Marras- ja joulukuun vaihteessa vietin pikkuveljeni kanssa viikonlopun Amsterdamissa. Kaupunki valikoitui kohteeksi siksi, ettei kumpikaan ollut käynyt siellä aikaisemmin, mutta vaikutti valintaan myös lentojen hinnat.

Viikonloppu oli aurinkoinen, mikä jo itsessään teki ihmeitä. Tuntui, että jo lentokoneen noustessa pilvien yläpuolelle ja auringon tullessa esiin alkoi kasvoille levitä hymy. Harmaan marraskuun jälkeen (vaikka lempeä olikin) vasta auringon näkyessä huomasin, kuinka paljon sitä olinkaan kaivannut.

Viikonloppu piti sisällään rentoa yhdessäoloa, syömistä, rentoutumista ja paljon käveltyjä askeleita ( perjantain melkein 26000, lauantaina yli 28000 ja sunnuntainakin vielä 14000). Aurinko hemmotteli siis perjantain ja lauantain, sunnuntaina näimme hieman sumuisen kaupungin, joka sekin oli kaunis.

Amsterdam on ennen kaikkea ehkä kesäkaupunki, mutta syksyinen Amsterdam oli myös todella kaunis. Sillä syksyiseksi sitä kutsuisin vielä, olivathan puut vielä kauniin keltaisen lehtipeitteen alla. Amsterdamin rakennuskanta oli todella kaunista ja kaupungin kanaalit tekivät siitä erityisen tunnelmallisen enkä ainakaan viikonlopun aikana kyllästynyt ihailemaan niitä.

Tekemistä Amsterdamissa

Amsterdamissa on paljon koettavaa ja nähtävää. Meidän yksinkertainen suunnitelmamme oli mennä fiiliksen mukaan eikä kummallakaan ollut ajatuksissa lähteä suorittamaan viikonloppua kohdelista kädessä. Tämä olikin hyvä taktiikka ja onnistuimme silti näkemään paljon.

Elämyksiä

Perjantaina lentokoneessa luin lentokoneessa lentoyhtiön tuottaman lehden, joka löytyi muiden mainosten joukosta. Alunperin avasin lehden Monet’ista kertovan artikkelin vuoksi, mutta päätin lukea lehteä muutenkin. Ja oli hyvä, että luin, sillä bongasin sieltä mielenkiintoisen kohteen, jossa vierailla. Tämä paikka oli Wondr Experience. Kyseessä ei ole aikuisten leikkipuisto, vaan paikan ideana on herätellä luovuutta, mutta ennen kaikkea saada hetkeksi aikaa unohtamaan kaiken muun ja heittäytyä vain kokemaan asioita kaikilla aisteillaan. Enkä olisi koskaan uskonut, kuinka rentouttavaa oli maata tekovaahtokarkkien keskellä, seistä glitterikonfettisateessa tai möyriä pallomeressä. Ja kumpikin meistä totesi, että tuo käynti kyllä sai unohtamaan hetkeksi kaiken muun ja olemaan läsnä hetkessä. Huomioitavaa on se, ettei lippuja voi ostaa paikan päältä, vaan ne pitää varata ja ostaa ennakkoon netistä. (Toisaalta, me ostimme lippumme netistä siinä sisällä seistessämme ja pääsimme samantien myös sisään.)

Taidetta

Lauantaina suunnitelmissamme oli ensisijaisesti Van Gogh -museo, mutta se oli aika täyteen varattu lauantaiksi (taas, kannattaa varata ja ostaa liput ennakkoon!). Tämän vuoksi kohteeksemme valikoitui Rijksmuseum eli Hollannin kansallismuseo. Olimme niin aikaisin aamusta liikkeellä, ettei museossa ollut vielä ruuhkaa ja pääsimme erikoisnäyttelyyn samoin tein, mutta kannattaa ostaa liput ennakkoon, koska erikoisnäyttelyihin päästetään vain tietty määrä ihmisiä samalla kertaa. Erikoisnäyttelynä Rijksmuseumissa oli Rembrandt-Velázquez – Dutch & Spanish Masters, eli näyttely, jossa oli rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten taiteilijoiden teoksia. Upeita teoksia mestareilta.

Rijksmuseum on valtava, joten jossain vaiheessa kierrostamme alkoi olla jo pienoinen taideähky. Onneksi löysin vielä sen, mitä olin halunnutkin nähdä eli muutaman Vermeerin teoksen, sekä Rembrandtin massiivisen kokoisen Nightwatch-teoksen, jota tällä hetkellä entisöidään ja tutkitaan kahdentoista asiantuntijan toimin keskellä museota olevan lasikuution sisällä.

Jos olisimme olleet Amsterdamissa yhden päivän enemmän olisimme vielä käyneet Moco-museumissa eli nykytaiteen museossa. Sinne suuntaan kyllä takuuvarmasti, jos vielä Amsterdamiin päädyn.

Ja tietenkin se ruoka

Hyvä ruoka on se, mikä tekee kahden kulinaristin reissusta onnistuneen. Siksipä tämä oli se, mihin taisimme panostaa eniten matkaa suunnitellessamme. Tässä testaamiamme ruokapaikkoja:

• Croque Madame. Koko ravintolan valikoima oli gluteeniton, joten taas kerran oli hienoa olla paikassa, jossa valinnanvaraa riitti. Söimme listan suurimmat hampurilaiset ja nälkä lähti. Ei ehkä paras syömäni gluteeniton hampurilainen, mutta todella hyvä. Jälkiruuaksi söimme suuret porkkanakakun palat, ja ne olivat varmasti parasta gluteenitonta porkkanakakkua, jota olen syönyt. Huomioitavaa on ravintolan sijainti. Se sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella, joten jos et halua kävellä siellä, kannattaa tämä ravintola jättää väliin. (Toisaalta, alueen alkamista ei ole sen kummemmin merkitty, mekin päädyimme sinne huomaamattamme ensimmäisenä iltana juuri tätä ravintolaa etsiessämme. Eikä se nyt mitenkään erityisen huomiota herättävä alue ollut.)
• Bagels & Beans on tunnelmallinen ravintola, jossa on nimensä mukaisesti tarjolla bageleita. Perjantaina kävimme siellä juomassa iltapäiväkahvit ja syömässä bagelit, sunnuntaina söimme samaisessa paikassa aamupalan. Bageleita löytyy myös gluteenittomana ja ne olivatkin todella hyviä. Myös paikan kahvi oli todella hyvää.
• Pancakes Amsterdam on valittu ykköspaikaksi sarallaan ja se myös näkyi. Jo perjantaina katsoimme jonoja kadulla ja kyllä, monta kymmentä ihmistä seisoi ravintolan ulkopuolella jonottamassa sisään ravintolaan. Eli kannattaa varautua siihen, ettei ravintolaan todellakaan pääse suoraan sisään. Me suuntasimme tänne lauantaina aamusta ja ennen yhdeksää olimme melkein ravintolan ainoat asiakkaat. Lista on monipuolinen ja gluteenittomia vaihtoehtojakin riittää. Ja kyllä, pannukakut olivat todella hyviä. Ja suuria.
• Juice by nature oli paikka, johon päädyimme lauantaina. Vitriinissä näkyi olevan syötävääkin, mutta me valitsimme vain kahvit ja smoothiet. Todella hyvä mehu/smoothie-paikka.
• Amsterdamista kuulemma saa maailman parhaita ranskalaisia, joten olihan niitäkin maistettava. Yksi monista ranskalaispaikoista oli valittu vuoden parhaaksi, mutta siihen oli monen kymmenen metrin jono, joten jätimme jonottamisen väliin. Löysimme ostoskadun varrelta toisen paikan ja söimme puoliksi isoimmat ranskalaiset. Ja olivathan ne hyviä.

Amsterdam

Majoittumisesta sen verran, ettei ole mitenkään välttämätöntä majoittua aivan keskustaan. Hinnat keskustassa oli todella paljon korkeammat kuin kauempana. Itse majoituimme Mercure Hotel Amsterdam Westissä. Lentokentältä on ilmainen shuttle-kuljetus hotellille ja hotellilta pääsee bussilla keskustaan todella vaivattomasti (bussi kulkee n. 10 minuutin välein). Hotellin hintaan ei kuulunut aamupalaa, mutta se oli itse asiassa hyvä niin, sillä se mahdollisti hyvät aamupalat kaupungilla. Itse ostimme jo lentokentältä kolmen päivän turistiliput, joilla pystyi kulkemaan julkisilla liikennevälineillä niin paljon kuin halusi ja taisimme kyllä matkustella koko rahan edestä ja ylikin.

Tästä ei ollut tarkoitus tulla yksityiskohtainen matkakertomus viikonlopusta, mutta melko yksityiskohtaiseksi se kuitenkin muodostui.

Amsterdam on kaunis kaupunki ja nähtävää riittää. Ja myös mielenkiintoisia ja kokeilemisen arvoisia ravintoloita olisi ollut vaikka kuinka, mutta ei sitä voi määräänsä enempääkään syödä. Sen verran jäi paikkoja näkemättä ja ravintoloita kokeilematta, että Amsterdamiin voisi matkustaa vielä uudestaankin.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka aina löytyy tekosyitä. Olen kirjoittanut siitä, kuinka mitään ei tapahdu, jos emme edes yritä. Ja loppujen lopuksi kirjoitan taas kerran näistä samoista asioista, siitä, kuinka muistutan itseäni kerta toisensa jälkeen: Uskalla heittäytyä!

Miten näihin ajatuksiin päädyin juuri nyt? Pikkuveljeni kirjoitti todella hyvän blogitekstin viime viikolla. Siinä oli pohdintaa heittäytymisestä. Tuo teksti laittoi myös itseni pohtimaan aihetta enemmänkin, ja siitä tämä kaikki lähti.

Pois mukavuusalueelta

Minulle on helppoa katsoa maailmaa kameran linssin läpi. Viihdyn kameran takana, mutta en niinkään sen edessä. Kameran edessä koen oloni epämukavaksi ja yleensä se myös näkyy lopputuloksessa. Tietenkin kyse on paljon myös omasta asenteestani, mutta osittain tämä on kuitenkin selitettävissä myös luonteellani. Olen introvertti, enkä nauti huomion kohteena olemisesta.

Kevään kurssien suunnittelu etenee hurjaa vauhtia ja Sastamalan opiston kurssiopas on valmistumassa hyvää vauhtia. Tällä kertaa kurssitietojen lomaan päätettiin kuvata meitä hieman uudempia opettajia ja kun pyyntö valokuvattavaksi tuli, olin kahden vaiheilla. Kameran eteen, minä? En osaa olla, en pysty, en voi.

Ja sitten päätin, että ehkä osaankin, pystyn ja voin.

Ei sillä, että olisin riemusta pomppien paikalle saapunut, mutta jutusteltuamme hetken valokuvaajan kanssa, aloin lämmetä. Ideoimme yhdessä kuvan lokaatiota ja ajatusta sen takana. Aloin vähitellen jopa innostua, ajattelin, että siitä voikin tulla ihan mielenkiintoista. Ja lopulta, kuvattavana oleminen. Seisoin melkein tunnin valokuvattavana, eikä oloni alun jälkeen ollutkaan epämukava. En tiedä nautinko siitä, mutta siinä kameran edessä olikin yllättävän helppoa olla; olin rento ja vapautunut.

Heittäytymistä

Oma valokuvattavana oleminen on ehkä aika pientä sen rinnalla, että veljeni päätti hypätä nollakokemuksella harrastajateatteriin mukaan ja ottamaan vielä vastaan jopa pääosan. Mutta voiko kenenkään kokemusta verrata toisen kokemuksiin? Minulle valokuvattavaksi suostuminen oli iso askel ja olin sen jälkeen ylpeä itsestäni, että tein sen.

Kuvittelen usein, etten koskaan heittäydy, olenhan luonteeltani aika harkitsevainen eikä impulsiivisuus kuvaa minua. Mutta pysähdyttyäni pohtimaan asiaa hetkeksi aikaa tajusin, että löytyyhän näitä hetkiä useampia. En vain ole hypännyt laskuvarjo- tai benji-hyppyä tai melonut kuohuvassa koskessa, joiden kaltaisiin asioihin selkeästi heittäytymisen miellän.

Sen sijaan heittäydyin teatterin maailmaan vailla minkäänlaista kokemusta. Tartuin haasteeseen kirjoittaa monologi ja sen jälkeen uskalsin vielä heittäytyä ohjaajaksi, takapuoli edellä puuhun, yrityksen ja epäonnistumisten kautta. Ja se kannatti. Opin paljon niin teatterista kuin itsestänikin, ja siitä lähtien teatteri on ollut osa minua.

Uskalsin myös heittäytyä viime syksynä viettäessäni puoli vuotta tanssilinjalla ja uskaltautuessani tanssimaan yksin, yleisölle. Ei minusta tullut huipputanssijaa, eikä tanssijaa ylipäätään, mutta uskalsin lähteä kokeilemaan, uskalsin heittäytyä kohti lapsuuteni unelmaa. Tulin, näin, koin, ja opin paljon. Itsestäni ennen kaikkea.

Olen heittäytynyt, ja se saa minut hymyilemään. Ja samalla mietin, että pitäisi heittäytyä useamminkin.

Uskalla heittäytyä

Ei heittäytymisen tarvitse aina olla jotain suurta ja erikoista. Joskus kyse voi olla hyvinkin pienestä asiasta, kuten itselläni valokuvattavana olemisesta.

Sitäkin tärkeämpää mitä tekee, on se, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan. Se, että heittäytyy tekemään sellaisia asioita, jotka eivät ole itselle ehkä luontaisia tai helppoja. Miksi? Koska vasta epämukavuusalueelle astuttaessa alkaa kehitys. Koska vasta sitten, kun uskaltaa lähteä kokeilemaan jotain uutta, on mahdollista löytää itsestään uusia puolia, oppia paljon.

Aina lopputuloksena ei ehkä ole suuri menestystarina. Kuten kirjoitin tuossa yllä, minusta ei tullut huipputanssijaa, tai tanssijaa ylipäätään. Mutta kadunko tanssilinjalla viettämääni puolivuotista? En, sillä vaikka tuo puolivuotinen oli todella rankka ja haastava, voin aina katsoa hymyillen taaksepäin ja todeta, että ainakin heittäydyin, tein jotain ihan muuta.

Arjen keskellä ei tarvitse yrittää väkisin etsiä tilaisuuksia heittäytyä uusiin asioihin. Sen sijaan, kannattaa vain sanoa kyllä, kun ne tilanteet tulevat kohdalle. Kun eteesi tulee uusia haasteita ja mahdollisuuksia: Uskalla heittäytyä!

Tänään on ollut hieman haasteita hypätä maanantaihin ja arkeen, mutta ehkä juuri siksi onkin hyvä palata vielä viikonlopun tunnelmiin. Tässä olisi postikortteja Tallinnasta, missä vietin juuri miehen kanssa viikonlopun, ihan kahdestaan.

Saimme viikonlopuksi isovanhemmat lasten seuraksi ja lähdimme lahden yli etelään. Mies oli käynyt Tallinnassa viimeksi yli 20 vuotta sitten, itse sentään olen piipahtanut siellä päiväseltään muutaman kerran tällä vuosikymmenellä (mutta sitä ennen mennäänkin jo 90-luvulle ja käynneille Mustamäentorilla). Ja hieman on kaupunki muuttunut sitten näistä ajoista.

Tallinna on kaunis kaupunki kesällä, mutta oli sitä myös nyt syksyllä. Kadut olivat siistejä eikä tunnelmallisuus jäänyt vain Vanhan kaupungin kaduille.

Askeleita kertyi joka päivä yli 20 000 ja se kyllä tuntui iltaisin. Kuvia otin yllättävän vähän, mutta tämän matkan tarkoitus oli ennen kaikkea vain olla, rentoutua ja saada pieni tauko kaikkeen muuhun. Ja siinä reissu kyllä onnistuikin.

Pitkät yöunet, kahdenkeskinen aika, hyvä ruoka ja tunnelmallinen ympäristö, siinä onnistuneen miniloman resepti. Ja saattoi muistikirjaankin tulla kirjoitettua muutama idea ylös, joten inspiroi tämä reissu luovuuttakin (maisemanvaihdos kannattaa…).

Omat kokemukset ja suositukset

Kulinaristien matkan tekee onnistuneeksi hyvä ruoka, joten tässä muutama vinkki Tallinnaan matkaavalle:

Yövyimme Radisson Sas Hotel Olümpiassa ja pidimme hotellista todella paljon. Ja koska ruoka on aina puolet kaikesta, aamiainen yllätti todella positiivisesti. Jopa kaltaiseni gluteeniton ja maidoton ruokailija sai monipuolisen ja täyttävän aamiaisen, jolla jaksoi pitkälle päivään.

Perjantai-iltana kävelimme kaupungilla ja päädyimme sateen yllättäessä Raatihuoneentorille. Eri ravintoloiden listoja tutkittuamme löysimme itsemme Restoran Raesta, mikä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Taas kerran löysin listalta sekä gluteenitonta että maidotonta itselleni, ravintola oli tunnelmallinen ja palvelu ystävällistä.

Lauantaina suuntasimme iltapäivästä Telliskiveen, joka oli taas aivan oma maailmansa vanhan kaupungin ja keskusta-alueen jälkeen. Pääkohteemme Telliskivessä oli Fotografiska Tallinn, mutta yhtä suuri syy käynnillemme taisi olla kuitenkin myös kahvila-ravintola Kivi paber käärid, jonka kokonaan gluteeniton ruokalista oli harvinaista herkkua, valinnan varaa kun oli kerrankin koko menun verran. Tällä kertaa otin vain kahvin ja jälkkärin, mutta ruokalista jäi kyllä houkuttelemaan…

Lauantaina illasta oli vielä illallisen vuoro ja suuntana oli Rataskaevu 16. Onneksemme saimme vielä pöydän ilman varausta, mutta viikonloppuisin kannattaa kyllä varaus tehdä jos haluaa varmasti päästä syömään kyseiseen ravintolaan. Paikka oli tunnelmallinen, palvelu erinomaista, ja ruoka oli koko reissun onnistunein kokemus (vaikkei muissakaan ollut valittamista).

Ruokaa myös sielulle

Eikä reissu olisi mitään ilman pientä taidelöytöä, siksi suuntasimme lauantaina Fotografiskaan. Allison Jacksonin kuvat olivat mielenkiintoisia ja muistuttivat siitä, ettei kaikki se, mitä näemme, ole aina välttämättä totta. Mutta Jacksonin näyttelyä enemmän pidin Kirsty Mitchellin näyttelystä Wonderland; kuvat olivat todella upeita ja taidokkaita.

Pieni irtiotto arjesta teki hyvää, mutta aivan yhtä ihanaa oli taas palata myös kotiin ja lasten luokse ja muistaa, miksi tämä kaikki on aina tärkeintä.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset Sastamalan opiston sivuilta.

Tämän kesän teema kirjoittamisessani on tuntunut olevan maisemanvaihdon merkitys niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään. Samaa aihetta taisin käsitellä oikeastaan jo tekstissäni, jossa pohdin sitä, kuinka joskus kannattaa tehdä jotain aivan muuta, mutta toivottavasti en toista itseäni kirjoittaessani tästä vielä hieman lisää.

Nautin siitä, että voin työskennellä kotoa käsin. Että minulla on kotona oma työhuoneeni, jonka työpöydän ääressä voin istua, ja jonka olen saanut ympäröidä itseäni inspiroivilla asioilla.

Mutta vasta tänä kesänä olen huomannut sen, kuinka suuri merkitys sillä on ollut, että olen poistunut kotoa ja vaihtanut työskentely-ympäristöäni täysin.

Kesäkuun alussa olin miehen työreissussa mukana Helsingissä, josta kirjoitinkin hieman jo aikaisemmin. Siellä istuin Keskuskirjasto Oodissa kerran jos toisenkin, sain tehtyä valmiiksi ne asiat, jotka olivat roikkuneet puolivalmiina jo pitkään. Kun olin poissa kotoa sain naputeltua tietokonetta tehokkaasti. Paljon tehokkaammin kuin olin tehnyt kotona aikoihin.

Yksi syy tehokkuuteen taisi olla se, että Oodissa istuessani minulla ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Ei ollut jokapäiväistä pyykkirumbaa, ei tarvinnut tehdä ruokaa, eikä ollut edes pyörää, jonka päälle hypätä ja lähteä pyöräilemään. Tehokkuus-puolen lisäksi huomasin myös sen, kuinka hyvää kotoa poistuminen ja ympäristön vaihto teki minulle muutenkin. Tuntui, että olin muutaman tunnin jälkeen jo kuin eri ihminen.

Berliiniin matkustimme heti juhannuksen jälkeen ja myös tuosta reissusta olen kirjoittanut myös jokunen aika sitten. Berliinissä minulla ei ollut mukanani edes tietokonetta, sillä jätin sen aivan tarkoituksella kotiin. Mutta muistikirja minulla oli mukanani, ja sen sivuille kirjoitin tekstiä sivun jos toisenkin. Berliini herätteli kirjoitusintoni uuteen roihuun ja siellä tarkoituksella pitämäni kirjoitustauko päättyi ja annoin tekstin virrata paperille niin vuolaana kuin se oli tullakseen. En tiedä olisiko samaa tapahtunut kotiympyröissä.

Irlannissa olimme melkein kolme viikkoa miehen töiden vuoksi. Nuo kolme viikkoa selkiyttivät todella paljon ajatuksiani ja muuttivat asennettani itseäni kohtaan. Nuo kolme viikkoa eivät myöskään olleet pelkkää lomailua, vaan löysin siellä taas uuden vaihteen töiden tekemiseen ja sain kirjoitettua romaanikäsikirjoitustakin eteenpäin todella paljon. Ollakseni rehellinen, nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun saan paljon aikaan ja löydän itsestäni sen tyypin, joka osaa työskennellä myös kurinalaisesti niin halutessaan.

Tiedän, etten aina voi reissata ulkomaille löytääkseni uutta puhtia kirjoittamiseeni. Eikä se olisi edes järkevää. Mutta tähän kesään, tähän tilanteeseen elämässäni, nämä maisemanvaihdokset ovat tulleet tarpeeseen ja niiden merkitys niin minulle itselleni kuin kirjoittamisellenikin on ollut todella suuri.

Syksy tekee vähitellen tuloaan, arki sen myötä. Tästä kesästä toivon oppineeni sen, että voin aina kuitenkin pakata tietokoneen ja muistikirjan laukkuuni ja vaihtaa maisemaa. Voin istahtaa kirjastoon tai kahvilan pöydän ääreen matkustamatta sen pidemmälle. Voin joskus kävellä vain istumaan lähilaiturille tai ajella tässä lähiympäristössä oikeastaan mihin vain.

Arki ja rutiinit ovat tärkeitä, kunhan kuitenkin muistan aina välillä vaihtaa myös maisemaa.

Kotiinpaluu on ollut tottumista taas uuteen rytmiin. Sitä, että on jättänyt taakseen arjen toisaalla, että on saanut kiinni arjesta täällä. Se on ollut pyykkivuoren selättämistä, mutta myös paahtavaa hellettä ja raukeita päiviä auringossa.

Helteet sulattivat ajatustoiminnan. Ne saivat kaiken hidastumaan, tekemään mahdollisimman vähän. Ja ehkä kotiinpaluu oli hyvä juuri niin; kirjoja takapihalla lukien, jossain vaiheessa jo kuumuuttakin paeten.

Hetken päästä oli jo suljettava ikkunat, etsittävä villasukat, tartuttava helteen karkoittamiin sanoihin, jotka vähitellen palasivat takaisin, sain niistä taas kiinni.

Mutta uusi rytmi on vielä hieman hakoteillä ja yritän saada muodostettua sen sellaiseksi, etten unohdu pyykkeihin tai ruuanlaittoon, mutta en myöskään tietokoneeni ääreen, sanoihin, jotka vyöryvät taas näytölle.

Elämä on tasapainoilua ja mukautumista olosuhteisiin, rytmin vaihtamista kun on tarvetta ja sitä, että pitää kiinni siitä, mikä on tärkeää. Joskus se on helpompaa, toisinaan taas vaikeampaa. Kuten kai elämä yleensä.

Mutta rytmi se on epätasainenkin rytmi. Pääasia kai, ettei jämähdä liikaa paikalleen, vaan on valmis kulkemaan eteenpäin, pienen tanssiaskeleen kerrallaan.

Kaksi viikkoa Irlannissa takanapäin, vielä muutama päivä edessä ennen kuin palaamme Suomeen ja kotiin. Kaksi viikkoa on kulunut kuin siivillä ja on vaikea uskoa, että neljän päivän kuluttua olemme jo Suomessa, tai ainakin jo matkaamassa kohti sitä.

Jos ensimmäisenä viikkona saimme nauttia uskomattoman kauniista säitä, auringosta ja jopa helteestä, niin toisena viikkona saimme jo hieman tuntumaa perinteiseen irlantilaiseen säähän. Tuuliseen ja sateiseen.

Mutta jotain se on opettanut.

Että sää on ennen kaikkea vain asennekysymys. Niinpä olen vetänyt lenkkivaatteet niskaani ja suunnannut lenkille todennäköisestä sateesta huolimatta. Kävellyt ja tutkinut ympäristöä, ja kastunut joka ikinen kerta lenkin päätteeksi. Mutta se ei ole edes haitannut.

Lauantaina kävelimme Salthilliin ja takaisin ja siellä rannalla saimme niskaamme muutaman sadekuuron, samoin kuin kävellessämme takaisin kohti keskustaa. Mutta enää se ei haitannut.

Mutta en säästä ajatellut kirjoittaa, vaan siitä, kuinka taas kerran meren ääressä sielu lepäsi. Yleensä niin villisti laukkaavat ajatukset hiljenivät ja istuin vain siellä rannalla, katsoin aaltojen iskeytymistä rantakiviin ja ajattelin, kuinka kaikki on juuri nyt niin hyvin. Tuuli tuiversi hiuksissa, ja mietin sitä, kuinka tarvitsen vain meren, tuulen, ja kaikki on aina paremmin.

Täällä olen nostanut katseeni ylöspäin, lakannut tuijottamasta jalkoihini. Olen katsonut vastaantulijoita silmiin, olen ottanut oman tilani, löytänyt itseni muiden joukosta. Olen lakannut pyytämästä anteeksi sitä mitä olen, millainen olen. Sen sijaan olen päättänyt opetella uskomaan unelmiini, siihen, mitä haluan. Uskomaan, että minusta on siihen kaikkeen.

Tämän kaiken haluan tuoda mukanani Suomeen, omaan arkeeni siellä. Uutta asennetta, uutta uskoa itseeni ja siihen, mitä teen. Osa tätä prosessia ovat myös nämä uudet kotisivuni, jotka ovat nyt oman nimeni alla. Tervetuloa siis uusille sivuilleni. Vanha sisältö siirtyi mukana, joten myös vanhat blogitekstit ovat luettavissa myös näiltä sivuilta.

Ensimmäinen viikko Irlannissa on ollut aamulenkkejä meren rantaan, kävelyä kaupungilla, sukeltamista itselle uusiin ruokakauppoihin ja niiden tarjontaan. Kirjoittamista kaiken arjen keskellä, sillä arkea se arki on täälläkin. Olen istunut hotellin aulan mukavassa nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla, olen asettautunut huoneessa nojatuolin uumeniin tai kaivanut pesän sänkyyn peittojen alle. Olen yrittänyt olla puskematta liikaa ja sen sijaan antanut sanojen tulla kun ovat tullakseen.

Joskus (tai liian usein) elämä ja arki meinaa mennä suorittamiseksi. Aivan kuin elämä olisi tehtävälista, joka pitäisi saada suoritettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka tärkeämpää olisi opetella pysähtymään, olla tekemättä yhtään mitään, joskus vain kellua kaiken läpi rauhassa hengitellen.

Arki on arkea reissussakin, mutta silti minun on pitänyt muutaman kerran muistuttaa itseäni, ettei täällä tarvitse paahtaa hulluna eteenpäin, vaan voin ottaa tämän kolmeviikkoisen tietyllä tavalla myös lomana, vaikka arki ja sen puuhat rytmittävätkin päivän ja sen ohjelman.

Olen muistuttanut itseäni, että hengitä, pysähdy, höllää vähän. Että vähempikin suorittaminen riittää.

Viikonloppuna ollaan sitten menty arjenkin edestä. Lauantaina olimme Burren-Nationalparkissa, sunnuntaina ajoimme katsomaan Clifden Castlea. Sielu lepää näissä maisemissa. Kukkuloita katsoessa tunnen olevani juuri oikeassa paikassa, meren äärellä liian kovaa surraavat ajatukset rauhoittuvat ja on helpompi hengittää.

Usein sitä kantaa mukanaan aivan liian paljon turhaa painolastia. Asioita, jotka pitäisi vain siirtää sivuun ja tiputtaa pois matkaa hidastamasta. Ja samalla vapautuu tilaa jollekin uudelle, sille, joka on odottanut jo pitkään omaa vuoroaan.

Löydän palasia itsestäni täältä muualta, hengittäessäni omaa elämääni jossain muualla.

Tämän kevään kirjoittaminen on sujunut kuin unelma, mistä olen todella kiitollinen, sillä sitä edeltävät pari vuotta menivät aika hiljaiselolla. Silloin kirjoittamattomuus tuntui maailmanlopulta, mutta nyt osaan olla jo tuostakin ajanjaksosta kiitollinen, sillä se opetti paljon. Tästä aiheesta riittäisi kirjoitettavaa oman postauksensa verran, joten ehkä kirjoitan siitä vielä joskus enemmän.

Mutta vaikka kirjoittaminen on sujunut ja inspiraatiota on löytynyt, niin silti huomasin, että kirjoittaminen oli muuttumassa minulle taas pakoksi. Itse aiheuttaen. Pakko ei ole hyvä asia, mutta toisaalta oli kuitenkin hienoa huomata, että kirjoittajana en jää odottelemaan mahdollisen inspiraation tuloa, vaan olen yksinkertaisesti istunut alas ja kirjoittanut. Ehkä kuitenkin alitajuisesti pelkäsin kirjoittamisen tyrehtyvän jos en kirjoita maanisesti koko ajan. Onneksi myös huomasin sen.

Kesäkuu muodostui itselleni lomaksi ja tauoksi kirjoittamisesta miehen lomaillessa silloin myös. Aluksi olimme lastenleirillä (joka työllisti minua jo keväälläkin), mikä olikin täydellinen irtiotto arjesta, sekä myös kirjoittamisesta. Ei ehkä tarvitse sanoa, että teki hyvää.

Seuraavalla viikolla tekijäänsä odottivat rästissä olleet puutarhatyöt. Pensasaitaa piti leikata, nurmikkoa ajella ja kotona pestä pyykkiä ja pakata reissua varten. Kaiken arkisen aherruksen lomassa ajatukset kylläkin pyörivät kirjoittamisessa ja työn alla olevan kässärin parissa, mutta kirjoittamaan en istunut kertaakaan. En edes muistikirjan ääreen.

Matka Berliiniin olikin sitten täydellinen irtiotto arjesta ja kotiympyröistä, mutta samalla huomasin myös kaivavani muistikirjaani esiin tuon tuosta uusien ideoiden noustessa pintaan. Ehkä vasta siellä huomasin, kuinka tarpeeseen täydellinen kirjoitustauko ja ajatusten pitäminen muualla itselleni tulivat, sillä sitten kun aika ja rentoutuminen olivat tehneet tehtävänsä tarina kulki eteenpäin omaa polkuaan. Ja huomasin, että teksti oli muhinut alitajunnassani koko tämän ajan, vaikka tietokonetta en ollut avannut moneen viikkoon.

Pieni tauko ja ympäristön vaihdos, siinä oma reseptini kirjoittamisen ja luovuuden kasvattamiseen. Ja kuten otsikossakin lukee: Joskus kannattaa tehdä jotain aivan muuta.

Nyt olemme miehen työkomennuksen myötä koko perhe seuraavat kolme viikkoa Irlannissa ja käynnistelen vähitellen paluuta työpöydän ääreen lomailun jälkeen. Luultavasti tämä ympäristö antaa kummasti inspiraatiota istuutua tietokoneen ääreen päivän toisensa jälkeen.

Katsotaan miten käy.

Viisi päivää Berliinissä. Kaupungissa, jolle en ollut asettanut pahemmin mitään odotuksia. Ja ehkä juuri siksi se yllätti täysin.

Onnistuimme olemaan Berliinissä juuri helleaallon aikaan, joten saimme “nauttia” 35 asteen helteistä. Vettä ja muuta juomista kului paljon.

Ruoka oli kaupoissa huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Samoin ravintolassa syöminen.

Julkinen liikenne toimi erittäin hyvin. Suhasimme metroilla ja junilla kaupunginosasta toiseen, ja silti askeleita kertyi päivittäin 15 000-20 000 väliltä.

Jokainen kaupunginosa oli kuin oma maailmansa, joihin oli hienoa sukeltaa ja imeä itseensä niin paljon kuin mahdollista.

AirBnB:n kautta vuokrattu asuntomme oli katutasossa, mutta se kääntyi oikeastaan hyväksi seikaksi, vaikka alkuun sitä hieman kauhistelinkin. Aamuisin ja iltaisin istuin avoimen ikkunan ääressä kirjoittamassa ja vain nauttimassa kaupungin äänistä. Jostain syystä tuo kaupunkiympäristö ja sen mukanaan tuomat elämän äänet inspiroivat ja teksti kulki.

East Side Gallery oli juuri niin upea kuin odotinkin. Checkpoint Charlie suuri pettymys. Holokaustimuistomerkki kosketti ja siellä kivipaasien välissä kävellessäni tuli pohdittua sitä historiaa, josta ne kertoivat. Potsdamer Platzilta löytynyt pätkä muuria tuntui jostain syystä konkreettisemmalta kuin East Side Galleryn 1,3 km pitkä jäännös muurista. Välillä sitä mietti, millaista elämä on ollut, kun kaupunki ja koko maa on ollut jakautuneena kahtia.

Berliini oli kaupunki, jonne haluan vielä palata. Kirjoittamaan.