Kaksi viikkoa Irlannissa takanapäin, vielä muutama päivä edessä ennen kuin palaamme Suomeen ja kotiin. Kaksi viikkoa on kulunut kuin siivillä ja on vaikea uskoa, että neljän päivän kuluttua olemme jo Suomessa, tai ainakin jo matkaamassa kohti sitä.
Jos ensimmäisenä viikkona saimme nauttia uskomattoman kauniista säitä, auringosta ja jopa helteestä, niin toisena viikkona saimme jo hieman tuntumaa perinteiseen irlantilaiseen säähän. Tuuliseen ja sateiseen.
Mutta jotain se on opettanut.
Että sää on ennen kaikkea vain asennekysymys. Niinpä olen vetänyt lenkkivaatteet niskaani ja suunnannut lenkille todennäköisestä sateesta huolimatta. Kävellyt ja tutkinut ympäristöä, ja kastunut joka ikinen kerta lenkin päätteeksi. Mutta se ei ole edes haitannut.
Lauantaina kävelimme Salthilliin ja takaisin ja siellä rannalla saimme niskaamme muutaman sadekuuron, samoin kuin kävellessämme takaisin kohti keskustaa. Mutta enää se ei haitannut.
Mutta en säästä ajatellut kirjoittaa, vaan siitä, kuinka taas kerran meren ääressä sielu lepäsi. Yleensä niin villisti laukkaavat ajatukset hiljenivät ja istuin vain siellä rannalla, katsoin aaltojen iskeytymistä rantakiviin ja ajattelin, kuinka kaikki on juuri nyt niin hyvin. Tuuli tuiversi hiuksissa, ja mietin sitä, kuinka tarvitsen vain meren, tuulen, ja kaikki on aina paremmin.
Täällä olen nostanut katseeni ylöspäin, lakannut tuijottamasta jalkoihini. Olen katsonut vastaantulijoita silmiin, olen ottanut oman tilani, löytänyt itseni muiden joukosta. Olen lakannut pyytämästä anteeksi sitä mitä olen, millainen olen. Sen sijaan olen päättänyt opetella uskomaan unelmiini, siihen, mitä haluan. Uskomaan, että minusta on siihen kaikkeen.
Tämän kaiken haluan tuoda mukanani Suomeen, omaan arkeeni siellä. Uutta asennetta, uutta uskoa itseeni ja siihen, mitä teen. Osa tätä prosessia ovat myös nämä uudet kotisivuni, jotka ovat nyt oman nimeni alla. Tervetuloa siis uusille sivuilleni. Vanha sisältö siirtyi mukana, joten myös vanhat blogitekstit ovat luettavissa myös näiltä sivuilta.