Tämän kevään kirjoittaminen on sujunut kuin unelma, mistä olen todella kiitollinen, sillä sitä edeltävät pari vuotta menivät aika hiljaiselolla. Silloin kirjoittamattomuus tuntui maailmanlopulta, mutta nyt osaan olla jo tuostakin ajanjaksosta kiitollinen, sillä se opetti paljon. Tästä aiheesta riittäisi kirjoitettavaa oman postauksensa verran, joten ehkä kirjoitan siitä vielä joskus enemmän.

Mutta vaikka kirjoittaminen on sujunut ja inspiraatiota on löytynyt, niin silti huomasin, että kirjoittaminen oli muuttumassa minulle taas pakoksi. Itse aiheuttaen. Pakko ei ole hyvä asia, mutta toisaalta oli kuitenkin hienoa huomata, että kirjoittajana en jää odottelemaan mahdollisen inspiraation tuloa, vaan olen yksinkertaisesti istunut alas ja kirjoittanut. Ehkä kuitenkin alitajuisesti pelkäsin kirjoittamisen tyrehtyvän jos en kirjoita maanisesti koko ajan. Onneksi myös huomasin sen.

Kesäkuu muodostui itselleni lomaksi ja tauoksi kirjoittamisesta miehen lomaillessa silloin myös. Aluksi olimme lastenleirillä (joka työllisti minua jo keväälläkin), mikä olikin täydellinen irtiotto arjesta, sekä myös kirjoittamisesta. Ei ehkä tarvitse sanoa, että teki hyvää.

Seuraavalla viikolla tekijäänsä odottivat rästissä olleet puutarhatyöt. Pensasaitaa piti leikata, nurmikkoa ajella ja kotona pestä pyykkiä ja pakata reissua varten. Kaiken arkisen aherruksen lomassa ajatukset kylläkin pyörivät kirjoittamisessa ja työn alla olevan kässärin parissa, mutta kirjoittamaan en istunut kertaakaan. En edes muistikirjan ääreen.

Matka Berliiniin olikin sitten täydellinen irtiotto arjesta ja kotiympyröistä, mutta samalla huomasin myös kaivavani muistikirjaani esiin tuon tuosta uusien ideoiden noustessa pintaan. Ehkä vasta siellä huomasin, kuinka tarpeeseen täydellinen kirjoitustauko ja ajatusten pitäminen muualla itselleni tulivat, sillä sitten kun aika ja rentoutuminen olivat tehneet tehtävänsä tarina kulki eteenpäin omaa polkuaan. Ja huomasin, että teksti oli muhinut alitajunnassani koko tämän ajan, vaikka tietokonetta en ollut avannut moneen viikkoon.

Pieni tauko ja ympäristön vaihdos, siinä oma reseptini kirjoittamisen ja luovuuden kasvattamiseen. Ja kuten otsikossakin lukee: Joskus kannattaa tehdä jotain aivan muuta.

Nyt olemme miehen työkomennuksen myötä koko perhe seuraavat kolme viikkoa Irlannissa ja käynnistelen vähitellen paluuta työpöydän ääreen lomailun jälkeen. Luultavasti tämä ympäristö antaa kummasti inspiraatiota istuutua tietokoneen ääreen päivän toisensa jälkeen.

Katsotaan miten käy.

Viisi päivää Berliinissä. Kaupungissa, jolle en ollut asettanut pahemmin mitään odotuksia. Ja ehkä juuri siksi se yllätti täysin.

Onnistuimme olemaan Berliinissä juuri helleaallon aikaan, joten saimme “nauttia” 35 asteen helteistä. Vettä ja muuta juomista kului paljon.

Ruoka oli kaupoissa huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Samoin ravintolassa syöminen.

Julkinen liikenne toimi erittäin hyvin. Suhasimme metroilla ja junilla kaupunginosasta toiseen, ja silti askeleita kertyi päivittäin 15 000-20 000 väliltä.

Jokainen kaupunginosa oli kuin oma maailmansa, joihin oli hienoa sukeltaa ja imeä itseensä niin paljon kuin mahdollista.

AirBnB:n kautta vuokrattu asuntomme oli katutasossa, mutta se kääntyi oikeastaan hyväksi seikaksi, vaikka alkuun sitä hieman kauhistelinkin. Aamuisin ja iltaisin istuin avoimen ikkunan ääressä kirjoittamassa ja vain nauttimassa kaupungin äänistä. Jostain syystä tuo kaupunkiympäristö ja sen mukanaan tuomat elämän äänet inspiroivat ja teksti kulki.

East Side Gallery oli juuri niin upea kuin odotinkin. Checkpoint Charlie suuri pettymys. Holokaustimuistomerkki kosketti ja siellä kivipaasien välissä kävellessäni tuli pohdittua sitä historiaa, josta ne kertoivat. Potsdamer Platzilta löytynyt pätkä muuria tuntui jostain syystä konkreettisemmalta kuin East Side Galleryn 1,3 km pitkä jäännös muurista. Välillä sitä mietti, millaista elämä on ollut, kun kaupunki ja koko maa on ollut jakautuneena kahtia.

Berliini oli kaupunki, jonne haluan vielä palata. Kirjoittamaan.

Koska olin viime viikolla Helsingissä, oli itsestään selvää, että mahdutan kahteen päivään muutaman käynnin eri taidemuseoissa. Yksi näistä kohteista oli tietenkin paljon kehuttu Nick Brandtin näyttely Inherit the Dust Kansallismuseossa.

Näyttelyssä on esillä 27 suurikokoista mustavalkoista panoraamakuvaa. Eläimistä otetut, luonnollisessa koossa olevat vaikuttavat valokuvat on viety tehtaiksi, kaatopaikoiksi ja louhoksiksi muuttuneille elinalueille. Ennen alueet olivat eläinten valtakuntaa. Ihminen on kuitenkin hyödyntänyt luontoa niin pitkälle, että eläinten ja ihmistenkin elinolot ovat uhattuina. Brandt herättää meidät miettimään, jätämmekö perinnöksi muutakin kuin tomua.

Jos olen aivan rehellinen, tästä näyttelystä on itselleni hieman vaikea kirjoittaa, mutta yritän saada kirjoitettua ajatukseni tarpeeksi selkeästi ja tuoda pohdintani tarpeeksi selkeästi esiin.

Aloitetaan siitä, että kuvat olivat upeita. Ne  olivat teknisesti todella onnistuneita ja lohduttomasta sanomastaan huolimatta nautin niiden katsomisesta. Samoin katsomani pienoisdokumentti projektista antoi kuville uutta perspektiiviä, ja ymmärsin paremmin ajatuksen kuvien takana. Ihailen myös Brandtin sitoutumista projektiin ja sitä, millä antaumuksella hän työtään tekee.

Kuvat olivat siis upeita. Mutta. Ymmärrän sen menetyksen, jonka teollistuminen ja taloudellinen kasvu ovat aiheuttaneet Afrikan luonnolle ja eläimistölle. Olen samaa mieltä siitä, että on todella sääli, että eläimet on ajettu pois alkuperäisestä ympäristöstään. Mutta, tässä tulee se minun muttani. Eläimet ovat kuitenkin kautta aikojen liikkuneet paikasta toiseen, etsineet uusia elinympäristöjä. Että jos yksi paikka ei enää sovellu elämiseen, ne etsivät uuden paikan, jossa olla ja elää. Vielä Afrikasta kuitenkin löytyy paikka jos toinenkin, joita teollistuminen ja talouskasvu eivät ole  saavuttaneet. En tiedä kuinka arkaan paikkaan nyt sohaisen, mutta talouskasvu ei mielestäni kuitenkaan aina ole huono asia, sillä monelle ihmiselle esimerkiksi Afrikassa se on tuonut helpotusta arkeen ja elämään. Eniten pohdin sitä, että välillä tuntuu, että luonnonsuojelun vuoksi unohdetaan ihminen.

Brandt totesi itsekin dokumentissa sen, että Afrikka tulee paljon länsimaita jäljessä mitä tulee esimerkiksi talouskasvuun. Myös hän myöntää ristiriitaisuuden asian äärellä, ja toteaa, että Afrikalla on oikeus talouskasvuunsa siinä missä meillä länsimaillakin. Hän tietenkin vain suree sitä, mitä se tekee Afrikan ainutlaatuiselle luonnolle ja eläimistölle. Samalla hän heitti myös ilmoille kysymyksen siitä, että onko meillä länsimaalaisilla oikeutta vaatia heitä unohtamaan talouskasvu ja teollistuminen eläinten ja luonnon suojelemisen nimissä.

Kiersin näyttelyn numerojärjestyksessä ja mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän minua alkoi ahdistaa kuvat. Eikä kyse ollut edes suuresta ilmastotuskasta tai muusta. Mietin vain sitä, mitä eräässä Casting Crowns’n laulussa lauletaan ” Save the trees and kill the children… “.  Mitä pidemmälle näyttelyssä etenin, sitä enemmän kysyin mielessäni, että entä ihmiset. Entä ihmiset.

Ja sitten viimeinen huone. Vasta siellä näyttely todella kosketti minua. Kyyneleet nousivat silmiini esimerkiksi “Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset” sekä “Joutomaa, norsu ja asukkaat” -teosten äärellä, sillä näissä teoksissa ihmisten kohtalo tuli lähelle. Näiden kuvien ääressä seisoin pitkään, istuin penkillä ja kirjoitin ajatuksiani ylös muistikirjaan ja pohdin sitä, millaisissa oloissa ihmiset edelleen joutuvat elämään, kuinka lohdutonta se on.

Tiedän, että kyse on siitä, mikä on näyttelyn painopiste, ja tässä se oli ennen kaikkea eläimissä ja teollistumisen aiheuttamissa tuhoissa ja muutoksissa. Kyse on myös siitä, että me ihmiset, taiteen kokijat, olemme erilaisia ja katsomme asioita eri tavalla. Dokumentissa Brandt toteaa, että esimerkiksi edellä mainitsemissani kuvissa myös ihmiset ovat uhreja eikä sitäkään saisi unohtaa.

Näyttelyn painopiste oli Afrikan ainutlaatuisessa luonnossa ja eläimistössä ja ymmärsin kuvien funktion tätä kautta erittäin hyvin, ja tässä viitekehyksessä näyttely oli erittäin puhutteleva ja ajatuksia herättävä. On vain tunnustettava, etten ollut otollisin kohderyhmä kuville, sillä itse en näyttelystä saanut irti samalla tavalla kuin moni muu. Jos kuvissa olisi eläinten sijaan ollut ihmisiä, olisin ehkä kokenut toisin. Ja tämä hyväksyttäköön; olemme ihmisinä erilaisia ja tämä oli minun subjektiivinen kokemukseni.

Minkälaisen maailman jätämme jälkeemme? Brittiläissyntyinen valokuvaaja Nick Brandt (s. 1964) on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.

Suosittelen kyllä Brandtin Inherit the Dust -näyttelyä jo ihan valokuvauksellisista syistä, mutta myös sanomansa puolesta. Ja luulen, että moni saa siitä enemmän irti kuin itse sain. Vaikka toisaalta; näyttely taisi tehdä tehtävänsä, sillä ajatuksia se tuntui itsellänikin herättävän.

*Lainaukset Kansallismuseon sivuilta.

Viime viikolla nautin vielä hetken helteisistä säistä ja siirsin työpisteeni terassille, seuraavana päivänä vettä taisikin tulla kaatamalla ja lämpötilat putosivat reilusti alaspäin, joten myös työt siirtyivät takaisin sisätiloihin, missä istuin peittoon kääriytyneenä koleuden tunkeutuessa luihin ja ytimiin.

Mutta sää on vain asennekysymys, siksi olen pyrkinyt elämään niin, ettei se määrittele liikaa elämääni ja sitä, millaiseksi se koen. Siksipä myös olen opetellut nauttimaan sadepäivistä, jolloin voi hyvällä omallatunnolla keittää ison mukillisen kaakaota, sillä helteillä sitä ei tarvitse edes ajatella.

Olen lenkkeillyt sateesta huolimatta, mutta olen myös yrittänyt osata ottaa rennosti, vaikka vaikeaa se on ollut; tämä on asia, jonka kanssa minulla on vielä hieman opettelemista.

Nyt kun kirjoittaminen on taas alkanut sujumaan (kuinka paljon asenne vaikuttaakaan) olen yrittänyt opetella kohtuutta myös siinä. Minun ei tarvitse kirjoittaa kässäriä valmiiksi viikossa, tai edes kuukaudessa, vaan saan käyttää siihen aikaa, nauttia siitä. Ja niinä hetkinä kun alan taas stressata asiasta huomaan inspiraation katoavan; siinä on hyvä motivaattori opetella kohtuullisuutta myös tässä suhteessa.

On ollut alakoulun kevätjuhla ja taidekahvila, on ollut väsymystä ja takkuamista oman kropan suhteen, mutta on ollut myös mukava ilta ystävien kanssa; niin paljon en ole nauranut hetkeen aikaan. On lukemattomia puheluita miehen kanssa ja sitäkin enemmän laskettuja päiviä siihen, että saan tuon takaisin kotiin työkomennukseltaan. Yh-viikot ovat opettavaisia, mutta rakastan enemmän yhteistä arkea koko perheen kanssa.

Viime viikolla pohdin paljon pelkoja, itseensä uskomista ja asenteen merkitystä ja luultavasti nuo samat aihepiirit pyörivät mukanani vielä tämänkin viikon. Ehkä saan niistä kirjoitettua jotain myös tänne blogin puolelle, voi olla, että nämä ovat asioita, joita muutkin pohtivat.

Tämä viikko alkoi hieman liian vähillä unilla, kun päädyin katsomaan jääkiekon finaalin loppua teinieni kanssa kuopuksen nukkuessa autuaan tietämättömänä jännittävistä käänteistä. Väsymyksestä huolimatta teksti on tänään rullannut, tai ehkä se on rullannut juuri siksi ja minulla on aamun tahmeuden jälkeen syytä hymyyn.

*Kuvakollaasissa oleva Jim Carreyn sitaatti Henkka Hyppösen kirjasta Pelon hinta.

Viime viikko oli itselleni hieman haastava kaikin puolin, ja stressitasojen noustessa sitä alkoi pohtia kaiken tekemisen mielekkyyttä, ja ehkä eniten sitä, onko minusta näihin asioihin. Että saanko jotain aikaiseksi.

Olin nukkunut yön huonosti ja tiesin, ettei kannata lähteä lenkille, sillä se ei tee siinä vaiheessa väsyneelle kropalle hyvää, vaikka pääkopalle olisikin tehnyt. Kaipasin kuitenkin pientä maisemanvaihdosta, ulkoilmaa ja pientä liikuntaa saadakseni tuuletettua pääkoppaani.

Niinpä nappasin kameralaukun mukaani ja ajelin Isosuolle, joka on yksi lempipaikoistani täällä lähiympäristössämme. Kamera on itselleni hyvä tahdin hidastaja, sillä nautin valokuvaamisesta, ja silloin ei ole enää kiire mihinkään.

Ja niinhän siinä kävi kuten aina ennenkin, että luonto taas teki ihmeitään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja liikenteen melukin oli jäänyt jonnekin kauas. Kävelin pitkospuita pitkin eteenpäin, pysähdyin kuvaamaan aina kun vain näin jotain vähänkin kiinnostavaa. Ja nautin vain yksinkertaisesti kaikesta siitä rauhasta, ja että myös ajatukseni rauhoittuivat vähitellen.

Viime vuonna isosuolla kävellessämme näimme kyyn livahtavan pitkospuiden yli, ja kummasti tarkkailin tälläkin kertaa ympäristöä käärmeiden varalta. Kyyhyn en onneksi törmännyt, mutta suureen hämähäkkiin kylläkin. Ötökkäkammo, kyllä vain. Ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja kävellä takaisin, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin. Sykkeen laskettua hieman otin kuitenkin kameran käteeni ja kuvasin hämähäkkiä pitkän aikaa, onneksi käytössä oleva objektiivi mahdollisti kuvaamisen hieman kauempaa. Loppujen lopuksi uskaltauduin ohittamaan hämähäkin, ja uskallan väittää, että taisin pelätä sitä enemmän kuin se minua.

Lopuksi istuin kiipesin vielä Mutilahden lintutorniin, jonka lähistölle olin jättänyt autoni. Siellä istuessa tunsin auringon lämmittävän kasvojani, kuulin käen kukkuvan ja siinä hetkessä muistin taas kuinka tärkeää on ladata akkuja luonnon keskellä. Sillä joku siellä vaikutti niin, että kotiin palasi vähemmän stressaantunut, mutta kylläkin nälkäinen nainen.

Kotona päätin muuttaa taas ajatusteni suuntaa, ja uskoa siihen, että minusta on ja minä kykenen. Ja jos en itse usko itseeni niin kuka muukaan!

Haluan olla rehellinen. Tunnustan juuri nyt pelkääväni kirjoittamista. Jo kirjoitetun tekstin hiomisen suhteen minulla ei ole ongelmaa. Voin palata kirjoittamaani tekstiin kerta toisensa jälkeen ja muokata sitä, hioa lauserakenteita ja pohtia sanojen sointia, tekstin sävyjä ja rytmiä. Mutta että tuottaisin jotain uutta; sen eteen on noussut todella korkea kynnys.

Minä, joka luovien kirjoittajien ryhmässä muistutan kerta toisensa jälkeen, ettei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. Että paperille syntyvän tekstin ei tarvitse olla heti täydelliseksi hiottua, vaan se saa olla juuri niin keskeneräistä kuin on, sillä aina voi palata taaksepäin ja muokata tekstiä. Se on jopa suotavaa.

Minä, joka sanataiteen puolella en vaadi täydellistä tekstiä, vaan sitä, että lapset ja nuoret innostuisivat tarinoista, sanojen käytöstä, että he löytäisivät omaa luovuuttaan ja uskaltaisivat leikitellä sanoilla, mielikuvituksellaan, vaadin kuitenkin itseltäni täydellistä tekstiä suoraan ensimmäisellä kerralla paperille (ja juuri siksi kynnys kirjoittaa on todella korkea).

Minä, joka kerron aina muille, että riittää kun on vain oma itsensä, ja että jokainen on kirjoittajana omanlaisensa, olen kuitenkin pitkään pyöritellyt päässäni ajatuksia, etten ole tarpeeksi hyvä, etten riitä. Minä, joka olen aina kannustanut muita uskomaan itseensä  kirjoittajana, en ole omalla kohdallani pystynyt siihen.

Syitä tähän kaikkeen löytyy useitakin, mutta tällä hetkellä tärkeintä on se, mitä tästä eteenpäin. Jatkanko edelleen pakoiluani, yritänkö aina keksiä jotain muuta tekemistä silloin kuin pitäisi kirjoittaa, keksinkö aina tekosyitä sille, miksi en juuri tänään saanut paperille tekstiä.

Sosiaalisessa mediassa on helppoa pitää yllä illuusiota siitä kuinka tehokas on, mutta siellä on todella helppoa myös jättää kertomatta paljon. Ehkä samaa voi tapahtua myös täällä blogin puolella, jätän kertomatta paljon, vaikka tarkoituksena ei olekaan ylläpitää mitään valheellista illuusiota siitä mitä teen tai mitä elämässäni tapahtuu. Joskus vain ei ole niin yksinkertaista ja helppoa kertoa, mitä tämä oikeasti välillä on. Että kirjoittamisen ammattilaisena ja sen kanssa päivittäin työskentelevänä tekstin tuottaminen vain on välillä ylivoimaisen haastavaa (mutta välillä onneksi myös niin antoisaa ja jopa kevyttä ja helppoa).

Ehkä tämä esiintuloni on itselleni myös askel eteenpäin. Että otan omat oppini myös itse käyttöön. Kaivan esiin keskeneräiset tekstini ja alan taas kirjoittaa. En välitä juuri nyt mitä paperille kirjoitan; kunhan kirjoitan (muokata ehtii sitten myöhemmin). Alan uskoa itseeni, siihen että riitän, että olen tarpeeksi hyvä. Lopetan turhan pingottamisen ja löydän uudestaan rentouden kirjoittamiseeni. Kirjoittaminen saa välillä tuntua työltäkin, mutta siitä voi silti nauttia.

Parasta tässä pysähtymisessä ja asioiden kohtaamisessa on se, että erään puolivalmiin käsikirjoituksen kohdalla teksti on alkanut elää uudestaan ja huomaan vähitellen (todella varovaisesti kylläkin) kuljettavani taas tarinan henkilöä mukanani. Se on kerta toisensa jälkeen yhtä kutkuttava tunne kun kirjoittamani maailma herää omassa elämässäni henkiin ja elän toinen jalka todellisuudessa ja toinen aivan jossain muualla.

Sitä en tiedä mitä perheeni ja lähipiirini tästä ajattelee.

Blogi on elänyt hieman hiljaiseloa kaiken muun viedessä aikaa enemmän. Eikä niin, että kyse olisi ollut täyteen ahdetusta kalenterista ja jatkuvasta kiireestä, vaan siitä, että olen hieman oppinut priorisoimaan asioita, järkeistämään ajankäyttöäni ja olen myös opetellut hidastamaan tahtia, keskittymään myös itse elämään.

Mutta ensimmäisen esityksen lähestyessä on sanomattakin selvää, että monologi täyttää päiviä ja antaa rytmin kaikelle muulle. On harjoituksia aamuisin, joinain päivinä vasta iltapäivisin. On lauluharjoituksia, on ollut vesisadetta ja on ollut myös takatalvi, joka pitää edelleen pintansa. Olen juonut aivan liian paljon kahvia, mutta ilmankaan en tulisi juuri nyt toimeen.

Ja siinä rinnalla kulkee arki ja sen rullaaminen sujuvasti eteenpäin. On aikatauluja, palavereita, on suunnitelmia ja aikataulujen sovittamista, asioiden sumplimista kun palapeli alkaa olla liian haastava pitää koossa. Näihin viikkoihin on sisältynyt myös pettymyksiä, turhautumista ja epävarmuutta, mutta ne taitavat kuulua elämään siinä missä muutkin.

Kaiken ohella olen pitänyt tietyistä asioista kiinni. Siitä, että omasta hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Että on tarpeeksi aikaa myös olla. Etten juo päiväkahvia tietokoneen tai edes muistikirjan ääressä, vaan käperryn hetkeksi aikaa peittojen alle sohvalle hyvä kirja seuranani. Ja siitä olen pitänyt kiinni, että aina on aikaa halata lapsia, istua alas ja jutella, syödä yhdessä, olla läsnä.

Tulevana sunnuntaina on tämän vuoden ensimmäinen esitys, mikä saa perhoset lepattamaan mukavasti vatsanpohjassa. Esitys on hiottu ja harjoiteltu, vaikka aina silti kaiketi tuntuu siltä, ettei mikään ole vielä valmista. Ensimmäinen esitys saa aikaa kauhunsekaisia tunteita; olisipa siihen vielä viikko tai kaksi aikaa. Ja silti samalla, tiedän että sunnuntain koittaessa olen jännityksestä huolimatta intoa täynnä; juuri sitä varten tätä tekstiä ja esitystä on harjoiteltu tänäkin vuonna.

Ostimme tämän talovanhuksemme viisi vuotta sitten eikä yllätyksenä tullut, että 50-luvun talossa riittää aina tekemistä. Tietenkin olisimme voineet remontoida talon lattiasta kattoon ennen muuttamista (pankkilainan avulla) mutta valitsimme ensin tutustua taloomme rauhassa ja aloittaa remontoimisen vasta sitten.

Olemme kuitenkin välillä hieman saamattomia asioiden suhteen ja kaikki talossa on edennyt hitaasti. Hyvin hitaasti. Tietenkin jos olisi varaa maksaa ulkopuoliselle tekijälle, niin täällä olisi tehty vaikka mitä, mutta kun kukkaro ei siihen anna myöden, mennään sillä mitä on. Ja toisaalta; oma juttunsa on nähdä se oma kädenjälkensä kaikkialla täällä kodissa.

Tämä pitkä pohjustus oli melkoinen aasinsilta itse aiheeseeni, eli keskeneräisyyteen ja sen sietämiseen. Mutta ehkä tämä ei onnu niin pahasti, kunhan pääsen tekstissä eteenpäin. Mutta vanhan talon ja sen remontoimisen (plus oman saamattomuuden) kanssa on ollut pakko opetella sietämään keskeneräisyyttä. On ollut pakko sietää sitä, että asiat ovat kesken. Että ruokasalin lattian työstaminen on neljän vuoden jälkeen edelleen kesken, listat puuttuvat olohuoneesta ja muutamasta muustakin huoneesta, jonkun huoneen lattiapinnat eivät miellytä, mutta vielä ei ole aika repiä niitä pois.

Ja nyt tehtyämme keittiöremonttia on ollut pakko taas kerran tottua keskeneräisyyteen. Että työt pysähtyvät meistä riippumattomista syistä ja elämme kahden keittiön loukussa. Kummasti siihenkin tottuu, että ruoka valmistetaan vanhassa keittiössä, kun se taas syödään uudessa, ja että ruuat haetaan uudessa keittiössä olevasta jääkaapista, jotta niistä voi tehdä ruokaa vanhassa keittiössä.

Mutta nyt heitän tämän aasinsiltani käsittelyn sivuun.

Keskeneräisyyden sietäminen on asia, jota on pakko opetella sietämään kirjoittaessa. Sitä on siedettävä teatterin puolella. On hyväksyttävä se, että kirjoittajana olen aina keskeneräinen, tekstit ovat pitkään, hyvin pitkään, keskeneräisiä. Ja kaiken tämän kanssa on vain pakko opetella elämään. Sillä mitä muutakaan elämä on kuin keskeneräisyyttä?

Kirjoittaessa koen, ettei tekstini ole koskaan täysin valmis. Voisin muokata jokaista tekstiäni vaikka kuinka, hioisin jokaista lausetta ja sanaa, pohtisin jokaisen luvun ja kohtauksen uudestaan, työstäisin runoa ikuisuuden; jos siihen olisi mahdollisuus. Mutta jossain vaiheessa on vain hyväksyttävä se, että nyt on hyvä. Että hioisin tekstiäni kuinka, en koskaan kokisi sen olevan valmis. Mutta se voi olla riittävän hyvä.

Koen itseni myös kirjoittajana aina täysin keskeneräiseksi. Pitäisi olla parempi, pitäisi olla sitä ja tätä, pitäisi tehdä niin ja näin. Mutta toisaalta, juuri tämä kamppailu, tämä matka on se, joka tekee tästä kaikesta niin mielenkiintoista ja antoisaa. Minä muutun jokaisen kirjoittamani tekstin myötä hieman. Keskeneräisyys on myös se, joka saa ponnistelemaan eteenpäin, yrittämään vähän enemmän, sysää muutokseen, joka on aina tarpeellista.

Elän edelleen vanhan taloni ja sen keskeneräisyyden kanssa, mutta tämä on mielenkiintoista elämää; katsoa millaiseksi tämä koti ajan myötä muuttuu. Ja elän edelleen itseni ja oman keskeneräisyyteni kanssa, mutta sama juttu: Tämä on mielenkiintoista elämää. Katsoa millaiseksi kirjoittajana ajan myötä muutun.

Keskeneräinen, mutta silti tässä hetkessä tarpeeksi valmis.

Instagramissani kirjoitinkin lyhyesti kirjoittamisesta ja musiikista ja lupasin kirjoittaa tästä enemmän blogissani, sillä tämä on aihe, jota en ihan typistä muutamaan virkkeeseen.

Aikaisemmin tarvitsin kirjoittamiseen täydellisen hiljaisuuden. Sain työskenneltyä parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja itse asiassa edelleen runojen kirjoittaminen on minulle hiljaista työskentelyä, jonka musiikin kuunteleminen vain sotkisi.

Kirjoitin ensimmäisen romaanini ensimmäisen version ollessani kotiäitinä, mikä tarkoitti että ainoa hiljainen aika oli lasten ollessa päiväunilla. Romaanin lopullinen editointi tapahtui kirjoittajaopintojeni aikana, jolloin lapset olivat koulussa ja päiväkodissa, joten talo oli taas kerran hiljainen minun työskennellä.

Toinen romaanini (joka etsii vielä kustantajaa) taas työstyi tilanteessa, jossa arki oli melkoista härdelliä. Keskimmäisemme oli koulukiusaamisen vuoksi kotiopetuksessa ja kuopus kanssamme kotona. Aamupäivät kuluivat koulunkäyntiin, mutta iltapäivät olivat omaa työskentelyaikaani. Ongelmani oli vain se, että silloisessa pienessä kerrostaloasunnossamme oli myös kaksi lasta, joiden leikeistä tuli ääntä, ja täydellinen hiljaisuus kirjoittamiselle oli toivetta vain.

Tässä vaiheessa musiikki astui mukaan kuvioihin. Istuin keittiön pöydän ääressä kuulokkeet korvillani ja annoin tekstin soljua. Musiikki oli minun oma tilani, se oma huoneeni, jota minulla ei silloin ollut. Ja löydettyäni musiikin, löysin sen myös toisella tavalla. Romaani nivoutuu kolmen kertojan ympärille, ja tarvitsin jotain, mikä auttaisi siirtymään yhden henkilön nahkoista toiseen. Ja ratkaisu tähän oli musiikki. Kesti hetken aikaa löytää jokaista henkilöä kuvastava musiikki, mutta ne löydettyäni, kirjoittaminen helpottui huomattavasti. Luvun vaihtuessa vaihtui myös musiikki ja työskentelyä oli taas helppo jatkaa.

Tällä hetkellä tilanteeni on ideaali, sillä lasten ollessa koulussa, kotona on hiljaista. Mutta sen sijaan, että hiljaisuus olisikin ollut autuutta, se muuttuikin haasteeksi. Ehkä hiljaisuus korosti arkea ympärilläni, se antoi liikaa tilaa myös lipua omiin ajatuksiini, kauas tekstistä, vaikkei niin pitänytkään käydä.

Ja nyt korvissani soi taas musiikki. Sellainen, joka auttaa taas kerran sukeltamaan syvälle tekstiin, sellainen, joka auttaa virittymään tunnelmaan. Hieman mahtipontista, hieman melankolista ja surullistakin, mutta eipä aiheenikaan ole kevyimmästä päästä.

On mielenkiintoista huomata, kuinka omat tavat työskennellä muuttuvat. Joskus muutos voi tapahtua vuosien myötä ja olla pysyvää, joskus taas kyse voi olla vain yhdestä hetkestä, jolloin on tarpeen tehdä jotain aivan uudella tavalla. Ja se tästä työstä tekeekin niin mielenkiintoista; koskaan ei tiedä, miten tänään tai tämän projektin kanssa tapahtuu, se on yllätys itsellenikin.

Mutta se mikä kirjoittaessa musiikissa on tärkeintä: Ei koskaan sanoja, vain musiikkia.