Elämässä on niin helppoa sanoa moneen asiaan, ettei minusta ole siihen. Etten osaa. En pysty. Mutta ollaanpa ihan rehellisiä: Et voi tietää, jos et koskaan edes yritä.
Olen oikeastaan aina ajatellut, etten ole juoksu-ihmisiä, vaikka liikuntaa olenkin harrastanut aina jollain tavalla. Eikä siinä mitään, kaikkien ei tarvitsekaan juosta. Mutta sitten jossain vaiheessa juoksu harrastuksena alkoi houkutella enemmän ja enemmän, ja itse aloin ajatella, että entä jos.
Mutta seuraavat ajatukset olivatkin jotain aivan muuta. En varmastikaan jaksa. Siis ehkä kilometrin, mutta en yhtään enempää. Että ehkä kävelen lenkeistä kuitenkin enemmän kuin juoksen. Eikä siinä mitään, hyvä se on niinkin. Ja sitten Irlannissa erilainen ympäristö alkoi motivoida aivan uudella tavalla. Ensin salilla juoksumatolla juoksin kaksi kilometriä. Sitten seuraavalla viikolla juuri ennen kotiin lähtöä yli kolme kilometriä kadulla ja meren rannassa. Olin jo ylittänyt jonkun näkymättömän rajan ajatuksissani.
Elokuun listassa laitoin tavoitteeksi saada juostua viisi kilometriä kuukauden loppuun mennessä. Ja samalla epäilin, näinköhän siinä onnistun. Viime viikolla kävin tekemässä erilaisen treenin hierojani ohjeiden mukaan (juoksuharrastaja itsekin) ja huomasin kuntoni nousseen huimasti. Tällä viikolla päätin sitten lähteä perinteiselle lenkille ja tavoitteena oli ylittää edellinen “ennätykseni”. Juoksu kulki kuin unelma, ja yhtäkkiä huomasin juosseeni jo viisi kilometriä, eikä se ollut vielä edes vaikeaa.
Mutta en olisi tiennyt jaksavani sitä, jos en olisi koskaan edes yrittänyt.
Tämä juoksuviittaus oli pieni aasinsilta aiheeseen ja vain yksi esimerkki elävästä elämästä.
On niin monia asioita, joista ajattelemme, että en minä, en osaa, en pysty. Vaikka emme sitä voi tietää, ennen kuin olemme edes yrittäneet.
Esimerkiksi unelmat. Kuinka moni unelma jää toteuttamatta, vain koska ajattelemme suoraan, ettei minusta ole siihen. En minä, mutta muut. Monen unelman kohdalla ajattelemme liian usein, että turha tällaisesta on unelmoida, ettei minusta ole siihen, en pysty kuitenkaan. Vaikka todellisuudessa emme tiedä, jos emme edes yritä.
Pitkään aliarvioin unelmaani kirjoittamisesta ja, että voisin elättää sillä itseni, edes jollain tasolla. Että voisin kirjoittaa ja joku vielä kustantaisi kirjani. Pitkään ajattelin, etten luultavasti ole tarpeeksi hyvä, muut ovat parempia, ettei kukaan nyt kuitenkaan. Sitten päätin, että ainahan voi yrittää.
Samaa kamppailua käyn tietyllä tasolla edelleen, vaikkakin haasteet ovat vuosien myötä muuttuneet. On totta, että taitavia kirjoittajia on paljon. On totta, että nykyään kirjan saaminen kustannettavaksi on vaikeampaa. On totta, että todennäköisesti hylkäyskirjeitä tulee, ja niihin on vain totuttava. Mutta että hylkäisin unelmani kirjoittamisesta ja seuraavasta kirjasta vain siksi, että omat ennakkoasenteeni ovat väärät, siinä ei yksinkertaisesti ole järkeä. Totuushan on se, ettei voi tietää, miten seuraavan kirjan suhteen käy, jos ei edes yritä.
Tällä pitkällä ja ehkä hieman sekavalla tekstillä haluan vain sanoa, että älä luovuta, mikä oma haasteesi tällä hetkellä sitten onkaan. Sillä et voi tietää miten käy, jos et edes yritä!