Blogi

Kehtaanko mennä kauppaan?

Kehtaanko mennä kauppaan
Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä 

Tarkoituksenani oli nyt maaliskuussa käydä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella katsomassa ennen kaikkea Outi Törmälän näyttely Kehtaanko mennä kauppaan. Sitten tulikin korona, joka sulki myös galleriat.

Nettisivut eivät korvaa fyysistä galleriakäyntiä, mutta tilanteen ollessa mikä on, se on kuitenkin paras ja ainoa tapa nauttia uusista näyttelyistä. Ja onneksi, oi onneksi, Outi Törmälän näyttelyn kuvat löytyvät myös netistä. Ja toimikoon tämä teksti myös vinkkinä teille muille: käykää katsomassa näyttelyitä virtuaalisesti!

Tyytymättömyys ulkonäköön

En ole suuri valokuvauksen asiantuntija, mutta nautin todella paljon laadukkaista valokuvista ja ihailen taidokkaita valokuvaajia todella paljon. Valokuvaan itse harrastusmielessä ja tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei hyvää valokuvaa oteta tuosta vain. Muotokuvaus on vielä oma taiteenlajinsa, on eri asia kuvata ihmisiä ja kuvata heitä niin, että kuviin saa talletettua jotain todella syvää ja koskettavaa.

Mutta itse asiaan siis.

Outi Törmälä on henkilö- ja muotokuvaukseen erikoistunut valokuvaaja. Tämä valokuvaprojekti sai alkunsa jo vuonna 2016, jolloin Törmälä etsi Facebookin kautta muotokuvaprojektiansa varten kuvattavaksi naisia, jotka eivät olleet tyytyväisiä ulkonäköönsä. Ilmoitus keräsi paljon vastauksia ja Törmälä kuvasi näitä naisia yli kahden vuoden ajan. Projekti oli alusta alkaen kantaaottava ja sen tavoitteena oli herättää keskustelua ilmiöstä, joka koskettaa todella monia, vaikka siitä ei puhutakaan. Törmälä toteaa, että sosiaalisen median aikakautena sekä ulkonnäkö että ihmisistä otetut valokuvat ovat nousseet entistä suurempaan rooliin ja aiheuttavat paineita ja tyytymättömyyttä. (Tekstin lähde)

Kauniita naisia ja sydäntäsärkeviä tarinoita

Valokuvat ovat yksinkertaisesti upeita. Niissä ei kikkailla turhilla asioilla, vaan valokuvaaja on halunnut keskittyä olennaiseen. Naiset ovat olleet kameran edessä omina itsenään, sellaisina kuin ovat halunneet tulla kuvatuksi. On myös uskomatonta katsoa, kuinka valokuvat eivät tietyssä mielessä valehtele; ne kertovat todella paljon kun niiden eteen pysähtyy hetkeksi aikaa.

Olen katsonut Törmälän ottamia valokuvia useaan otteeseen ja nähnyt tietokoneeni näytöllä valtavan kauniita naisia. Persoonallisia ja erilaisia naisia, mutta todella kauniita naisia. Jokainen. Enkä puhu edes siitä, että jokainen on kaunis omalla tavallaan, sillä se särähtää korvaani joka kerta. Että olet, hmmmm, omalla tavallasi kaunis (mutta et oikeasti kaunis kuitenkaan). Kuvien naiset ovat yksinkertaisesti vain kauniita, aivan jokainen. Olen katsonut kuvia ja tuntenut palan nousevan kurkkuuni, sillä jo näyttelyn tiedoista tiedän kuvien pohjautuvan sellaisten naisten kuviin, jotka eivät pidä itseään kauniina. Millään tavalla tai ollenkaan.

Olen lukenut Venla Rossin kirjoittamia tekstejä kuvien takaa; naisten ajatuksia itsestään ja ulkonäöstään. Olen pyyhkinyt kyyneleitä ja pohtinut sitä, miksi niin moni nainen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, edelleen. Ja nämä naiset ovat vain pieni otanta naisista Suomessa ja vain pieni kurkistus syihin tyytymättömyyden taustalla. Osasyynä on ehkä sosiaalinen media ja sen luomat mielikuvat ja vaatimukset, mutta kuvattujen naisten tarinoita lukiessani tuli kyllä selväksi, että syyt tyytymättömyydelle ovat lähtöisin kuitenkin jostain muualta. Lapsuudenperheestä, koulukiusaamisesta, siitä, että on saanut kuulla kommentteja omasta ulkonäöstään; kommentteja, jotka ovat rikkoneet ja satuttaneet. Kuinka monta kertaa sainkaan lukea sen, että kuvattava on kokenut, ettei ole kelvannut omana itsenään, että aina pitäisi olla jotain muuta. (Aihe, josta kirjoitin itsekin jokunen aika sitten.)

Arvostelun kourissa

Voisin listata helposti tähän liudan piirteitä ulkonäöstäni, joista olen saanut arvostelua ja vähätteleviä kommentteja. Torahampaat. (Lopetin hetkeksi aikaa leveästi hymyilemisen peittääkseni hampaani). Liian pitkät kädet ja raajat ylipäätään. (yritin piilottaa käsieni pituuden, kunnes päädyin, että ne saavat näkyä ja kunnolla. Tanssi on auttanut tähän todella paljon.) Olen käyttänyt liian paljon meikkiä. (Yritin olla hetken aikaa ilman, mutta päädyin, ettei se kuulu muille meikkaanko ja kuinka paljon.) Rumat isovarpaat (kyllä, joku on tätäkin ottanut asiakseen kommentoida). Eri kokoiset silmäni (lapsena tehdyt silmäleikkaukset ovat jättäneet jälkensä, harmi jos häiritsee). Ja tässä on vain muutamia saamiani kommentteja.

Mutta kenenkään, ei kenenkään, tulisi koskaan joutua kuulemaan muiden arvostelua omasta ulkonäöstään. Ei kenenkään. Lasten ei tulisi koskaan joutua kuulemaan vanhempien suusta vihjauksia laihduttamisesta, ulkonäön virheistä tai mistään muustakaan. Kenenkään ei tulisi koskaan sanoa toiselle arvostelevaa tai halventavaa kommenttia tämän ulkonäöstä tai fyysisistä piirteistä ylipäätään. Kukaan ei voi koskaan tietää, mitä toisen taustalla on ja mihin nuo ajattelemattomat kommentit pahimmillaan toisen sysää. Törmälän kuvaamien naisten tarinoita lukiessani näiden ajattelemattomien kommenttien seuraukset ovat olleet osalla todella suuret.

Olet ainutlaatuinen

Meillä jokaisella on oikeus olla sellaisia kuin olemme. Sen painoisia kuin olemme, sen näköisiä kuin olemme. Ovat hiuksemme sitten pitkät tai lyhyet, polkkamalliin leikatut tai irokeesi, se ei kuulu kenellekään muulle. Meidän painomme ei kuulu kenellekään toiselle. Ei se, miten meikkaamme, miten pukeudumme, miten laitamme hiuksemme.

Yksi kuvatuista naisista totesi, että “Ahdistus oli läsnä joka päivä. Mietin, kehtaanko mennä edes kauppaan tai viemään roskia, kun näytän tältä.” Kenenkään ei kuuluisi joutua ajattelemaan näin. Ei kenenkään.

Tehdään siis jokainen oma osuutemme sen suhteen, ettemme ainakaan lisäisi toisten taakkaa. Nostetaan mieluummin kuin lytätään. Tuetaan toistemme matkaa eteenpäin. Ja sen sijaan, että arvostelisimme toisiamme, keskitytään kannustamaan ja rohkaisemaan, sillä jokaisessa meissä on niin paljon kaunista ja hyvää. Joskus tarvitsemme vain myös toisia, jotta ymmärtäisimme sen itsekin.

Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?

Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?
Kuva Free-Photos Pixabaystä 

Tämä on teksti, joka on ollut luonnoksissani jo pitkään. Sen piti käsitellä enemmän huonoa itsetuntoa ja uupumusta, mutta nykyisen maailmantilanteen myötä tämä teksti sai aivan uuden ulottuvuuden, jonka koen juuri nyt tärkeämmäksi. Ehkä joskus myöhemmin avaan edellä mainitsemiani asioita aivan omassa tekstissään. Mutta asiaan siis: Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi?

Haasteita

Luultavasti täällä ei ole montaakaan ihmistä, johon nykyinen tilanne ei vaikuttaisi tai olisi vaikuttanut. Enkä ole myöskään itse säästynyt koronan vaikutuksilta, vaikka terveenä olemme vielä pysyneetkin. Työni kuitenkin loppuivat kuin seinään. Kaikki jäi tauolle ja palkanmaksu samalla kertaa. Projektit pysähtyivät tai siirtyivät, kalenteri tyhjeni hetkessä.

En voi väittää, etteikö muutama päivä olisi mennyt hieman haastavimmissa merkeissä. Etteikö se olisi tuntunut. Työ ei ole elämäni sisältö ja määrittele kaikkea, mutta ne pienetkin asiat ovat olleet minulle tärkeitä ja vaikuttaneet päivieni sisältöön. Täysi kalenteri ei ole ollut minulle itseisarvo, enkä ole siihen pyrkinytkään, mutta kun kaikki katoaa yhdessä hetkessä kuin tuhka tuuleen; siinä on ollut hieman sopeutumista.

Ajatusten kääntämistä toiseen suuntaan

Perheemme kohdalla kyse ei ole vain omasta muuttuneesta tilanteestani. Myös meillä eteen on tullut asioita, jotka huolestuttavat, emmekä todellakaan ole ainoita. Tiedän, että todella moni on joutunut lomautetuksi ja irtisanotuksi, enkä siis todellakaan märehdi täällä vain oman napani ympärillä pyöriviä asioita. Mutta en siis ole ollut viime aikoina niin positiivinen kuin olisin halunnut. Rehellisyyden nimissä voidaan puhua yli viikosta, kun olen kiinnittänyt katseeni ja ajatukseni ehkä hieman vääriin asioihin.

Mutta tosiasioille ei voi mitään, en edes minä. Joten on vain ollut pakko peräänkuuluttaa sitä kuuluisaa asennetta, josta olen kirjoittanut useampaankin otteeseen. Tässä tilanteessa on turhaa miettiä niitä asioita, jotka on menettänyt tai jotka eivät ole menneet kuten olisi toivonut. Korona on muutaman muunkin ihmisen haasteena, joten kukaan meistä ei voi ajatella, että tämä koskettaa vain itseämme.

Kuinka sitten olen itse kääntänyt nämä haasteet itselleni voimavaraksi? Vai olenko edes onnistunut siinä?

Kaikki lähti yksinkertaisesti siitä, että oli vain pakko lopettaa asioiden märehtiminen ja tunnustaa tosiasiat. Asiat vain ovat tällä hetkellä Suomessa ja koko maailmassa näin, sitä on yksinkertaisesti turha jäädä murehtimaan. On ollut pakko kääntää ajatukset toisenlaisiksi. Yrittää etsiä asioista positiivisia puolia, sillä kyllähän niitä aina kuitenkin löytyy.

Asioiden tarkastelua uudella tavalla

Päiväni ovat olleet alkuvuoden melko täysiä, enkä ole ehtinyt kirjoittaa aivan niin paljoa kuin olisin halunnut. No, nyt minulla on aikaa ja paljon. On aikaa kirjoittaa, on aikaa viedä eteenpäin niitä projekteja, jotka ovat jääneet hieman taka-alalle. Työn alla oleva teksti, ja näytelmäkässäri, nyt niiden työstämiseen on aikaa.

Olen pitkään haaveillut videoiden kuvaamisesta, editoimisesta ja niiden hyödyntämisestä. Nyt, kun kalenteri tyhjeni kertaheitolla, aikaa löytyy myös tähän. Minulla on aikaa opetella jotain uutta ja kehittää itseäni.

Opiskeluille on tällä hetkellä aikaa melkoisesti. Voin rutistaa taidehistorian opintoni rytinällä eteenpäin, niissä puitteissa kun pystyn. Kirjastojen sulkeutuminen toi tässä suhteessa matkaan pienen mutkan, jonka kanssa pitää vain elää ja mennä sen sallimissa rajoissa eteenpäin.

Perheen kanssa vietämme yllättäen huomattavasti enemmän aikaa yhdessä. Lauta- ja korttipelit on taas kaivettu esiin. Iltatyöpainotteinen alkuvuosi vaikutti kirjojen lukemiseen, enkä ehtinyt lukea taidehistorian lisäksi paljoakaan; nyt on iltaisin taas aikaa istua lukemassa kirjan jos toisenkin. Ulkoilu on onneksi mahdollista ja kun säätkin ovat olleet suotuisat, olen käynyt kävelemässä, pyöräilemässä ja liikkunut muutenkin mahdollisimman paljon. Vanhassa talossa on myös aina jotain pientä puuhasteltavaa ja ainakin purettavaa, joten pienen poikkeustila-ahdistuksenkin saa hyvin purettua fyysiseen tekemiseen. Ja hei, pitkästä aikaa täällä talossakin etenee asiat johonkin suuntaan. Ja mikäs sen parempaa kuin käyttää omaa luovuttaan erilaisten remonttiratkaisuiden kehittelemiseen.

Yhdessä eteenpäin

Nykyinen tilanne maailmassa ei ole ideaali kenellekään. Suurimpia kärsijöitä ovat yrittäjät ja tämän myötä myös työntekijät, joilla ei enää ole työpaikkaa ja toimeentuloa. Mutta kaiken keskellä on ollut hienoa huomata, kuinka suurin osa ihmisistä haluaa puhaltaa yhteen hiileen. Kannustetaan tukemaan pienyrittäjiä. Tarjotaan pyyteetöntä apua naapureille ja muille. Kuvataan videoita muiden iloksi, nauhoitetaan podcasteja, yritetään keksiä tapoja auttaa muita, tavalla tai toisella. Eikä kaikessa edes ole mukana ajatusta rahallisesta hyödystä ja tienaamisesta.

On ollut upea huomata, kuinka ihmiset etsivät luovia ratkaisuja erilaisiin haasteisiin. Tanssitunteja tarjotaan netin välityksellä, on mahdollista tehdä yhteisiä taideprojekteja, vaikkei samassa fyysisessä tilassa voi ollakaan. Vaikka median uutisointi on negatiivista ja kauhukuvien sävyttämää, on hienoa, kuinka sosiaalisen median puolella tunnelma on toinen. Tosiasioita ei kielletä, mutta katse kiinnitetään valoisampiin asioihin ja yritetään keksiä konkreettisia toimia, jotta voisi auttaa paremmin muita.

Haasteet voimavaraksi

En tiedä vastasinko tekstissäni omaan kysymykseeni siitä, kuinka kääntää haasteet voimavaraksi. En tiedä ovatko nämä haasteet ihan vielä muuttuneet voimavaraksi itselleni, vai olenko vasta matkalla kohti sitä.

Ehkä ennen kaikkea tekstini keskeinen ajatus on se, että asioissa on aina kaksi puolta ja oman itsen kannalta on huomattavasti parempi keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Ja on hyvä myös nähdä, mitä tämä tilanne mahdollistaa, kun esimerkiksi aikaa onkin yllin kyllin. En edes yritä väittää, että oikealla asenteella selviää mistä vain, mutta siihen uskon, että oikeanlainen asenne vaikuttaa siihen, millaiseksi oma elämämme muodostuu olosuhteista huolimatta.

Mutta se, mikä tekstini pohjalta ehkä kuultaa läpi; tällä hetkellä ajatuksemme ja asenteemme ovat ne voimavarat, jotka voimme tämän avulla löytää, itse ainakin olen kallistumassa tämän tulkinnan puolelle. Haastava tilanne herättelee käyttämään luovuutta uudella tavalla, se työntää eteenpäin tekemään asioita toisin, mutta ennen kaikkea ajattelemaan toisin.

En yritä väittää, että rahahuolet katoavat ajattelutavan muutoksella tai että stressi töiden jatkumisesta olisi poispyyhitty toisenlaisella asenteella. Ikäviä asioita tapahtuu juuri nyt, elämä heittää eteen suuria haasteita juuri nyt, eikä se ole kenellekään helppoa. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että elämämme tulee kuitenkin olemaan laadultaan parempaa ja tietyllä tavalla helpompaa, jos hyväksymme nykytilanteen ja tosiasiat sellaisina kuin ne ovat ja pyrimme löytämään itsestämme positiivisuutta, kaikesta huolimatta.

Itse haluan ajatella, että kaikista haasteista huolimatta elämä on hyvää ja kaunista, että se sisältää niin paljon kauniita ja hyviä asioita, joita en halua menettää. Valinta on minun!

Aina pitäisi olla jotain muuta

Aina pitäisi olla jotain muuta
Kuva StockSnap Pixabaystä 

Moni on varmasti jo nähnyt ja kuullut Cynthia Nixonin (tuttu Sinkkuelämää-sarjasta) puhuman videon Be a lady they said. Siinä listataan niitä asioita, joita meille naisille toistetaan. Viesti on yksinkertaisesti se, että koskaan mikään ei ole hyvä. Aina pitäisi olla jotain muuta.

Be a lady they said. Don’t be too fat. Don’t be too thin. Don’t be too large. Don’t be too small. Eat up. Slim down. Stop eating so much. Don’t eat too fast. Order a salad. Don’t eat carbs. Skip dessert. You need to lose weight. Fit into that dress. Go on a diet. Watch what you eat. Eat celery. Chew gum. Drink lots of water. You have to fit into those jeans. God, you look like a skeleton. Why don’t you just eat? You look emaciated. You look sick. Eat a burger. Men like women with some meat on their bones. Be small. Be light. Be little. Be petite. Be feminine. Be a size zero. Be a double zero. Be nothing. Be less than nothing.

Ole hieno nainen. Älä ole liian lihava. Älä ole liian laiha. Älä ole isokokoinen, mutta älä pienikokoinenkaan. Syö enemmän. Hoikistu. Älä syö niin paljoa. Älä syö niin nopeasti. Tilaa salaattia. Älä syö hiilareita. Jätä jälkiruoka väliin. Sinun pitää pudottaa painoa. Yritä mahtua tuohon mekkoon. Aloita dieetti. Katso mitä syöt. Syö selleriä. Syö purkkaa. Juo paljon vettä. Sinun täytyy mahtua noihin farkkuihin. Näytät luurangolta. Miksi et vain syö? Näytät riutuneelta. Näytät sairaalta. Syö hampurilainen. Miehet pitävät naisista, joilla on lihaa luidensa ympärillä. Ole pieni. Ole kevyt. Ole siro. Ole naisellinen. Ole nollakokoa. Ole vielä sitäkin pienikokoisempi. Älä ole mitään. Ole vähemmän kuin ei mitään.

Video käsitteli ulkonäköä ja niitä paineita ja odotuksia, joita naisille asetetaan. Aina pitäisi olla jonkunlainen ja aina olet kuitenkin vääränlainen. Aina pitäisi olla jotain muuta kuin olet.

Aina joku muu tietää paremmin

Itse laajennan tätä aihetta hieman pidemmälle, sillä kyse ei ole vain ulkonäöstä. Ei. Omalla kohdallani koen sen kaiken olleen enemmänkin kaikkea muuta kuin ulkonäköön liittyvää. Se ei kuitenkaan poista sitä, ettenkö olisi kokenut ulkoisia paineita sen suhteen, millainen minun tulisi olla, miltä näyttää ja miten syödä.

Aina on joku, joka tietää paremmin. Jollain on vahva mielipide siitä, mikä on (se ainoa) oikea tapa syödä. Miten juuri minun tulisi syödä. Aina on niitä, jotka tietävät paremmin, mitä minun tulisi tehdä, millainen olla. Mitä minun tulisi opiskella ja mitä ei ainakaan pitäisi. Olen kuullut eläväni puolisoni rahoilla (vain koska en satu olemaan vakituisessa palkkatyössä). Olen kuullut arvostelua perheemme valintojen suhteen, vaikka kukaan ei ole tiennyt taustoja päätöstemme takana. Olen ollut huono äiti laittaessani lapseni päiväkotiin. Olen kuullut valintojeni olleen vääriä, koska olen päättänyt kasvattaa lapseni eri tavalla. Olen kuullut arvostelua unelmistani, tavoitteistani ja haaveistani. Olen kuullut monta kertaa, että ne ovat jollain tavalla vääriä, jotain sellaista mitä minun ei tulisi tavoitella.

Muiden kunnioittaminen

Olen miettinyt paljon sitä, miksi me ihmiset niin usein ja niin helposti arvostelemme toisiamme, teemme pikaisia johtopäätöksiä ja oletuksia näkemämme perusteella, vaikka emme näe kuin sen kuuluisan jäävuoren huipun. Jokaisen ulkonäkö on hänen oma henkilökohtainen asiansa. Jokaisen elämä on hänen oma henkilökohtainen elämänsä, joihin meidän muiden ei tulisi sekaantua. Ja silti sitä tapahtuu, koko ajan.

Kaupassa tuijotamme muiden ostoksia. Tuon ei kyllä kannattaisi ostaa noita lihapiirakoita tai sipsipussia. Ja tuon kyllä kannattaisi syödä muutakin kuin kanaa ja parsakaalia. Tuon kuuluisi kyllä hieman laihduttaa ja tuon hillitä tuota liikunnan harrastamista. Ja miksi tuo ihminen ei vain mene oikeisiin töihin, vaan haahuilee vain omassa pienessä kuplassaan (kyllä, viimeisin saattaa olla omakohtainen kokemukseni).

Olisikin todella tärkeää pohtia, mitä itse päästämme suustamme. En todellakaan ole itse mikään pyhimys, mutta pyrin kuitenkin olemaan arvostelematta muita, sillä jos olen jotain elämässäni oppinut, niin en yksinkertaisesti tiedä toisen elämästä kuin vain sen mitä näen. En tiedä, mitä kaikkea on esimerkiksi hänen valintojensa tai muiden taustalla. Tai millaisia kokemuksia ja muita hänen menneisyydestään löytyy, sillä nekin vaikuttavat nykyhetkeen.

Älä kadota itseäsi!

On pelottavaa, kuinka paljon toiset pystyvät pahimmillaan vaikuttamaan muiden elämään, päätöksiin ja valintoihin. Mitä läheisempi ihminen tai tiiviimpi yhteisö, sitä enemmän muiden mielipiteet vaikuttavat. Mutta se ei saisi mennä niin!

Jos elämme elämäämme muiden toiveita toteuttaen ja muita miellyttäen, menetämme jotain tärkeää ja merkityksellistä. Oman näköisemme elämän nimittäin. Saatamme pahimmillaan kadottaa itsemme yrittäessämme toteuttaa muiden toiveita ja odotuksia. Kadotamme oman äänemme, omat toiveemme ja unelmamme. Ja se on surullista.

Ulkonäköön liittyvät asiat eivät kuulu muille ihmisille. Ei ole väliä minkä kokoisia olemme, koska rehellisesti sanoen, se on jokaisen oma asia, ei sen, joka seisoo kaupan kassajonossa takanani. Jokaisella meillä on oikeus olla oma itsemme, sellaisia kuin olemme ja meillä on myös oikeus tulla hvyäksytyiksi sellaisena kuin olemme. Eikä meidän tarvitse mahtua ja ahtautua johonkin muottiin, joka meille asetetaan, vaan saamme elää itsemme näköistä elämää. Meillä on oikeus tehdä päätökset ja valinnat oman elämämme suhteen, eikä kenelläkään muulla ole siihen mitään sanomista.

Oma elämä

Se, mihin itse pyrin, on se, että annan muiden elää omaa elämäänsä. Etten arvostele muita enkä varsinkaan tee olettamuksia ja johtopäätöksiä, koska en yksinkertaisesti tiedä kaikkea sitä, mitä asioiden taustalla on. Olen jatkossakin eri mieltä muiden kanssa ja se on ihan toivottavaakin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minun tulisi saada muut ajattelemaan asioista samalla tavalla kuin itse ajattelen. Haluan hyväksyä sen, että me ihmiset nyt vain olemme erilaisia. Sitä paitsi, rohkeutta on olla oma itsensä!

Itse olen edelleen matkalla tämän asian suhteen, mutta teen hartiavoimin töitä sen eteen, etten anna enää muiden mielipiteiden, ajatusten ja odotusten määritellä itseäni, sitä millainen olen tai mitä teen. Omalla esimerkilläni haluan myös kasvattaa lapseni arvostamaan itseään ja elämään itsensä näköistä elämää, muut huomioon ottaen ja muita kunnioittaen. Mutta niin, etteivät he koskaan kokisi, että aina pitäisi olla jotain muuta!

Ole sellainen kuin olet ja elä itsesi näköistä elämää!

Vinkkejä aloittelevalle kirjoittajalle

vinkkejä aloittelevalle kirjoittajalle
Kuva Free-Photos Pixabaystä 

Jos minun pitäisi antaa vinkkejä aloittelevalle kirjoittajalle, ne olisivat tässä:

  • Lue.
  • Kirjoita.
  • Pyydä palautetta.
  • Myönnä, ettet osaa vielä kaikkea.
  • Usko kuitenkin siihen, mitä teet.
  • Toistetaan jokainen kohta uudestaan ja uudestaan.

Ohje on lyhyt ja ytimekäs, mutta avaan tässä tekstissäni hieman jokaista osa-aluetta enemmän.

Lue

Kirjoittaminen lähtee lukemisesta. Lue paljon erilaisia tekstejä. Painotus sanalla erilaisia. Vaikka unelmanasi olisi kirjoittaa joskus vielä romaani, kannattaa sinun lukea myös runoja, esseitä, tietokirjallisuutta, aivan kaikkea.

Miksi puhun niin paljon lukemisesta? Vastaus on hyvin yksinkertainen. Lukeminen kehittää sanavarastoamme, se rikastuttaa omaa kerrontaamme, se antaa uusia ideoita ja ajatuksia omaan kirjoittamiseemme. Tarkoituksena ei todellakaan ole kopioda jonkun menestysromaanin kieliasua ja juonikulkua, vaan sinun on löydettävä oma tarinasi, joka kertoa ja oma tyylisi, jolla sen kerrot. Mutta kaikki se, mitä luet, mitä opiskelet tallentuu alitajuntaasi ja materiaaliksi myöhempää varten, jota saatat vielä joskus hyödyntää.

Kirjoita

Tämä on hyvin oleellinen ja ehkä kaikista itsestäänselvin ohje kun puhutaan kirjoittamisesta. Kirjoita, kirjoita ja kirjoita. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, se on hyvin yksinkertaista.

Sinulla on ehkä lahjoja kirjoittamiseen, mutta teksti ei kuitenkaan synny ilman, että kirjoitat. Oma ilmaisusi kehittyy vain kirjoittamalla. Eikä kyse ole vain siitä, että kirjoitat vain sitä suurta romaanikäsikirjoitustasi, vaan että kirjoitat aivan kaikkea. Lainaa kirjastosta oppaita, joissa on kirjoitusharjoituksia, etsi kirjoitusharjoituksia netistä (niitä kyllä löytyy) ja kirjoita kaikkea mahdollista, jopa sellaista, mikä ei ole ehkä ihan ominta tyyliäsi.

Kaikki, mitä kirjoitat ei välttämättä tai todennäköisesti tule olemaan suuren romaanisi materiaalia, mutta niiden joukosta voit aina löytää uutta materiaalia, upeita virkkeitä, uusia ilmaisuja, joita hyödyntää myöhemmin. Se kaikki rikastuttaa omaa tekstiäsi ja vie sinua aina eteenpäin.

Pyydä palautetta

Palautteen pyytäminen ja sen saaminen on yksi kirjoittamisen kulmakivistä. Voit tietenkin kirjoittaa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäsi, mutta uskallan väittää, että palautteen saaminen tekstistäsi on sinulle elintärkeää.

Kirjoittaessa jossain vaiheessa sokeudut omalle tekstillesi, se on fakta. Kirjoittaessa saattaa sokeutua jo ihan vain kirjoitusvirheilleenkin, mutta koko tekstilleen ylipäätään. Joskus sitä saattaa alkaa kuvitella oman tekstinsä hipovan täydellisyyttä eikä enää huomaa niitä kohtia, joissa teksti saattaakin hieman ontua.

Palaute kehittää siis kirjoittamistasi eteenpäin. Hyvin annettu rakentava palaute on kirjoittajalle elintärkeää. Huomaa, ettet hyödy kovinkaan paljoa kehuista, joissa teksti ylistetään maasta taivaaseen. Enemmän saat irti siitä, jos joku kertoo rehellisen palautteen tekstistä, osoittaa kohdat, jotka kaipaavat parannusta ja kertoo kuitenkin myös sen, mitä hyvää tekstissä on.

Toisen antama palaute ei ole yksi ainoa totuus, mutta se kannattaa ottaa avoimesti vastaan ja katsoa voisiko siinä olla jotain perää. Kannattaa antaa rakentavalle palautteelle mahdollisuus ja ottaa neuvoista myös kiinni ja jopa muokata omaa tekstiään sen pohjalta.

Myönnä, ettet osaa vielä kaikkea

Tämä ehkä kuuluu osittain yhteen edellisen kanssa. Palautetta pyytäessä ja sitä saadessa on hyvä myöntää, ettet osaa vielä kaikkea. Jos kuvittelet olevasi kirjoittajana jo valmis (pieni juonipaljastus: kirjoittajana et ole koskaan valmis!) et luultavasti ota vastaan myöskään rakentavaa palautetta etkä edes yritä kehittyä.

Väitän, että usko omaan “erinomaisuuteen” on yksi kirjoittamisen suurimmista esteistä. Tai se estää kehittymisen. On parempi myöntää, etten todellakaan osaa vielä kaikkea, että voin aina kehittyä kirjoittajana, sillä silloin olemme enemmän avoimia maailmalle ympärillämme ja löydämme aina uusia tapoja luovia eteenpäin, myös kirjoittajina.

Oma keskeneräisyys on myös hyvä polttoaine eteenpäin menemiselle. Halu kehittyä ja tulla paremmaksi antaa puhtia tehdä töitä sen eteen. (Mutta tärkeää on muistaa, ettei tarvitse olla täydellinen, riittävän hyvä on se, mikä riittää.)

Usko kuitenkin siihen, mitä teet

Olen kirjoittanut paljon keskeneräisyydestä. Siitä, ettei pidä ajatella itsestään liikoja, pitää myöntää, ettei osaa ja niin edespäin. Siksi haluan viimeisenä kohtana painottaa sitä, kuinka tärkeää on kuitenkin uskoa siihen, mitä teet.

Jos istun tietokoneen ääreen ajatellen, etten osaa yhtään mitään, ei minusta ole mihinkään eikä tästä nyt koskaan tule yhtään mitään, niin luultavasti olen aivan oikeassa. Tuolla asenteella olen jo päättänyt, ettei tästä tule mitään enkä sen myötä edes yritä kunnolla. Jos asenteeni taas on toisenlainen, tuloksetkin voivat olla toisenlaisia. En ehkä ole valmis kirjoittaja, mutta uskon, että minusta on siihen missä kenestä tahansa muustakin. Olen saanut kritiikkiä teksteistäni, mutta hei, voin aina tulla paremmaksi ja näyttää, että kyllä minä osaan.

Se, että uskoo itseensä ei tarkoita sitä, että ajattelisi olevansa jotenkin suurenmoisen erinomainen. Itseensä uskominen tarkoittaa tervettä itsetuntoa; sitä, että näkee oman arvonsa ja omat kykynsä ja osaa myös arvostaa niitä. Ja itseään.

Et ehkä osaa vielä kaikkea, mutta olet matkalla ja voit aina oppia uutta ja kehittyä. Itseensä uskominen ei ole itsekeskeisyyttä tai itserakkautta, vaan itsensä näkemistä oikein silmin. Sitä, että tietää riittävänsä ja olevansa aina aivan tarpeeksi hyvä.

Toistetaan

Tämä ei ole kaava, joka mennään kerran läpi, vaan tämä on elämän pituinen matka, jossa ei olla koskaan perillä. Kirjoittajana kukaan ei ole koskaan valmis ja vuodet myös muuttavat meitä. Olisi hassua jos olisimme kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä sama henkilö kuin nyt olemme, ja olisi outoa jos kirjoittaisimme aina samalla tavalla.

Elämä on kliseisesti matka, mutta sama pätee myös kirjoittamiseen. Et tule koskaan valmiiksi, mutta voit aina kehittyä ja sitä toivottavasti jokainen kirjoittaja haluaa. Siis: Lue, kirjoita, pyydä palautetta, myönnä ettet osaa vielä kaikkea, mutta ennen kaikkea usko siihen mitä teet. Sillä se on suurin voima, joka sinua vie eteenpäin.


Kaipaatko palautetta tekstistäsi? Katso voisiko palautepalveluni palvella sinun tarpeitasi.


Sinua voisi myös kiinnostaa: Kirjoittamisen viisi suurinta haastetta.

Kuuntele sisintäsi

Kuuntele sisintäsi
Kuva Myriam Zilles Pixabaystä

Tommy Hellsten kirjoitti Facebook-sivuillaan seuraavasti: Uskalla suuria, unelmoi ja näe näkyjä. Ole rohkea, luovu sovinnaisuudesta ja tee se, mitä sisimpäsi tahtoo. Tässä on yksinkertaisuudessaan se, mihin pitäisi suunnata ; luovu sovinnaisuudesta ja kuuntele sisintäsi.

En nyt yritä väittää, että ympäröivä yhteiskunta saa aikaan sen, etteivät ihmiset enää osaa kuunnella sisintään tai että yhteiskunta (ja sosiaalinen media) aiheuttavat paineita ja vaatimuksia sille, miten pitäisi elää ja toimia, miten valita ja mihin suunnata. Mutta en myöskään yritä väittää, etteivätkö nämä asiat vaikuttaisi monen kohdalla siihen, millaiseksi elämä joskus muodostuu. Väitän, että liian usein annamme ulkopuolisten odotusten, toiveiden ja ajatusten vaikuttaa liikaa omaan elämäämme.

Sovinnaisuus

Joskus tai jopa usein kyse on sovinnaisuudesta. Hieno sana, mutta mitä sillä oikeastaan edes tarkoitetaan?

Sovinnaisuus määritellään uskollisuudeksi tavoille ja perinteille. Sovinnaisella tarkoitetaan esimerkiksi vallitsevaa, yleisesti hyväksyttyä, muodollista, kaavamaista ja tavanomaista. Eli oikeastaan sovinnaisuus on se, mistä kirjoitin jo tuossa ylempänä; ympäristön odotukset ja vaatimukset siitä, miten elämää tulisi elää.

Eikä sovinnaisuudessa oikeastaan ole mitään väärää. Ei ole huono asia elää sovinnaisesti. Tavanomainen ei tarkoita huonoa, tavat ja perinteetkin kuuluvat elämään.

Ehkä tässä pätee taas hyvä renki, huono isäntä -ajattelu. Että niin kauan kuin kaikki on hyvin, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos tämä kaikki alkaa hallita elämää liikaa ja jos se kahlitsee paikalleen ja estää muuttumasta, voi pohtia onko sovinnaisuus aina hyvästä.

Muiden toiveiden mukaan eläminen

Luulen, että niin kauan kun kuuntelemme enemmän ympäristöämme, mediaa, ystäväpiiriä, koulua, vanhempiamme ja niin edespäin, emme kuule, mitä oma sisimpämme haluaisi sanoa. Koska ei ole vain yhtä muottiin valettua tapaa toimia ja tehdä asioita, vaan todellisuudessa meillä jokaisella on oma elämämme ja mahdollisuus tehdä siitä oman näköisemme.

Joskus se vaatii sen, mitä Tommy Hellsten mainitsee; että luopuu sovinnaisuudesta. Unohtaa kaikki määritelmät ja säännöt, odotukset ja muiden toiveet ja tarttuu ennemmin kiinni omiin unelmiinsa ja lähtee niitä kohti, välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

En edes väitä olevani minkäänlainen toisintekemisen pioneeri tai suuri sankari sovinnaisuuden unohtamisessa (vaikka joitain asioita olenkin tehnyt toisin). Kaikkea muuta. Suurimman osan elämästäni olen kuunnellut ympäristöäni enemmän kuin itseäni. Olen oikeasti elänyt suurimman osan elämästäni muiden toiveita ja odotuksia kuunnellen ja niitä täyttäen (ainakin yrittänyt), joten sankaria minusta ei saa. En ole uskaltanut suuria, en ole uskonut, että unelmani olisi mahdollista saavuttaa enkä ole ollut rohkea, tai luopunut sovinnaisuudesta kovinkaan usein tai radikaalisti.

Joskus elämässä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun vanha sovinnainen elämä alkaa ahdistaa. Kun se on muotoutunut vankilaksi eikä ole tilaa liikkua tai hengittää.

Silloin on aika alkaa ajatella ja toimia toisin.

Kuuntele sisintäsi

Sovinnaisuudesta luopuminen ei tarkoita sitä, että heittäisi kaikki omat arvonsa ja periaatteensa romukoppaan. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi kapinoida, nousta vastaan ja tehdä väkisin jotain, mikä ei tunnu itselle edes luontevalta.

Joskus, tai itse asiassa varmasti useimmiten, sovinnaisuudesta luopuminen on sitä, että pysähtyy kuuntelemaan omaa sisintään. Kun päättää unohtaa ympäristön odotukset, toiveet ja vaatimukset ja ymmärtää, mitä itse haluaa. Ja on valmis tekemään asioita toisin, jos se on tarpeen.

Luovu sovinnaisuudesta ja tee se, mitä sisimpäsi tahtoo.

Tommy Hellsten

Oman sisimmän kuunteleminen ja sen mukaan toimiminen ei tarkoita itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että alkaa viimein elää omaa elämäänsä ja tekee siitä itsensä näköisen, sellaisen, että voi vanhana kiikkustuolissa mietittyä, että voi pojat olipa mielenkiintoinen elämä!

Eikä kaiken tarvitse aina olla niin radikaalia. Tärkeintä on, että ottaa edes yhden askeleen eteenpäin ja lähtee liikkeelle!

Oodi tavalliselle arjelle

Oodi tavalliselle arjelle

Kaiken ei tarvitse aina olla niin superia tai erikoista, vaan tavallinen arki on se, joka merkitsee. Arki on se, joka muodostaa elämällemme sen raamit. Tämä teksti on siis oodi tavalliselle arjelle.

Sosiaalinen media vääristää hieman tätä kaikkea, tavallisen arjen ja elämän arvostamista siis. Usein näemme vain sen kiillotetun kuvan, joka sosiaaliseen mediaan laitetaan ja unohtuu, että nuo samat ihmiset elävät myös sitä samaa arkea kuin me muutkin. Toisaalta sosiaalinen media on myös mukava paikka, sillä sinne voi itsekin laittaa kuvia niistä oman arjen kauniista yksityiskohdista ja olla kiinnittämättä juuri sillä hetkellä huomiota likaisiin tiskeihin tai liian täysinäiseen pyykkikoriin.

Elämä on arkea

Suurin osa elämästämme on sitä perusarkea. Tavallista elämää ja tavallista arkea, eikä sen oikeasti tarvitse edes olla mitään muuta. Eihän sitä edes jaksaisi jos koko elämä olisi yhtä juhlaa ja superia superin jälkeenkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tavallinen arki olisi jotenkin tylsää ja harmaata, ja jos se meinaa sellaiseksi muodostua, asialle kannattaa yrittää tehdä jotain.

Arjesta voi tehdä kauniimpaa pienillä asioilla. Sillä ei niiden tarvitse olla niitä isoja juttuja merkitäkseen jotain. Se voi olla sitä, että tylsän muoviastian sijaan laittaakin välipalapähkinät pieneen lasipurkkiin, joka näyttää kauniilta (kuva tuossa ylempänä). Se voi olla tulppaanikimpun ostaminen kauppareissun lomassa. Kauniisti pinotut kirjat pöydällä, pieni piipahdus ulkona auringonpaisteessa, rauhallinen hetki kirjaa lukien.

Asenteen merkitys

Ja loppujen lopuksi pääsen taas siihen, mistä kirjoitan usein. Asenteeseen. On omasta asenteestamme kiinni onko se arki tylsää ja harmaata, vai kiinnostavaa ja kaunista. Myönnän, että on hetkiä, kun elämä potkii päähän ja kaikki tuntuu musertavalta, kaikki on harmaata, eikä elämä tai arki ainakaan näytä erityisen kauniilta. Mutta. Olosuhteet huomioon ottaen, meillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä asioille jotain. Meidän ei silti tarvitse antaa elämän olla aivan niin harmaata, vaan voimme valita arkeen myös edes vienoja värisävyjä. Oma elämämme ja omat haasteemme antavat raamit arjellemme, mutta niiden puitteissa meillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä paljon enemmän kuin siinä hetkessä ajattelemme.

Ehkä kyse on osittain siitä, että opettelee olemaan kiitollinen omasta elämästään, siitä, mitä juuri nyt on. On aivan turha jäädä pohtimaan niitä asioita, joita minulla ei ole. Sen sijaan olisi tärkeää kiinnittää katse niihin asioihin, joita elämässäni on tällä hetkellä. Ja löytää niitä timantteja kaiken sen tavallisen arjen keskeltä.

Kuukauden parhaat

Kuten tekstistä ehkä kuultaa läpi, kirjoitan omasta kokemuksestani. Viime vuosi oli itselleni haastava ja varsinkin syksy tuntui aika ajoin todella raskaalta, enkä meinannut aina nähdä kovinkaan pitkälle. Tai itse asiassa lähelle; niihin asioihin, jotka olivat kuitenkin hyvin. Nyt elämä on hieman vähemmän haastavaa ja yksi syy siihen on myös se, että olen työstänyt paljon omaa asennettani ja opetellut katsomaan asioita uudella tavalla.

Mitkä ovat niitä sinun arkesi keskeltä löytyviä parhaita hetkiä?

Taiteen välttämättömyydestä

Taiteen välttämättömyydestä
Kuva: Pixabay

Tämä on aihe, josta tulen kirjoittamaan useammankin tekstin, sillä se on niin monimuotoinen ja laaja . Mutta tässä ensimmäisessä tekstissäni haluan paneutua taiteen kokemiseen ja kirjoitan myös jotain ajatuksiani taiteen välttämättömyydestä. (Ja kyllä, tekstin otsikko on lainattu Jaana Venkulan kirjasta Taiteen välttämättömyydestä.)

Epäilystä elämykseen

Viime viikolla olin kaksi päivää Helsingissä. Ensisijainen kohteeni oli Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa, mutta päädyin myös piipahtamaan Kiasmassa, mikä olikin itselleni se mieleenpainuvin kokemus tuolta yksin vietetyltä minilomaltani.

Koska minulla on museokortti, kävelin Kiasmassa suoraan viidenteen kerrokseen. Halusin nähdä Ragnar Kjartanssonin installaation the Visitors, sillä olin lukenut siitä monia ylistäviä arvioita ja mainintoja uskomattomasta taide-elämyksestä. Kiasman blogissakin itse asiassa todetaan, että tämä on näyttely, joka liikuttaa, mutta ollakseni rehellinen, olen aina hieman skeptinen kaikkien tällaisten arvioiden kohdalla. ( Ja kyllä, kyseisessä blogissa tarkoitettiin fyysistä liikkumista tilassa, mutta moni muu arvio painotti juuri kokemuspuolta.)

Mutta.

Kjartanssonin the Visitors yllätti minut. Asenteeni “No, katsotaan nyt onko se niin erikoinen…” katosi nopeasti. Todella nopeasti.

Satuin astumaan näyttelytilaan aivan installaation alkuvaiheessa. Näin ja koin sen aika lailla ensi minuuteista lähtien, mikä teki kokemuksesta aika lailla upean. (Teos ei vaadi kylläkään sitä, että pitäisi osata saapua paikalle juuri sen alkuminuuteilla, väitän, että vaikka huoneeseen astuisi kesken kaiken, kokemus olisi silti yhtä upea.)

Seisoin ensin katsomassa yhtä videoscreeniä, ja hätkähdin alussa joka kerta uuden screenin käynnistyessä. Alun jälkeen teos pääsi vauhtiin, tai ehkä enemmänkin muusikot teoksessa pääsivät vauhtiin. Ja siinä vaiheessa ymmärsin, mistä kaikki ovat puhuneet. Videoinstallaatio vei mukanaan. Kuljin tilassa screeniltä toiselle, seisoin huoneen keskellä, käänsin katseeni vuoronperään eri näkymiin ja uppouduin musiikin maailmaan. Teoksessa toistui sama melodianpätkä oikeastaan koko teoksen ajan, mutta se ei haitannut. Se sai lopulta jo hyräilemään mukana, enkä ollut edes ainoa.

Kun taide vie mukanaan

Ja sitten ne hetket, kun musiikki upposi jonnekin todella syvälle sisimmässäni. Se nosti esiin tunteita, se “kolahti” kovaa ja voimakkaasti. Tunsin palan kurkussani, pyyhin vaivihkaa kyyneleitä silmäkulmastani. Annoin musiikin viedä mukanaan, liikuin tilassa ja nautin. Uskomaton tunne oli se, että olisin halunnut osallistua itse teokseen, tanssia ympäri tilaa ja silmieni edessä näin nykytanssiteoksen, jonka siellä olisi voinut katsojien keskellä tanssia.

Taide-elämyksessä olen syvällä todellisuuden tapahtumavirrassa. En kuuntele, en ratkaise ongelmaa, en yritä ymmärtää, en yritä suodattaa jotain. Tärkeintä on elämys: tämä ei ala mistään eikä pääty mihinkään, virtaan hetken tämän taiteen mukana, olen ajassa, ja olemisen kokemus jättää jäljen.

Jaana Venkula; Taiteen välttämättömyydestä

Kaikki taide ei kosketa jokaista. Varmasti the Visitors -teosta katsoessa joku voi ajatella, että ihan kiva ja taitavasti toteutettu, mutta se siitä. Ja sitten on se joku toinen taidekokemus, joka ei unohdu koskaan. Koska ei ole olemassa universaalia määritelmää siitä, mikä taide on sellainen, joka osuu ja uppoaa. Me kaikki olemme yksilöitä ja kannamme mukanamme kaiken historiamme, aikaisemmin kokemamme ja niin edelleen, ja kaikki se vaikuttaa myös siihen, miten vastaanotamme taidetta, millaiseksi joku taidekokemuksemme muodostuu.

Taiteen puhdistava vaikutus

The Visitors oli myös siitä mielenkiintoinen kokemus, etten muistanut kaivaa puhelintani esiin. En ottanut teoksesta yhtäkään valokuvaa, en kuvannut pätkääkään videota. Koska en muistanut, enkä loppujen lopuksi edes halunnut. Kokemus oli siinä hetkessä ja halusin nauttia kaiken sellaisenaan. Ja muita ihmisiä katsellessani en nähnyt kovinkaan montaa puhelinta teosta kuvaamassa, mikä on aika harvinaista tämän päivän näyttelykokemusteni pohjalta.

Teos kesti yli tunnin (62 tai 67 minuuttia) enkä huomannut ajan kulumista. Teos vei mukanaan ja nautin vain kaikesta mitä näin, kuulin ja koin. Kuten Jaana Venkulan tekstissä tuossa hieman ylempänä; tärkeintä oli elämys ja minä virtasin hetken aikaa taiteen mukana. Ja se oli upea tunne. Instagramiini kirjoitin käynnin jälkeen, että teoksen ääressä koki sen, mitä on taiteen puhdistava vaikutus ja millaista on, kun taide koskettaa jonnekin hyvin syvälle sisimpään ja tunteisiin.

Taiteen välttämättömyydestä

Mutta jos palaan vielä koko tekstin aiheeseen taiteen välttämättömyydestä, niin ehkä tämä teksti selittää osaltaan sen, miksi taide on itselleni välttämätöntä. Mutta ajattelen, että se on sitä myös kaikille muille, vaikkei kaikki sitä ehkä edes ajattele niin. Väitän, että jos uskaltaa olla taiteen edessä avoin ja rehellinen, se saattaa jättää pysyvän jäljen. Taide saattaa koskettaa tunteisiin, mutta se saattaa myös antaa visuaalisen tai auditiivisen elämyksen, se saattaa piirtyä vaikuttavaksi kokemuksellisuudellaan. Tai se saattaa aiheuttaa haltioitumista jonkun taiteilijan teosten edessä; kuinka joku osaakin ilmaista juuri tuolla tavalla asioita.

Ei ole vain yhtä tapaa tehdä taidetta, mutta ei ole vain yhtä tapaa kokea taidetta, tässä olemme yksilöitä. Tärkeintä on kuitenkin se, että uskaltaa joskus antaa taiteen koskettaa itseään, sillä se saattaa antaa meille kokemuksellisuuden lisäksi myös paljon muuta. Kannattaa siis antaa taiteelle mahdollisuus ja uskaltaa heittäytyä.

Kuten huomaa, tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkän tekstin. Siksi tulen vielä palaamaan tämän aiheen pariin uudemman kerran tässä pitkin kevättä (tai vuotta) eri näkökulmista aihetta tarkastellen. Taide taitaa olla aihe, josta en väsy koskaan kirjottamasta.

Tällä vuosikymmenellä

Vuosikymmen vaihtuu toiseen ja tässä on pieni kooste omasta vuosikymmenestäni. Tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon, eikä kaikki tapahtunut todellakaan ole kirjattuna tähän tekstiin. Osa asioista on niin henkilökohtaisia, että ne saavat myös pysyä sellaisina.

Aluksi ajattelin laittaa vain muutaman kuvan tältä vuodelta, mutta innostuin sitten kaivamaan esiin kuvan itsestäni joka vuodelta. Samalla tulee siis myös kymmenen vuoden kuvakatsaus, olkaapa hyvä.

Tämän vuosikymmenen alkaessa olin 27,5-vuotias. Lapseni olivat 1,5-, 5- ja 6,5-vuotiaita.

Olen opettanut lastani kotikoulussa muutaman kuukauden (koulukiusaamisen vuoksi).

Tällä vuosikymmenellä olemme muuttaneet kolme kertaa. Tuusulassa asuessamme myimme rivitalo-osakkeemme ja muutimme siskoni rivitalo-osakkeeseen, josta muutimme vuoden päästä vuokrakolmioon melkein vuoden ajaksi. Viimeisin muuttomme oli tänne Sastamalaan, missä olemme asuneet 5,5 vuotta.

Olemme ostaneet omakotitalon ja sen jälkeen eläneet enemmän ja vähemmän remontin keskellä. (Suurimmaksi osaksi vähemmän.)

Olen opiskellut kirjoittamisen perus- ja aineopinnot. Olen lukenut kasvatustieteiden perusopinnot. Opiskelin Luovaa muistelutyötä. Opiskelin Iso Kirja -opistossa. Opiskelin yritysviestinnän perusteita. Aloitin taidehistorian perusopinnot.

Olen kuulunut yhden yhdistyksen hallitukseen. Olen toimittanut samaisen yhdistyksen jäsenlehteä.

Olen opettanut luovaa kirjoittamista. Olen opettanut luovaa muistelutyötä. Olen opettanut sanataidetta. Olin myös vuosina 2016-2018 mukana Satakunnan koulutyössä.

Olen kirjoittanut paljon. Minulta on julkaistu yksi romaani ja yksi runokokoelma. Kustantamoille on lähetetty uutta materiaalia ja työn alla on jo jotain aivan uutta ja erilaista. Kaunokirjallisuuden ja runouden lisäksi olen myös kirjoittanut erinäisiin lehtiin.

Olen kirjoittanut kaksi monologia. Ensimmäistä Kuudes hetki -monologia on esitetty vuosina 2015-2019 yhteensä 11 kertaa. Toista, Kutsu-monologia vuonna 2015 esitettiin kuusi kertaa.

Olen laulanut monessa eri musiikkikokoonpanossa. Näistä kahdessa edelleen. Olen laulanut myös televiso-ohjelman nauhoituksissa.

Olen kokenut loppuunpalamisen. Ja muutama vuosi myöhemmin myös alipalautumisen. Vasta nyt tämän vuosikymmenen vaihtuessa uuteen, olen vähitellen löytämässä oikean tasapainon kaiken suhteen ja opetellut myös rentoutumaan ja lepäämään.

Tällä vuosikymmenellä
2018

Tämän vuosikymmenen matkustuskohteet perheenä: Tanska, Australia, Uusi-Seelanti, Ruotsi, Norja, Färsaaret, Azorit, Lissabon (Portugal), Gran Canaria, Berliini (Saksa), Galway (Irlanti).

Ilman lapsia olen matkustanut: Venäjän Karjala, Tallinna, Amsterdam.

Tällä vuosikymmenellä
2019

Tämän vuosikymmenen päättyessä olen 37,5-vuotias. Lapseni ovat 11-, 14- ja 16-vuotiaita.

Kirjoittamisen viisi suurinta haastetta.

Kirjoittamisen viisi suurinta haastetta
Kuva David Schwarzenberg Pixabaystä

Tekstin otsikko on todella subjektiivinen, sillä jokaisella meistä on omat haasteemme. Minun suurimmat haasteeni eivät välttämättä ole haasteita jollekin toiselle ja hänen haasteensa taas eivät ole sellaisia minulle. Mutta tässä tekstissä käyn läpi kirjoittamisen viisi suurinta haastetta omasta näkökulmastani. Nämä pohjautuvat osittain myös kokemukseeni luovan kirjoittamisen opettajana.

Aloittaminen

Usein aloittaminen on vaikeinta. Ehkä olemassa on jo idea ja hahmotelmat perusrakenteesta, henkilöhahmoista ja keskeisimmistä tapahtumista. Taustatyöt on tehty ja pohja rakennettu, mutta on vaikea keksiä, miten teksti alkaisi parhaiten. Ja tässä törmätään ensimmäiseen haasteeseen.

Kirjoittaessa kannattaa aina muistaa, että näin tietokoneiden aikakaudella tekstiä voi muokata jälkikäteen todella helposti, joten älä takerru aloitukseen. Jos et ole varma, miten aloitat suuren romaanisi, kirjoita ensin sen loppu. Tai aloita vain kirjoittamaan siitä, mikä ensimmäisenä nousee mieleen ja katso mihin se sinua kuljettaa. Jossain vaiheessa kirjoittamasi teksti löytää kyllä paikkansa ja ehkä se aloituslukukin syntyy kuin itsestään.

Tärkeintä aloittamisessa on vain se, että aloittaa kirjoittamisen. Tekstiä voi aina muokata jälkikäteen.

Ajankäyttö

Ajankäyttö voi muodostua helposti haasteeksi, sillä sitä on käytössämme rajallinen määrä. Harva meistä pystyy elättämään itseään vain kirjoittamalla ja siksi voi olla vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiselle. Tästä kirjoitin juuri vähän aikaa sitten herättyäni pohtimaan sitä, mihin todellisuudessa käytän aikaani.

Arkemme siis täyttyy helposti kaikesta muusta. On päivätyöt, opiskelut, kotityöt ja arjen askareet. Jossain välissä pitäisi harrastaa liikuntaa ja ehtiä vielä lukemaankin. Joskus kannattaakin tarkastella omaa ajankäyttöään ja pohtia sitä, mikä on itselleen tärkeää. Jos sinulle riittää kirjoittamiseen puolituntinen silloin tällöin, se on hyvä niin. Mutta jos kaipaat saada enemmän aikaa kirjoittamiselle, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pohtia ajankäyttöäsi ja yksinkertaisesti ottaa enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Tyhjän paperin kammo

Kun kirjoittaminen sujuu, tunne on upea. Joskus voi puhua flow-tilasta, jolloin tuntuu kuin teksti syntyisi kuin itsestään. Ja sitten vastavuoroisesti tulevat ne hetket, jolloin kaikki on kirjoitettu, vaikka teksti on vielä täysin kesken. Joskus tyhjän paperin kammo iskee kesken hyvän kirjoitusprojektin, jolloin teksti ajautuu pattitilanteeseen ja ajatuskin tekstitiedoston avaamisesta ahdistaa.

Joskus tyhjän paperin kammo taas liittyy aloittamiseen, josta kirjoitin jo ylempänä. Siihen, että edessä todella on se tyhjä paperi, eikä aavistustakaan millä sen täyttäisi. Tyhjän paperin kammo lamaannuttaa ja on helpompaa antaa kirjoittamisen vain olla kuin yrittää selättää tätä kammoa.

Tyhjän paperin kammoon ainoa ratkaisu taitaa olla yksinkertaisesti kirjoittaminen. Se, että ottaa ja kirjoittaa, tuntui miltä tuntui. Jos keskeneräisen tekstin jatkaminen tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa aloittaa jostain aivan muusta. Voi ottaa kynän ja paperia, kirjoittaa tajunnanvirtaa paperille ja katsoa mihin se kuljettaa. Tyhjän paperin kammon kohdalla on hyvä muistaa sama asia kuin aloittamisenkin kohdalla; tekstiä voi aina muokata. Kirjoita, kirjoita ja kirjoita, tuntuu syntyvä teksti kuinka roskalta tahansa. Se on kuitenkin ainoa tie eteenpäin ja kun myöhemmin muokkaat tekstiä, voit palata tähän kohtaan takaisin, muokata sen paremmaksi, tai vaikka poistaa kokonaan. Pääasia on, että kirjoitat.

Liiallinen kriittisyys

On tietenkin hyvä, että haluaa vaatia itseltään paljon. On hyvä, että osaa lukea omaa tekstiään myös kriittisesti, koska se antaa mahdollisuuden kehittyä. Mutta joskus kriittisyys voi kasvaa liian suureksi, joka taas kadottaa kirjoittamisesta kaiken vapauden. Joskus kriittisyys aiheuttaa sen, että jo kirjoittaessaan alkaa syynätä jokaista kirjoittamaansa lausetta liian tarkkaan ja pian kirjoittamisesta lähtee kaikki se ilo ja riemu, mikä siitä kuitenkin pitäisi löytyä.

Liiallinen kriittisyys voi myös olla syynä kirjoittamisen aloittamisen haasteisiin tai tyhjän paperin kammoon. Kun vaatii itseltään vain täydellisiä virkkeitä ja täydellistä tekstiä, aloittaminen alkaa muuttua hieman haastavaksi. Kokemusta on. Tai kun tekstiä pitäisi jatkaa, mutta mitään ei synny; liialliset vaatimukset eivät ainakaan auta tilanteessa.

Ratkaisuna on yksinkertaisesti laskea hieman omia vaatimuksiaan. Se on ainoa tapa löytää vapaus kirjoittamiseen. Kriittisen katseen ja hiomisen aika on myöhemmin, kirjoittamishetkellä kriittisyydestä ei ole muuta kuin haittaa. Haluan vielä alleviivata sitä, että kriittisyys on hyväksi silloin kun se tapahtuu oikealla tavalla, mutta harvoin itse kirjoitushetkellä se on kovinkaan hyväksi. Sen sijaan hiomisvaiheessa tekstiä kannattaa tarkastella välillä jopa melko kriittisinkin silmin, koska silloin saat hiottua tekstistä vieläkin kauniimman timantin.

Irti päästäminen

Ainakin itselleni yksi suurimmista haasteista on päästää teksti viimein käsistään. Voisin hioa ja viilata tekstiäni loputtomasti. Voisin muokata, muokata ja muokata, sillä löydän aina jotain parannettavaa. Kukaan ei tietenkään kiellä muokkaamasta tekstiä ikuisesti, mutta joskus kuitenkin tulee se hetki, kun on vain päästettävä irti.

Totuushan on se, ettei ole olemassa täydellistä tekstiä, ei täydelliseksi hiottua lopputulosta, vaan aina mukana on jotain, jonka ainakin omasta mielestä olisi voinut kirjoittaa hieman paremmin. Ainoa ratkaisu on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: Kirjoita hyvää tekstiä, käytä aikaa sen muokkaamiseen ja hiomiseen, mutta älä pidä tekstistäsi liian tiukasti kiinni. En sano, että pitäisi laittaa eteenpäin keskinkertaista, mutta riittävän hyvä on tarpeeksi, jos olet pyrkinyt tekemään hyvää. Täydellinen ei tarvitse olla. Oletko joskus lukenut aivan täydellisesti kirjoitetun romaanin tai runokokoelman? Niinpä!


En puhu koskaan kirjoittamisen ongelmista, koska sillä sanalla on ainakin omiin korviini hieman negatiivinen kaiku. Haasteet ovat kuitenkin luotu voitettaviksi, joten siksi se on sanana mielestäni huomattavasti parempi vaihtoehto. Mutta yksinkertainen ratkaisu näihin haasteisiin taitaa olla aika selkeä: Kirjoita, kirjoita, kirjoita! (Ja ole valmis myös päästämään irti!)

Myös näitä asioita käsittelen kirjoittamista opettaessani. Ota yhteyttä saadaksesi lisätietoja.

Mihin käytän aikaani?

Mihin käytän aikaani

Usein on melko helppoa kertoa, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.. Mutta seuraava kysymys yleensä pysäyttää: Näkyvätkö nämä minulle tärkeät asiat ajankäytössäni? Mihin todellisuudessa käytän aikaani?

Jos nimeän esimerkiksi perheen itselleni tärkeäksi, sen pitäisi myös olla enemmän kuin vain sanoja. Sen pitäisi näkyä myös ajankäytössäni, eli annanko perheelle niin paljon aikaa kuin sen kuuluisi saada? Joku viisas on sanonut, että ajankäyttö on se, millä viestimme ulospäin meille tärkeistä asioista. Meneekö työ sittenkin aina ohi perheen? Tai terveys listani kärkipäässä. Jos istuisinkin ilta toisensa jälkeen sohvalla sipsipussi kainalossa, olisi hyvin vaikeaa uskoa, että terveys olisi prioriteettilistallani kovinkaan korkealla.

Aina kyse ei nyt ole niin radikaaleista rajanvedoista kuten nuo kaksi mainitsemaani. Mutta joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä pohtimaan omia arvojaan, omia tekemisiään ja sitä, mihin todellisuudessa käytän aikaani.

Kirjoittamisesta

Jos kerron luovuuden ja varsinkin kirjoittamisen olevan yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja elinehto itselleni, niin sen pitäisi myös näkyä siinä miten käytän aikaani. On hieman kyseenalaista väittää sen olevan tärkeää, jos samalla päiväni täyttyvätkin opiskeluista ja muusta työstä kuin omasta kirjoittamisesta. Tietenkin on asioita, joita pitää tehdä, on asioita, jotka vaativat aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä; jos oma kirjoittamiseni ja luovuus on minulle tärkeää, minun on myös tehtävä sen eteen jotain, eikä vain siirtää sivuun muiden tieltä.

Kirjoittamisella ei elätä itseään, se on fakta. Lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot ovat mukava lisä, mutta eihän niillä (kovinkaan moni) rikastumaan pääse. Kustannussopimuksen saaminen on nykypäivänä työn takana, joten motivaatiota kirjoittamiseen täytyy välillä etsiä kaikkien haasteiden keskellä.

Välillä olen joutunut myös kyseenalaistamaan kaiken. On ollut aikoja, jolloin olen väittänyt kirjoittamisen olevan minulle tärkeää, mutta en ole panostanut omaan kirjoittamiseeni yhtään. On tietenkin kirjoitusprosessien jälkeisiä aikoja, jolloin ainakin itselleni iskee armoton tyhjyys ja on vaikeaa lähteä taas liikkeelle, mutta se on asia erikseen. Mutta onko kirjoittaminen minulle elinehto? Intohimo, jota ilman en voi elää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen esittänyt itselleni. Ja on ollut aikoja, jolloin olen myös kyseenalaistanut kaiken ja miettinyt onko siinä mitään järkeä. Mutta lopulta olen aina kuitenkin palannut samaan pisteeseen; tämä on minulle tärkeää.

Mihin käytän aikaani?

Niin, se ajankäyttö. Työskentelen kotona, mikä on kaksipiippuinen juttu. Se antaa rennomman arjen ja löysemmät aikataulut, se antaa vapauksia työskennellä milloin vain. Mutta samalla se myös pitää kotiarjen mukana jokaisessa hetkessä, sillä on pyykkejä, on lounaan valmistamista, on piipahtamista kaupassa, on siivoamista (no, voisi olla), on aina kaikkea tekemistä, joka hyppää silmien eteen aika nopeasti. Tiedän, että voisin jättää vaikkapa ne pyykit iltaan, mutta toisaalta tiedän, etten koneen ääressä istuisi kuitenkaan kahdeksasta neljään yhtä soittoa. Pienet tauot silloin tällöin ovat sitä paitsi hyviä myös luovuuden kannalta.

Kyse ei itse asiassa olekaan kotiaskareista ja että ne veisivät kaiken aikani. Opiskelen tässä kaiken ohella taidehistorian perusopintoja ja on tunnustettava, että olen tainnut vanhentua, tai sitten opinnot vain ovat runsastöisiä. Ne vaativat minulta yllättävän paljon aikaa. Osittain kyse on omasta perfektionismistani ja halusta suorittaa ne mahdollisimman hyvin jos ei jopa täydellisesti. On kirjoittamisen opettamista, on keikkaluonteisia töitä, jotka “sekoittavat” arjen rutiinit aina hetkeksi aikaa. Ja kas, huomaan, että kun meneillä ei ole intensiivisin kirjoitusprosessi, omasta kirjoittamisesta on liian helppoa nipistää. Että huomenna sitten. Tai ensi viikolla. Tai sitten kun tämä essee on valmis.

Koskaan ei ole myöhäistä

Olenkin siis tässä viimeisen kuukauden aikana pysähtynyt pohtimaan tätä: Mihin käytän aikaani? Käytänkö sitä siihen, jonka koen itselleni tärkeäksi? Ja rehellisesti on tunnustettava, että luultavasti en. Tiedän, että elämä on kasvamista ja oppimista, ja tämä on ollut minulle tärkeä oppimishetki.

Tämän tajuttuani olen tehnyt muutoksia arkeeni. Koska tämänhetkinen kirjoitusprojektini on aika alkuvaiheessa se ei vaadi pitkiä kirjoitusrupeamia. Koen tekstin vaativan aikaa hautuakseen ja muotoutuakseen sellaiseksi kuin sen kuuluu tulla. En siis ole viettänyt sen parissa kokonaista päivää tai edes puolikasta, mutta olen ottanut melkein jokaiseen päivään puolituntisen, jolloin olen paneutunut tekstiin. Ja olen taas innostunut uudella tavalla. Ja tiedän, että tämä vaatii vielä paljon aikaa ja panostusta, mutta haluan muuttaa arkeni ja päiväni sellaisiksi, että se myös on mahdollista.

Haastankin myös sinut pohtimaan omaa ajankäyttöäsi. Mihin käytät aikaasi? Panostatko oikeasti niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä, vai oletko laillani antanut muiden asioiden tulla tielle? Aina löytyy tekosyitä, mutta tässä tilanteessa ne kannattaa vihdoin ja viimein unohtaa ja tarttua härkää sarvista. Välillä on tarpeen pysähtyä pohtimaan näitä asioita ja tehdä mahdollisesti myös muutoksia asian suhteen. Ja se mikä on tärkeää muistaa; olla armollinen itselleen. Ja muistaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttaa omia tapojaan toimia.

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑