Mielikuvitus on yksi suurimmista kiinnostuksen kohteistani ja olen jo pidemmän aikaa julkaissut täällä blogissani mielikuvitusta käsitteleviä tekstejäni. Aikaisemmissa mielikuvitusta käsittelevissä teksteissä olen käsitellyt mielikuvitusta ensin yleisellä tasolla ja tämän jälkeen raotin hieman ovea omaan mielikuvitusmaailmaani ja kuinka se muodostui voimavaraksi elämässäni. Kolmannessa tekstissä käsittelin mielikuvitusta ennen kaikkea kirjoittamisen näkökulmasta. Neljännessä osassa paneuduin siihen, miksi aikuiset eivät aina osaa tai uskalla käyttää mielikuvitustaan.
Tässä Mielikuvitusta käsittelevän sarjan viimeisessä tekstissä haluan muistuttaa siitä, kuinka tärkeää mielikuvitus meille jokaiselle on, ja ettei sitä koskaan saisi unohtaa tai sysätä sivuun.
Aika hyvästellä
Tuli aika, jolloin minun tuli luopua mielikuvitusmaailmastani metsässä. Hyvästelin kuninkaan ja koin pienen haikeuden sisimmässäni, mutta kuitenkin tiesin, että minun on aika astua elämässäni eteenpäin. Tiesin jo silloin, ettei hyvästit metsälle tarkoittanut hyvästejä mielikuvitukselle, minun tulisi vain löytää uusi keino käyttää sitä.
Näin kävi myös Pevensin sisarusparvelle. Narnian tarinoiden kirjassa Prinssi Kaspian sisarusparven vanhimmat, Susan ja Peter, saavat tietää, että he eivät enää pääse Narniaan ja hieman myöhemmin Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin -tarinassa Lucy ja Edmund kuulevat saman surullisen uutisen. Heidän oli aika kasvaa ja kulkea elämässään kohti aikuisuutta. Mutta kuten oma mielikuvitusmetsäni on säilynyt muistoissani tähän saakka, haluan kuvitella, että näin kävi myös Pevensin sisarusten kohdalla. Ehkä Narnian seikkailuiden ansiosta heistä ei koskaan tullut mielikuvituksettomia aikuisia vaan he osasivat antaa sille sen ansaitseman arvon elämässään.
Mielikuvitus kuuluu myös aikuisille
Olen päättänyt, etten koskaan halua muuttua tuoksi kyyniseksi aikuiseksi, joka minua vaanii nurkan takana vaatimuksineen. Olen jossain elämäni vaiheessa tukahduttanut mielikuvitukseni ja yrittänyt elää ilman sitä, mutta nyt olen päättänyt pitää siitä kiinni vaikka viimeisin voimin. Ehkä myös tästä on kyse omassa kirjoittamisessani. Juuri kirjoittamisen kautta haluan saada kosketuksen omaan mielikuvitukseeni ja sen antamiin mahdollisuuksiin.
Jean-Jacques Rousseau on sanonut, että todellinen maailma on rajattu, mielikuvituksen maailma on rajaton. Tuota rajattomuutta kohti ainakin itse kirjoittajana haluan kulkea. Tiedän, että matka edessäni on vielä pitkä, mutta ehkä minun ei tarvitse koskaan päästä perille. Eikö mielikuvituksessa ole parasta juuri se, että olemme aina matkalla?
[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]
Lopuksi
Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut kymmenen vuotta. Se on pitkä aika elämässä ja siihen ajanjaksoon on mahtunut myös todella paljon. Kirjoittamisen opintojeni aikana olin täynnä optimismia, ajattelin, että kaikki on mahdollista ja oma luovuuteni ja mielikuvitukseni pursuivat yli äyräiden. Ja ollakseni rehellinen, kaipaan tuota idealistista tyyppiä, joka silloin olin.
Joskus vain on vaikeaa olla muuttumatta kyyniseksi, jos elämä heittää märkiä rättejä vastaan kerta toisensa jälkeen. On vaikeaa pysyä optimistisena, kun vastaan tulee pettymyksiä toisensa perään, joskus tuntuu vain helpommalta luovuttaa, kuin yrittää vielä kerran. Ja vielä kerran.
Rikas mielikuvitus on edelleen suuri voimavara elämässäni, mutta ollakseni rehellinen, luovuuteni ja mielikuvitukseni eivät ole lähelläkään täyttä potentiaaliaan. Käytän niistä vain murto-osan, vaikka haluaisin asian olevan toisin. Haluaisin taas kirjoittaa kuten vuosia sitten. Ilman paineita ja odotuksia jonkin saavuttamisesta. Haluaisin oppia kirjoittamaan uudestaan vain kirjoittamisen ilosta. Haluaisin taas kokea sen, kuinka teksti ja kirjoittaminen vievät mukanaan.
Yllä siteerasin Jean-Jacques Rousseauta ja haluan edelleen pitää tuosta johtamastani ajatuksesta kiinni. Että mielikuvituksessa parasta on se, että olen aina matkalla. Ehkä omaan matkaani on kuulunut kyynisyyden kaudet, hiljaiset hetket ja epätoivo. Mutta niiden ei tarvitse olla lopullinen päämäärä, vaan vain osa matkaa. Ehkä nyt on aika kulkea kohti jotain uutta.
Olemme aina matkalla!