Aikaisemmissa mielikuvitusta käsittelevissä teksteissä olen käsitellyt mielikuvitusta ensin yleisellä tasolla ja tämän jälkeen raotin hieman ovea omaan mielikuvitusmaailmaani ja kuinka se muodostui voimavaraksi elämässäni. Kolmannessa tekstissä käsittelin mielikuvitusta ennen kaikkea kirjoittamisen näkökulmasta. Tässä neljännessä osassa paneudumme siihen, miksi aikuiset eivät aina osaa tai uskalla käyttää mielikuvitustaan.
Aikuiset ajattelevat usein mielikuvituksen kuuluvan vain lapsille. Haluan tuoda pohdintaan mukaan myös aikuisia koskevan näkökulman sillä olen miettinyt, onko mielikuvitus todella vain lapsille kuuluva asia vai voisiko myös aikuisella olla mahdollisuus mielikuvituksen valtavaan voimaan? Mistä juontaa juurensa se, että juuri aikuiset eivät osaa tai ehkäpä uskalla käyttää mielikuvitustaan?
Realismin voittokulku
Surrealismin manifestissa André Breton kuvailee mielikuvitusta sanomalla: “On uskallettava paljon, jos haluaa asettua asumaan näille kaukaisille seuduille, missä kaikki tuntuu aluksi vaikealta, ja vielä vaikeampaa on, jos haluaa opastaa sinne jonkun toisen. Sitä paitsi ei ole koskaan varma, onko siellä todella.” Breton mainitsee vielä, että tie näille seuduille on selkeästi viitoitettu ja riippuu vain matkustajan kestävyydestä, saapuuko hän todella perille.
Lapsilla on siis kyky nähdä nuo tienviitat huomattavasti paremmin kuin me aikuiset. Juontaisiko tämä juurensa jo pelkästään maamme historiasta kuten sodista ja pula-ajoista? Ehkä vaikeat koettelemukset veivät kaiken huomion arjesta selviämiseen ja mielikuvituksen käyttö tuona aikana oltaisiin leimattu täydeksi hölynpölyksi. Ja tuo taakka painaa suomalaisten harteilla edelleen. Kukoistaahan meillä edelleen juuri realistinen romaanikirjallisuus ja runoudessakin lukijaa miellyttää ennen kaikkea tuttu ja turvallinen.
Nopea vilkaisu kirjallisuuden kehityskaareen Suomessa antaa tukea ajatuksilleni. Realismi syntyi Suomessa vastareaktioksi romantiikan paolle arkipäivästä. Realismi kuvasi tavallisia ihmisiä ja yhteiskunnan epäkohtia. Lukijalle on näin siis hyvin helppo yhtyä kirjan herättämiin ajatuksiin. Kautta historian realismi nosti aina päätään, kun yhteiskunnassa kuohui. Uusrealismi taas sai alkunsa vuoden 1905 suurlakosta jolloin kirjailijat alkoivat taas täsmentää kuvaa yhteiskunnasta ja kansasta.
Voisinko siis vetää johtopäätöksen, että maamme historia itsessään on tukahduttanut mielikuvituksen monen elämässä, sillä tähän se on tuntunut kautta aikain menevän? Olisi loogisempaa ajatella vaikeiden aikojen saavan ihmiset turvautumaan mielikuvitukseen, mutta suomalaisille suunta on tuntunut olevan toinen. Olemme tukeutuneet ennen kaikkea arkirealismiin ja työntäneet mielikuvituksen hyvin syvälle sisimpäämme.
Mielikuvituksesta voimavara
Eikä minun tarvitse katsoa kovinkaan kauas itsestäni nähdessäni realistisuuden voittokulun lähipiirissäni. Jos pyytäisin muita kertomaan minulle jonkin tarinan olisi vastauksena, “Älä nyt höpsi, enhän minä”. Ja toisaalta jos asetan saman kysymyksen pienelle lapselle ei kestä kauaakaan kun hän on heittäytynyt täysin mielikuvitusmaailmansa valtaan ja kertoo minulle mitä erikoisempia tarinoita. Mielenkiintoista, eikö totta!
Breton väittääkin, että lapset ovat automaattisesti surrealisteja. Hän väittää, että mieli, joka uppoutuu surrealismiin elää uudelleen innoittuneena parhaan osan lapsuuttaan. “Lapsuudenmuistoista ja joistakin muista syntyy tunne, että on siteetön ja eksynyt tieltä, mitä minä pidän kaikkein hedelmällisimpänä tilana.”. Näin toteaa André Breton pohtiessaan matkaa mielikuvituksen maailmaan. Ehkä siis aikuisilla, loogisen päättelykyvyn ja rationalismin mestareilla, onkin sisimmässään suuri pelko lähteä tutkimaan noita tuntemattomia polkuja, mitä lapset kulkevat aivan luonnostaan. On helpompi kulkea tuttua ja turvallista, kaikkien muidenkin käyttämää tietä pitkin kuin uskaltautua eksymään loogisuuden tieltä ja katsomaan, mitä noilta sivupoluilta löytyy.
Ja voin rehellisesti tunnustaa olevani itsekin ehkä edelleen tuolla suurella valtatiellä, missä kaikki kulkee sovittujen liikennesääntöjen mukaisesti eikä loogisuudelle löydy epäilyksen sanaa. Mutta kuinka ollakaan noita pieniä tienviittoja mielikuvituksen poluille löytyy jos vain kaiken liikenteen hälinän keskeltä pystyy kohdistamaan katseensa noihin pieniin maamerkkeihin. Turha kuvitellakaan, että vilkkuvat valot ja mainoskyltit johdattaisivat meitä eteenpäin jos kaipaamme rämpimään mielikuvituksen poluille. Se vaatii sitä, että uskallamme heittäytyä tuntemattoman varaan ja astumme ensimmäisen askeleen tuolle salaperäiselle polulle. Toisaalta juuri se onkin erittäin houkuttelevaa!
[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]
Lopuksi
Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut yhdeksän vuotta ja silti se tuntuu erittäin ajankohtaiselta. Maailma ja me ihmiset muutumme todella hitaasti, myös kun kyse on mielikuvituksesta ja sen käyttämisestä. Realistinen näkökulma ja tapa katsoa ympäröivää maailmaa on tuttu ja turvallinen tapa toimia, mutta onko se ainoa tapa toimia?
En voi väittää, että olisin viime aikoina tai oikeastaan viime vuosina ollut malliesimerkki mielikuvituksekkaasta elämästä tai ylipäätään mielikuvituksen voimasta elämässä. Olen tainnut kallistua aikuisen ihmisen realistiseen tapaan elää ja katsoa maailmaa ympärilläni, vaikka en koskaan ole halunnut sen menevän niin. Vaatii itse asiassa yllättävän paljon motivaatiota toimia toisin ja ennen kaikkea alkaa toimia toisin.
Mielikuvituksen käyttö ei tarkoita sitä, että eläisin jatkossa jossain todellisuuden ulkopuolella, vaan sitä, että katson maailmaa ja kaikkea sitä mitä teen, uusin silmin. Uskallan avata silmäni, uskallan katsoa ympärilleni ja nähdä mahdollisuuksia siellä, missä en aikaisemmin ole niitä nähnyt. Kuten yllä kirjoitin (jo yhdeksän vuotta sitten) se saattaa vaatia sen, että heittäydymme tuntemattoman varaan ja astumme ensimmäisen askeleen tuolle salaperäiselle polulle, jonka mielikuvitus meille tarjoaa.
Tämä on suunta, johon olen alitajuisesti hakeutunut jo pitkään, mutta viime päivien aikana ajatus on selkiytynyt kirkkaammaksi. Tämä koskee tietenkin elämää ja elämänasennettani ylipäätään sekä kirjoittamistani ja muuta luovaa työskentelyä, mutta se tulee vaikuttamaan myös yritykseni toimintaan ja tästä pääsen toivottavasti kertomaan tarkemmin, kunhan sen aika on.