Vuosikymmen vaihtuu toiseen ja tässä on pieni kooste omasta vuosikymmenestäni. Tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon, eikä kaikki tapahtunut todellakaan ole kirjattuna tähän tekstiin. Osa asioista on niin henkilökohtaisia, että ne saavat myös pysyä sellaisina.

Aluksi ajattelin laittaa vain muutaman kuvan tältä vuodelta, mutta innostuin sitten kaivamaan esiin kuvan itsestäni joka vuodelta. Samalla tulee siis myös kymmenen vuoden kuvakatsaus, olkaapa hyvä.

Tämän vuosikymmenen alkaessa olin 27,5-vuotias. Lapseni olivat 1,5-, 5- ja 6,5-vuotiaita.

Olen opettanut lastani kotikoulussa muutaman kuukauden (koulukiusaamisen vuoksi).

Tällä vuosikymmenellä olemme muuttaneet kolme kertaa. Tuusulassa asuessamme myimme rivitalo-osakkeemme ja muutimme siskoni rivitalo-osakkeeseen, josta muutimme vuoden päästä vuokrakolmioon melkein vuoden ajaksi. Viimeisin muuttomme oli tänne Sastamalaan, missä olemme asuneet 5,5 vuotta.

Olemme ostaneet omakotitalon ja sen jälkeen eläneet enemmän ja vähemmän remontin keskellä. (Suurimmaksi osaksi vähemmän.)

Olen opiskellut kirjoittamisen perus- ja aineopinnot. Olen lukenut kasvatustieteiden perusopinnot. Opiskelin Luovaa muistelutyötä. Opiskelin Iso Kirja -opistossa. Opiskelin yritysviestinnän perusteita. Aloitin taidehistorian perusopinnot.

Olen kuulunut yhden yhdistyksen hallitukseen. Olen toimittanut samaisen yhdistyksen jäsenlehteä.

Olen opettanut luovaa kirjoittamista. Olen opettanut luovaa muistelutyötä. Olen opettanut sanataidetta. Olin myös vuosina 2016-2018 mukana Satakunnan koulutyössä.

Olen kirjoittanut paljon. Minulta on julkaistu yksi romaani ja yksi runokokoelma. Kustantamoille on lähetetty uutta materiaalia ja työn alla on jo jotain aivan uutta ja erilaista. Kaunokirjallisuuden ja runouden lisäksi olen myös kirjoittanut erinäisiin lehtiin.

Olen kirjoittanut kaksi monologia. Ensimmäistä Kuudes hetki -monologia on esitetty vuosina 2015-2019 yhteensä 11 kertaa. Toista, Kutsu-monologia vuonna 2015 esitettiin kuusi kertaa.

Olen laulanut monessa eri musiikkikokoonpanossa. Näistä kahdessa edelleen. Olen laulanut myös televiso-ohjelman nauhoituksissa.

Olen kokenut loppuunpalamisen. Ja muutama vuosi myöhemmin myös alipalautumisen. Vasta nyt tämän vuosikymmenen vaihtuessa uuteen, olen vähitellen löytämässä oikean tasapainon kaiken suhteen ja opetellut myös rentoutumaan ja lepäämään.

Tämän vuosikymmenen matkustuskohteet perheenä: Tanska, Australia, Uusi-Seelanti, Ruotsi, Norja, Färsaaret, Azorit, Lissabon (Portugal), Gran Canaria, Berliini (Saksa), Galway (Irlanti).

Ilman lapsia olen matkustanut: Venäjän Karjala, Tallinna, Amsterdam.

Tämän vuosikymmenen päättyessä olen 37,5-vuotias. Lapseni ovat 11-, 14- ja 16-vuotiaita.

Usein on melko helppoa kertoa, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.. Mutta seuraava kysymys yleensä pysäyttää: Näkyvätkö nämä minulle tärkeät asiat ajankäytössäni? Mihin todellisuudessa käytän aikaani?

Jos nimeän esimerkiksi perheen itselleni tärkeäksi, sen pitäisi myös olla enemmän kuin vain sanoja. Sen pitäisi näkyä myös ajankäytössäni, eli annanko perheelle niin paljon aikaa kuin sen kuuluisi saada? Joku viisas on sanonut, että ajankäyttö on se, millä viestimme ulospäin meille tärkeistä asioista. Meneekö työ sittenkin aina ohi perheen? Tai terveys listani kärkipäässä. Jos istuisinkin ilta toisensa jälkeen sohvalla sipsipussi kainalossa, olisi hyvin vaikeaa uskoa, että terveys olisi prioriteettilistallani kovinkaan korkealla.

Aina kyse ei nyt ole niin radikaaleista rajanvedoista kuten nuo kaksi mainitsemaani. Mutta joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä pohtimaan omia arvojaan, omia tekemisiään ja sitä, mihin todellisuudessa käytän aikaani.

Kirjoittamisesta

Jos kerron luovuuden ja varsinkin kirjoittamisen olevan yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja elinehto itselleni, niin sen pitäisi myös näkyä siinä miten käytän aikaani. On hieman kyseenalaista väittää sen olevan tärkeää, jos samalla päiväni täyttyvätkin opiskeluista ja muusta työstä kuin omasta kirjoittamisesta. Tietenkin on asioita, joita pitää tehdä, on asioita, jotka vaativat aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä; jos oma kirjoittamiseni ja luovuus on minulle tärkeää, minun on myös tehtävä sen eteen jotain, eikä vain siirtää sivuun muiden tieltä.

Kirjoittamisella ei elätä itseään, se on fakta. Lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot ovat mukava lisä, mutta eihän niillä (kovinkaan moni) rikastumaan pääse. Kustannussopimuksen saaminen on nykypäivänä työn takana, joten motivaatiota kirjoittamiseen täytyy välillä etsiä kaikkien haasteiden keskellä.

Välillä olen joutunut myös kyseenalaistamaan kaiken. On ollut aikoja, jolloin olen väittänyt kirjoittamisen olevan minulle tärkeää, mutta en ole panostanut omaan kirjoittamiseeni yhtään. On tietenkin kirjoitusprosessien jälkeisiä aikoja, jolloin ainakin itselleni iskee armoton tyhjyys ja on vaikeaa lähteä taas liikkeelle, mutta se on asia erikseen. Mutta onko kirjoittaminen minulle elinehto? Intohimo, jota ilman en voi elää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen esittänyt itselleni. Ja on ollut aikoja, jolloin olen myös kyseenalaistanut kaiken ja miettinyt onko siinä mitään järkeä. Mutta lopulta olen aina kuitenkin palannut samaan pisteeseen; tämä on minulle tärkeää.

Mihin käytän aikaani?

Niin, se ajankäyttö. Työskentelen kotona, mikä on kaksipiippuinen juttu. Se antaa rennomman arjen ja löysemmät aikataulut, se antaa vapauksia työskennellä milloin vain. Mutta samalla se myös pitää kotiarjen mukana jokaisessa hetkessä, sillä on pyykkejä, on lounaan valmistamista, on piipahtamista kaupassa, on siivoamista (no, voisi olla), on aina kaikkea tekemistä, joka hyppää silmien eteen aika nopeasti. Tiedän, että voisin jättää vaikkapa ne pyykit iltaan, mutta toisaalta tiedän, etten koneen ääressä istuisi kuitenkaan kahdeksasta neljään yhtä soittoa. Pienet tauot silloin tällöin ovat sitä paitsi hyviä myös luovuuden kannalta.

Kyse ei itse asiassa olekaan kotiaskareista ja että ne veisivät kaiken aikani. Opiskelen tässä kaiken ohella taidehistorian perusopintoja ja on tunnustettava, että olen tainnut vanhentua, tai sitten opinnot vain ovat runsastöisiä. Ne vaativat minulta yllättävän paljon aikaa. Osittain kyse on omasta perfektionismistani ja halusta suorittaa ne mahdollisimman hyvin jos ei jopa täydellisesti. On kirjoittamisen opettamista, on keikkaluonteisia töitä, jotka “sekoittavat” arjen rutiinit aina hetkeksi aikaa. Ja kas, huomaan, että kun meneillä ei ole intensiivisin kirjoitusprosessi, omasta kirjoittamisesta on liian helppoa nipistää. Että huomenna sitten. Tai ensi viikolla. Tai sitten kun tämä essee on valmis.

Koskaan ei ole myöhäistä

Olenkin siis tässä viimeisen kuukauden aikana pysähtynyt pohtimaan tätä: Mihin käytän aikaani? Käytänkö sitä siihen, jonka koen itselleni tärkeäksi? Ja rehellisesti on tunnustettava, että luultavasti en. Tiedän, että elämä on kasvamista ja oppimista, ja tämä on ollut minulle tärkeä oppimishetki.

Tämän tajuttuani olen tehnyt muutoksia arkeeni. Koska tämänhetkinen kirjoitusprojektini on aika alkuvaiheessa se ei vaadi pitkiä kirjoitusrupeamia. Koen tekstin vaativan aikaa hautuakseen ja muotoutuakseen sellaiseksi kuin sen kuuluu tulla. En siis ole viettänyt sen parissa kokonaista päivää tai edes puolikasta, mutta olen ottanut melkein jokaiseen päivään puolituntisen, jolloin olen paneutunut tekstiin. Ja olen taas innostunut uudella tavalla. Ja tiedän, että tämä vaatii vielä paljon aikaa ja panostusta, mutta haluan muuttaa arkeni ja päiväni sellaisiksi, että se myös on mahdollista.

Haastankin myös sinut pohtimaan omaa ajankäyttöäsi. Mihin käytät aikaasi? Panostatko oikeasti niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä, vai oletko laillani antanut muiden asioiden tulla tielle? Aina löytyy tekosyitä, mutta tässä tilanteessa ne kannattaa vihdoin ja viimein unohtaa ja tarttua härkää sarvista. Välillä on tarpeen pysähtyä pohtimaan näitä asioita ja tehdä mahdollisesti myös muutoksia asian suhteen. Ja se mikä on tärkeää muistaa; olla armollinen itselleen. Ja muistaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttaa omia tapojaan toimia.

Marras- ja joulukuun vaihteessa vietin pikkuveljeni kanssa viikonlopun Amsterdamissa. Kaupunki valikoitui kohteeksi siksi, ettei kumpikaan ollut käynyt siellä aikaisemmin, mutta vaikutti valintaan myös lentojen hinnat.

Viikonloppu oli aurinkoinen, mikä jo itsessään teki ihmeitä. Tuntui, että jo lentokoneen noustessa pilvien yläpuolelle ja auringon tullessa esiin alkoi kasvoille levitä hymy. Harmaan marraskuun jälkeen (vaikka lempeä olikin) vasta auringon näkyessä huomasin, kuinka paljon sitä olinkaan kaivannut.

Viikonloppu piti sisällään rentoa yhdessäoloa, syömistä, rentoutumista ja paljon käveltyjä askeleita ( perjantain melkein 26000, lauantaina yli 28000 ja sunnuntainakin vielä 14000). Aurinko hemmotteli siis perjantain ja lauantain, sunnuntaina näimme hieman sumuisen kaupungin, joka sekin oli kaunis.

Amsterdam on ennen kaikkea ehkä kesäkaupunki, mutta syksyinen Amsterdam oli myös todella kaunis. Sillä syksyiseksi sitä kutsuisin vielä, olivathan puut vielä kauniin keltaisen lehtipeitteen alla. Amsterdamin rakennuskanta oli todella kaunista ja kaupungin kanaalit tekivät siitä erityisen tunnelmallisen enkä ainakaan viikonlopun aikana kyllästynyt ihailemaan niitä.

Tekemistä Amsterdamissa

Amsterdamissa on paljon koettavaa ja nähtävää. Meidän yksinkertainen suunnitelmamme oli mennä fiiliksen mukaan eikä kummallakaan ollut ajatuksissa lähteä suorittamaan viikonloppua kohdelista kädessä. Tämä olikin hyvä taktiikka ja onnistuimme silti näkemään paljon.

Elämyksiä

Perjantaina lentokoneessa luin lentokoneessa lentoyhtiön tuottaman lehden, joka löytyi muiden mainosten joukosta. Alunperin avasin lehden Monet’ista kertovan artikkelin vuoksi, mutta päätin lukea lehteä muutenkin. Ja oli hyvä, että luin, sillä bongasin sieltä mielenkiintoisen kohteen, jossa vierailla. Tämä paikka oli Wondr Experience. Kyseessä ei ole aikuisten leikkipuisto, vaan paikan ideana on herätellä luovuutta, mutta ennen kaikkea saada hetkeksi aikaa unohtamaan kaiken muun ja heittäytyä vain kokemaan asioita kaikilla aisteillaan. Enkä olisi koskaan uskonut, kuinka rentouttavaa oli maata tekovaahtokarkkien keskellä, seistä glitterikonfettisateessa tai möyriä pallomeressä. Ja kumpikin meistä totesi, että tuo käynti kyllä sai unohtamaan hetkeksi kaiken muun ja olemaan läsnä hetkessä. Huomioitavaa on se, ettei lippuja voi ostaa paikan päältä, vaan ne pitää varata ja ostaa ennakkoon netistä. (Toisaalta, me ostimme lippumme netistä siinä sisällä seistessämme ja pääsimme samantien myös sisään.)

Taidetta

Lauantaina suunnitelmissamme oli ensisijaisesti Van Gogh -museo, mutta se oli aika täyteen varattu lauantaiksi (taas, kannattaa varata ja ostaa liput ennakkoon!). Tämän vuoksi kohteeksemme valikoitui Rijksmuseum eli Hollannin kansallismuseo. Olimme niin aikaisin aamusta liikkeellä, ettei museossa ollut vielä ruuhkaa ja pääsimme erikoisnäyttelyyn samoin tein, mutta kannattaa ostaa liput ennakkoon, koska erikoisnäyttelyihin päästetään vain tietty määrä ihmisiä samalla kertaa. Erikoisnäyttelynä Rijksmuseumissa oli Rembrandt-Velázquez – Dutch & Spanish Masters, eli näyttely, jossa oli rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten taiteilijoiden teoksia. Upeita teoksia mestareilta.

Rijksmuseum on valtava, joten jossain vaiheessa kierrostamme alkoi olla jo pienoinen taideähky. Onneksi löysin vielä sen, mitä olin halunnutkin nähdä eli muutaman Vermeerin teoksen, sekä Rembrandtin massiivisen kokoisen Nightwatch-teoksen, jota tällä hetkellä entisöidään ja tutkitaan kahdentoista asiantuntijan toimin keskellä museota olevan lasikuution sisällä.

Jos olisimme olleet Amsterdamissa yhden päivän enemmän olisimme vielä käyneet Moco-museumissa eli nykytaiteen museossa. Sinne suuntaan kyllä takuuvarmasti, jos vielä Amsterdamiin päädyn.

Ja tietenkin se ruoka

Hyvä ruoka on se, mikä tekee kahden kulinaristin reissusta onnistuneen. Siksipä tämä oli se, mihin taisimme panostaa eniten matkaa suunnitellessamme. Tässä testaamiamme ruokapaikkoja:

• Croque Madame. Koko ravintolan valikoima oli gluteeniton, joten taas kerran oli hienoa olla paikassa, jossa valinnanvaraa riitti. Söimme listan suurimmat hampurilaiset ja nälkä lähti. Ei ehkä paras syömäni gluteeniton hampurilainen, mutta todella hyvä. Jälkiruuaksi söimme suuret porkkanakakun palat, ja ne olivat varmasti parasta gluteenitonta porkkanakakkua, jota olen syönyt. Huomioitavaa on ravintolan sijainti. Se sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella, joten jos et halua kävellä siellä, kannattaa tämä ravintola jättää väliin. (Toisaalta, alueen alkamista ei ole sen kummemmin merkitty, mekin päädyimme sinne huomaamattamme ensimmäisenä iltana juuri tätä ravintolaa etsiessämme. Eikä se nyt mitenkään erityisen huomiota herättävä alue ollut.)
• Bagels & Beans on tunnelmallinen ravintola, jossa on nimensä mukaisesti tarjolla bageleita. Perjantaina kävimme siellä juomassa iltapäiväkahvit ja syömässä bagelit, sunnuntaina söimme samaisessa paikassa aamupalan. Bageleita löytyy myös gluteenittomana ja ne olivatkin todella hyviä. Myös paikan kahvi oli todella hyvää.
• Pancakes Amsterdam on valittu ykköspaikaksi sarallaan ja se myös näkyi. Jo perjantaina katsoimme jonoja kadulla ja kyllä, monta kymmentä ihmistä seisoi ravintolan ulkopuolella jonottamassa sisään ravintolaan. Eli kannattaa varautua siihen, ettei ravintolaan todellakaan pääse suoraan sisään. Me suuntasimme tänne lauantaina aamusta ja ennen yhdeksää olimme melkein ravintolan ainoat asiakkaat. Lista on monipuolinen ja gluteenittomia vaihtoehtojakin riittää. Ja kyllä, pannukakut olivat todella hyviä. Ja suuria.
• Juice by nature oli paikka, johon päädyimme lauantaina. Vitriinissä näkyi olevan syötävääkin, mutta me valitsimme vain kahvit ja smoothiet. Todella hyvä mehu/smoothie-paikka.
• Amsterdamista kuulemma saa maailman parhaita ranskalaisia, joten olihan niitäkin maistettava. Yksi monista ranskalaispaikoista oli valittu vuoden parhaaksi, mutta siihen oli monen kymmenen metrin jono, joten jätimme jonottamisen väliin. Löysimme ostoskadun varrelta toisen paikan ja söimme puoliksi isoimmat ranskalaiset. Ja olivathan ne hyviä.

Amsterdam

Majoittumisesta sen verran, ettei ole mitenkään välttämätöntä majoittua aivan keskustaan. Hinnat keskustassa oli todella paljon korkeammat kuin kauempana. Itse majoituimme Mercure Hotel Amsterdam Westissä. Lentokentältä on ilmainen shuttle-kuljetus hotellille ja hotellilta pääsee bussilla keskustaan todella vaivattomasti (bussi kulkee n. 10 minuutin välein). Hotellin hintaan ei kuulunut aamupalaa, mutta se oli itse asiassa hyvä niin, sillä se mahdollisti hyvät aamupalat kaupungilla. Itse ostimme jo lentokentältä kolmen päivän turistiliput, joilla pystyi kulkemaan julkisilla liikennevälineillä niin paljon kuin halusi ja taisimme kyllä matkustella koko rahan edestä ja ylikin.

Tästä ei ollut tarkoitus tulla yksityiskohtainen matkakertomus viikonlopusta, mutta melko yksityiskohtaiseksi se kuitenkin muodostui.

Amsterdam on kaunis kaupunki ja nähtävää riittää. Ja myös mielenkiintoisia ja kokeilemisen arvoisia ravintoloita olisi ollut vaikka kuinka, mutta ei sitä voi määräänsä enempääkään syödä. Sen verran jäi paikkoja näkemättä ja ravintoloita kokeilematta, että Amsterdamiin voisi matkustaa vielä uudestaankin.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka aina löytyy tekosyitä. Olen kirjoittanut siitä, kuinka mitään ei tapahdu, jos emme edes yritä. Ja loppujen lopuksi kirjoitan taas kerran näistä samoista asioista, siitä, kuinka muistutan itseäni kerta toisensa jälkeen: Uskalla heittäytyä!

Miten näihin ajatuksiin päädyin juuri nyt? Pikkuveljeni kirjoitti todella hyvän blogitekstin viime viikolla. Siinä oli pohdintaa heittäytymisestä. Tuo teksti laittoi myös itseni pohtimaan aihetta enemmänkin, ja siitä tämä kaikki lähti.

Pois mukavuusalueelta

Minulle on helppoa katsoa maailmaa kameran linssin läpi. Viihdyn kameran takana, mutta en niinkään sen edessä. Kameran edessä koen oloni epämukavaksi ja yleensä se myös näkyy lopputuloksessa. Tietenkin kyse on paljon myös omasta asenteestani, mutta osittain tämä on kuitenkin selitettävissä myös luonteellani. Olen introvertti, enkä nauti huomion kohteena olemisesta.

Kevään kurssien suunnittelu etenee hurjaa vauhtia ja Sastamalan opiston kurssiopas on valmistumassa hyvää vauhtia. Tällä kertaa kurssitietojen lomaan päätettiin kuvata meitä hieman uudempia opettajia ja kun pyyntö valokuvattavaksi tuli, olin kahden vaiheilla. Kameran eteen, minä? En osaa olla, en pysty, en voi.

Ja sitten päätin, että ehkä osaankin, pystyn ja voin.

Ei sillä, että olisin riemusta pomppien paikalle saapunut, mutta jutusteltuamme hetken valokuvaajan kanssa, aloin lämmetä. Ideoimme yhdessä kuvan lokaatiota ja ajatusta sen takana. Aloin vähitellen jopa innostua, ajattelin, että siitä voikin tulla ihan mielenkiintoista. Ja lopulta, kuvattavana oleminen. Seisoin melkein tunnin valokuvattavana, eikä oloni alun jälkeen ollutkaan epämukava. En tiedä nautinko siitä, mutta siinä kameran edessä olikin yllättävän helppoa olla; olin rento ja vapautunut.

Heittäytymistä

Oma valokuvattavana oleminen on ehkä aika pientä sen rinnalla, että veljeni päätti hypätä nollakokemuksella harrastajateatteriin mukaan ja ottamaan vielä vastaan jopa pääosan. Mutta voiko kenenkään kokemusta verrata toisen kokemuksiin? Minulle valokuvattavaksi suostuminen oli iso askel ja olin sen jälkeen ylpeä itsestäni, että tein sen.

Kuvittelen usein, etten koskaan heittäydy, olenhan luonteeltani aika harkitsevainen eikä impulsiivisuus kuvaa minua. Mutta pysähdyttyäni pohtimaan asiaa hetkeksi aikaa tajusin, että löytyyhän näitä hetkiä useampia. En vain ole hypännyt laskuvarjo- tai benji-hyppyä tai melonut kuohuvassa koskessa, joiden kaltaisiin asioihin selkeästi heittäytymisen miellän.

Sen sijaan heittäydyin teatterin maailmaan vailla minkäänlaista kokemusta. Tartuin haasteeseen kirjoittaa monologi ja sen jälkeen uskalsin vielä heittäytyä ohjaajaksi, takapuoli edellä puuhun, yrityksen ja epäonnistumisten kautta. Ja se kannatti. Opin paljon niin teatterista kuin itsestänikin, ja siitä lähtien teatteri on ollut osa minua.

Uskalsin myös heittäytyä viime syksynä viettäessäni puoli vuotta tanssilinjalla ja uskaltautuessani tanssimaan yksin, yleisölle. Ei minusta tullut huipputanssijaa, eikä tanssijaa ylipäätään, mutta uskalsin lähteä kokeilemaan, uskalsin heittäytyä kohti lapsuuteni unelmaa. Tulin, näin, koin, ja opin paljon. Itsestäni ennen kaikkea.

Olen heittäytynyt, ja se saa minut hymyilemään. Ja samalla mietin, että pitäisi heittäytyä useamminkin.

Uskalla heittäytyä

Ei heittäytymisen tarvitse aina olla jotain suurta ja erikoista. Joskus kyse voi olla hyvinkin pienestä asiasta, kuten itselläni valokuvattavana olemisesta.

Sitäkin tärkeämpää mitä tekee, on se, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan. Se, että heittäytyy tekemään sellaisia asioita, jotka eivät ole itselle ehkä luontaisia tai helppoja. Miksi? Koska vasta epämukavuusalueelle astuttaessa alkaa kehitys. Koska vasta sitten, kun uskaltaa lähteä kokeilemaan jotain uutta, on mahdollista löytää itsestään uusia puolia, oppia paljon.

Aina lopputuloksena ei ehkä ole suuri menestystarina. Kuten kirjoitin tuossa yllä, minusta ei tullut huipputanssijaa, tai tanssijaa ylipäätään. Mutta kadunko tanssilinjalla viettämääni puolivuotista? En, sillä vaikka tuo puolivuotinen oli todella rankka ja haastava, voin aina katsoa hymyillen taaksepäin ja todeta, että ainakin heittäydyin, tein jotain ihan muuta.

Arjen keskellä ei tarvitse yrittää väkisin etsiä tilaisuuksia heittäytyä uusiin asioihin. Sen sijaan, kannattaa vain sanoa kyllä, kun ne tilanteet tulevat kohdalle. Kun eteesi tulee uusia haasteita ja mahdollisuuksia: Uskalla heittäytyä!