella heidän voittaneen myös oman elämänsä ongelmat ja pelot. Velho ja leijona -tarinan lukenut lapsi (ja aikuinen) on päässyt näin tarinan myötä käsittelemään myös omaa sisäistä maailmaansa ja niitä asioita, jotka ovat askarruttaneet mieltä. Tarinan jälkeen lukija uskoo taas, että omista ongelmistaan voi selvitä ja ehkä tarina antaa myös toivoa siitä, että mielikuvituksessa todella on voimaa.
[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]
Lopuksi
Mielikuvitus ei kuitenkaan koske vain lapsia, vaan se voi olla suuri voima myös aikuisen elämässä. Mielikuvituksen käyttäminen ei tarkoita sitä, että pakenisi todellisuutta, vaikka joskus voi tehdä ihan hyvää sukeltaa johonkin toiseen maailmaan hetkeksi aikaa ja hengähtää hieman ympäröivän todellisuuden ahdistavista asioista.
Tämän lisäksi mielikuvitus voi kuitenkin auttaa katsomaan eteenpäin uusin silmin, näkemään asioita uudella tavalla. Se voi auttaa uskomaan parempaan huomiseen, sillä omilla ajatuksillamme ja kuvitelmillamme on suuri voima elämässämme.
Sarjan aikaisempi teksti:
One Reply to “Mielikuvituksesta, osa II”
Comments are closed.