Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, kuinka loppujen lopuksi aina löytyy tekosyitä sille, miksi emme voi tehdä jotain. Kuinka helppoa on keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse uskaltaa lähteä liikkeelle, tehdä oikeasti jotain. Kirjoitin näistä myös instagramin Storyssani ja se herätti myös vastakaikua muissa. Siksi jatkan pohdintaani vielä myös täällä blogin puolella.
Aina löytyy tekosyitä, miksi ei tarvitse lähteä lenkille. Löytyy tekosyy sille, miksi voin jättää tekemättä asioita. Ja aina löytyy tekosyitä sille, etten koskaan lähdekään tavoittelemaan unelmiani. Tästä samasta aiheesta kirjoitin jokunen aika sitten, vaikkakin silloin keskityin enemmän siihen, ettemme voi tietää, jos emme edes yritä.
Pelottava muutos
Joskus, ja itse asiassa todella usein muutos pelottaa. Vanhasta irti päästäminen pelottaa. Ja unelmien tavoitteleminen pelottaa. Unelmat ovat ihan kivoja siihen asti, kunnes pitäisi tehdä jotain konkreettista niiden eteen. Unelmat ovat kaunista hattaraa, kun ne jäävät vain haaveilun tasolle. Kun ne ovat jossain kaukaisuudessa. Mutta kuinka moni unelma jää toteutumatta sen vuoksi, että aina löytyy jokin “hyvä” tekosyy olla ottamatta ensimmäistä askelta.
Harvemmin sitä tarvitsee lähteä sata lasilla heti liikkeelle. Mutta liikkeelle täytyy lähteä, se on yksinkertainen fakta. Liikunnan aloittamista ei kannata lykätä aina huomiseen, vaan mieluummin kannattaisi nousta ylös heti ja tehdä edes viiden minuutin pikatreeni tai lyhyt kävelylenkki. Koska huomenna se saattaa taas siirtyä seuraavaan huomiseen. Siivoamisen voisi hoitaa samantien, eikä siirtää sitä huomiseen ja taas huomiseen (note to myself). Eikä tuo meidän tämänhetkinen remppakohteemme täällä kotona edisty ennen kuin olemme oikeasti istuneet alas ja pohtineet, mitä haluamme, ja miten sen lopulta toteutamme.
Liian usein jäämme odottamaan, että jotain vain tapahtuisi, mutta harvemmin elämässä asiat tarjoillaan kuin manulle illallinen, vaan niiden eteen on tehtävä yksinkertaisesti töitä. On noustava ylös, ryhdyttävä työhön. Uskottava itseensä. Ja tämä viimeisin liittyy ehkä ennen kaikkea unelmiin ja niiden tavoittelemiseen.
Kuka estää unelmani?
Jos olen täysin rehellinen, juuri itseensä uskominen on suurin este omien unelmieni kohdalla. En ole oikeastaan koskaan oikein uskonut itseeni. Ja nyt kun halu lähteä konkreettisesti kohti unelmia on kasvanut kasvamistaan, on edessäni suurin este: Minä itse. Että en minä, mutta kyllä ne muut. Mutta jos asiaa todella pohtii, niin kaikki lähtee kuitenkin juuri minusta itsestäni. Jos en itse usko itseeni, niin miten kukaan muukaan voisi uskoa? Tai ehkä paremminkin; jos en usko itseeni, en usko, että kukaan muukaan uskoisi minuun.
Eikä oikotietä onneen ole. Ainoa tie on se, että alan yksinkertaisesti uskoa itseeni. Päivittäin, joka hetki. Seison vaikka peilin edessä ja muistutan itseäni, että minä yhtä lailla kuin kuka muukin.
Ei enää tekosyitä
Muutos lähtee aina meistä itsestämme. Se on yksinkertainen totuus. Muutos lähtee ensimmäisenä siitä, että haluamme muutosta. Sitten olemme vähitellen valmiita tekemään jotain tuon muutoksen eteen. Ja kun ottaa ensimmäisen askeleen, seuraavat askeleet ovat aina vähän helpommat.
Yksi tärkeimmistä asioista itseemme uskomisen lisäksi on se, että lopetamme myös tekosyiden keksimisen. Sen sijaan voisimme keksiä mikä olisi ensimmäinen askeleemme, mitä voisimme ihan konkreettisesti tehdä unelmiemme eteen. Sillä jos sinä ja minä emme itse tee jotain unelmiemme eteen, jäävät ne myös sinne kaukaisuuteen, saavuttamattomiksi.
Mikä on sinun tekosyysi ja esteesi unelmiesi tiellä? Entä jos tekosyiden sijaan tänään pohtisitkin, mitä voisit tehdä unelmiesi eteen? Mikä olisi ensimmäinen askel?