Kevät oli kaikkinensa erilainen. Se haastoi. Oli välillä jopa melko raskas ja huomasin vasta nyt kesäkuun ja loman koittaessa, että olen ollut todella väsynyt. Silti on ollut vaikeaa pysähtyä ja antaa itsensä vain olla.Kesäkuu toi mukanaan mukavan pysäytyksen kaikkeen. Sain kirjoitettua viimeiset taidehistorian esseet ja lomalle siirtymistä siivitti tieto siitä, että tulevana syksynä sekä ensi keväänä riittää töitä. Nyt olen ollut ihan vain lomalla – terveisiä Kuusamosta!

Maanantaina ajoimme neljän pysähdyksen taktiikalla kotoa tänne Kuusamoon. Viimeistään maisemien muuttuessa jylhemmiksi aloin rentoutua. Jostain syystä nämä maisemat saavat sen aikaan. Täällä olen osannut vain olla. Jopa istua lukemassa lehtiä ja ennen kaikkea olla ajattelematta oikeastaan mitään.

Eilen ajoimme Oulangan luontokeskukselle ja lähdimme siitä kävelemään Karhunkierroksen reittiä; meidän kohdalla kilometrejä tällä kertaa vain viisi koko reitin 82 km:n sijaan. Kiutakönkäällä istuimme pitkään. Valokuvasimme koskea, maisemia ja nautimme vain kaikesta siitä kauneudesta ympärillä. Kuohuvan veden ääressä sitä tuntee oman pienuutensa ja näkee luonnon voiman. Se vetää hiljaiseksi. Ja rauhoittaa.

Metsä on paikka, jossa rentoudun. Hieman fyysistä rasitusta ja pieni väsyminen; siinä on resepti, jolla saan nollattua ajatukseni. Liian usein huomaan aivojeni käyvän jatkuvasti ylikierroksilla, siksi onkin niin rentouttavaa huomata, että pystyn myös muuhunkin. Elämään hetkessä esimerkiksi.

Tänään kapusimme Konttaisen huipulle, josta olikin upeat maisemat oikeastaan joka suuntaan. Reitti oli merkitty vaativaksi ja vaikka matkaa parkkipaikalta huipulle kertyi vain kilometrin verran sai se kuitenkin sykkeen nousemaan, sillä reitti on aika pitkälti pelkkää nousua. Mutta kapuaminen kannatti, tietenkin.

Istuimme ylhäällä pitkään. Otimme valokuvia paljonkin, mutta jossain vaiheessa itse laitoin jo kameran pois ja nauti vain siitä hetkestä. On täällä kaunista – oli ainoa asia, jota ajattelin. Ja se on hyvä niin. Juuri näissä hetkissä konkretisoituu se, mikä on itse asiassa täyttä totta. Että eilinen on jo mennyt. Huomisesta en vielä tiedä, mutta tämä päivä on siunaus, josta pitäisi muistaa nauttia. Koska se on se ainoa, mitä meillä todellisuudessa on.

Melkein kaksi kuukautta poikkeuksellista arkea takanapäin. Tottakai se vaikuttaa, meihin jokaiseen. Tavalla ja toisella. Onhan se kaikki muuttanut arkea. Etäkoulu, rajoitukset, kotiympyröihin keskittynyt elämä. Poikkeus on vähitellen muuttunut normaaliksi.

On ollut mielenkiintoista seurata kaiken tämän etenemistä. (Ja ei, en tarkoita koronaa, vaan sen aiheuttamia seurauksia.) Sitä, kuinka alkuun se otettiin vastaan sillä asenteella, että antaa tulla vaan, kyllä tästä selvitään. Nyt on aikaa jumpata, lenkkeillä, hoitaa kotia ja puutarhaa, opetella uusi kieli, leipoa iltaisin yhdessä perheen kanssa ja tottakai vielä tehdä töitäkin, kehitellä jopa jotain aivan uutta.

Kirjoitin kyllä itsekin taidevinkkejä tämän erilaisen arjen keskelle. Mutta rehellisyyden nimissä, kuinka paljon itse olen nauttinut virtuaalisista taide-elämyksisitä. En paljoakaan. Olen kyllä kuunnellut Tampere Filharmonian live-esiintymisiä, mutta siihen taidekokemukseni sitten ovatkin jääneet. Koska yksinkertaisesti tänä keväänä en ole jaksanut repiä itsestäni esiin superkulturellia ihmistä, joka olisi jaksanut innostua katsomaan, kuuntelemaan ja keskittymään tarjontaan. Parhaimmillaan olen nuokkunut Filharmonioiden äärellä sohvalla, eli ei kaiketi niin kunnioitettavaa kulttuurielämää. Kulttuurin sijaan olen puuhastellut pihatöissä ja kuopsutellut puutarhassa. Olen käynyt kävelemässä. Antanut itselleni luvan olla väsynyt ja vähemmän tehokas.

Poikkeuksellinen arki

Ihailen niitä, jotka saivat lisäboostia tästä poikkeusarjesta, mutta itse en selkeästi kuulu tuohon joukkoon. Nostan hattua yrittäjille, jotka ovat mukautuneet muuttuneeseen tilanteeseen ja muuttaneet toimintaansa uuteen suuntaan, koska vaihtoehtoja ei ole ollut. Ihailen niitä, jotka ovat juuri tänä aikana ideoineet ja toteuttaneet jotain uutta. On uutta verkkokurssia, on valmennusta, on vaikka mitä.

Ja samaan aikaan mietin itse, että mikä minussa on vikana, kun en saa revittyä itsestäni tuota samaa irti. Ehkä ajattelin olevani se, joka käyttää tämän ajan johonkin uuteen, kehittää ja sivistää itseään, luo jotain uutta, ja kaikkea sitä. Tiedänhän minä sen, ettei minun tarvitse repiä itsestäni mitään väkisin, mutta väistämättä näitä tulee kuitenkin pohdittua. Olen vain yrittänyt elää ihan tavallista (poikkeuksellista) elämää. Arkea, jonka keskellä olen ollut todella väsynyt, vaikka meillä on perheenäkin kaikki asiat paremmin kuin hyvin. En pelkää koronaa. Kyse ei ole siitä, että olisin ahdistunut tästä pandemiasta, sillä en ole. Meillä eletään normaalia arkea edelleen, rajoitusten puitteissa kylläkin. Tiedän, että väsymykseni on monen asian summa, mutta sen voimakkuus on kuitenkin yllättänyt.

Onneksi vastapainoksi blogeissa on alkanut tulla vastaan myös sitä, ettei tämä poikkeusarki ainanniin herkkua ole. Että sillä on seurauksensa. Että työrintamalla on hiljaista ja on pakko miettiä, mihin on varaa ja mihin ei. Että on ollut vähän väsymystä ilmassa viime aikoina. Että joillain tämä tyhjensi työkalenterin kokonaan ja se haastaa. Ettei kaikki ole vain upeaa ja hienoa ja suurta voittajatarinaa. En todellakaan iloitse muiden ahdingosta, mutta näistä asioista lukeminen antaa kuitenkin hieman vertaistukea ja perspektiiviä. On vapauttavaa, että näistä(kin) asioista kirjoitetaan ja puhutaan rehellisesti.

Kohti kesää

En taistele eturintamassa. En työskentele kriittisillä aloilla. Olen kai niitä etuoikeutettuja, joiden elämään tämä kaikki ei ole vaikuttanut niin kuin monen muun elämään. Siksi mietin, saanko edes kirjoittaa näistä asioista, ovathan omat haasteeni aika vähäpätöisiä muiden omiin verrattuna.

Ehkä blogin hiljaiselo on johtunut osittain tästä kaikesta. Ajattelin, että minulla pitäisi olla kerrottavana joku suuri selviytymistarina. Kertomus suuresta innovaatiosta. Syvällisiä pohdintoja tämän kaiken tarjoamista mahdollisuuksista. Ja kun en näitä ole(kaan) kokenut on kynnys kirjoittamiselle muuttunut hieman korkeammaksi.

Poikkeus on muuttunut normaaliksi ja sen ehdoilla mennään eteenpäin. Eikä se omalla kohdallani ole niin radikaalia kuin miltä ehkä nyt on kuulostanut. Elämä on hyvää myös näin, kaiken tämän keskellä. On perhe, on koti, on kaikki hyvin. Pian on kesä, vaikka juuri nyt sitä on vaikea uskoa. Kesäkin tulee olemaan erilainen, mutta se ei aina tarkoita huonompaa. Ehkä tämä väsymyskin tästä taas helpottaa ja löydän itsestäni uutta virtaa kesän auringon lämmittäessä. En luultavasti tule syksylläkään esiin loistavan verkkokurssin tai suurten ideoiden kanssa, mutta toivon, että kirjoittaisin koko kesän sydämeni kyllyydestä.

(Hetken aikaa mietin poistanko tämän tekstin, mutta annan sen nyt kuitenkin olla.)

Tämän korona-arjen vallatessa Suomen ja koko maailman, on se sulkenut myös kaiken taidetarjonnan. Onneksi netistä löytyy kuitenkin tarjontaa vaikka kuinka paljon, joten omaan kulttuurinnälkään löytyy kyllä nähtävää, kuultavaa ja koettavaa, omalta kotisohvalta käsin tällä kertaa.

Tässä on siis keräämiäni taidevinkkejä erilaisen arjen keskelle. Vinkkejä löytyy vielä vaikka kuinka, joten ajattelin, että jatkaisin vielä taidevinkkien listaamista myöhemmin. Tästä kun uupuu vielä kokonaan esimerkiksi tanssitarjonta ja moni muu.

Taidevinkkejä erilaisen arjen keskelle siis.

Baletti

• Pieni merenneito — Tallenne Suomen kansallisbaletin Pieni merenneito -baletin esityksestä 22.4.2016. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 26.9.2020 asti.)

• Peppi Pitkätossu — Taltiointi Suomen kansallisbaletin esityksestä 14.12.2019. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 14.6.2020 asti.)

• Pähkinänsärkijä — Tallenne Balettioppilaitoksen esityksestä 10.12.2019. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 28.6.2020 asti.)

• Lumikuningatar — Lumikuningatar-baletin tallenne Suomen kansallisbaletin esityksestä syksyllä 2014.

Ooppera

• Tosca — Tallenne Suomen kansallisoopperan esityksestä 6.10.2018. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 2.10.2020 asti.)

• Lentävä hollantilainen — Tallenne Lentävän hollantilaisen esityksestä Suomen kansallisoopperassa 24.11.2016. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 30.9.2020 asti.)

• Don Giovanni — Tallenne esityksestä Suomen kansallisoopperassa 11.3.2020. (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 11.9.2020 asti.)

• La Bohème — Tallenne La Bohèmen esityksestä  Suomen kansallisoopperassa 20.12.2019 . (Katsottavissa maailmanlaajuisesti 20.6.2020 asti.)

Musiikki

• Koronakonsertit — Tältä sivustolta löytyy tietoa artistien tulevista ja toteutuneista nettikeikoista.

• Tampere Filharmonia: Vakavaa ja traagista — Vakavaa ja traagista -konsertti 13.03.2020, joka peruutettiin yleisön osalta Suomen hallituksen suosituksen mukaisesti. Teosesittely löytyy täältä.

Museot

• Vieraile virtuaalimuseoissa — Vieraile suomalaisissa virtuaalimuseoissa kotisohvaltasi.

Taidenäyttelyt/galleriat

• Kansallisgallerian teoksia verkossa.

• Kiasma online art — Kiasma Online Art on Kiasman verkkotaiteen kokoelma. Katsoja saa monessa teoksessa aktiivisen roolin. Sivusto tarjoaa mm. pelillisiä teoksia, VR-elokuvan, digitaalisia maalauksia, runoja suoltavan satunnaislukugeneraattorin ja äänitaiteen miksausalustan.

• Outi Törmälä: Kehtaanko mennä kauppaan – ulkonäköönsä tyytymättömät naiset — Tästä näyttelystä kirjoitin juuri vähän aikaa sitten, mutta haluan vielä kerran mainita tämän valokuvanäyttelyn, joka on nähtävissä nyt netissä.

Lyhytelokuvat

• Suomen taiteen tarina -lyhytelokuvat — Ateneumin sivuilta löytyvät lyhytelokuvat näyttävät tutut klassikot uudessa valossa.

Luennot

• Nuori Ellen Thesleff – naistaiteilijana Suomessa — Hanna-Reetta Schreckin luento Porin Taidemuseossa 16.10.2019.

• Ellen Thesleffin maalarin ruumis – kuinka kirjoittaa taiteilijan elämästä? — Hanna-Reetta Schreckin luento Porin Taidemuseossa 20.11.2019.

Facebook-ryhmiä

• Karanteeniklubi — Ilmoitustaulu virtuaaliselle kulttuurille, koronavapaille tapahtumille ja tekemiselle, sekä alusta uusille ideoille ja konsepteille.

• Kulttuuria kotisohville — Museokortin ylläpitämä Vinkataan kulttuuria kotisohville – Pelastetaan toisemme tylsyydeltä! -ryhmä on luotu karanteeniajan tylsyyttä vastaan taistelemaan. Ilahdutetaan toisiamme kulttuurilla, josta voi nauttia kotona.

Toivottavasti tästä listauksesta on teille muillekin iloa!

Jos minun pitäisi antaa vinkkejä aloittelevalle kirjoittajalle, ne olisivat tässä:

• Lue.
• Kirjoita.
• Pyydä palautetta.
• Myönnä, ettet osaa vielä kaikkea.
• Usko kuitenkin siihen, mitä teet.
• Toistetaan jokainen kohta uudestaan ja uudestaan.

Ohje on lyhyt ja ytimekäs, mutta avaan tässä tekstissäni hieman jokaista osa-aluetta enemmän.

Lue

Kirjoittaminen lähtee lukemisesta. Lue paljon erilaisia tekstejä. Painotus sanalla erilaisia. Vaikka unelmanasi olisi kirjoittaa joskus vielä romaani, kannattaa sinun lukea myös runoja, esseitä, tietokirjallisuutta, aivan kaikkea.

Miksi puhun niin paljon lukemisesta? Vastaus on hyvin yksinkertainen. Lukeminen kehittää sanavarastoamme, se rikastuttaa omaa kerrontaamme, se antaa uusia ideoita ja ajatuksia omaan kirjoittamiseemme. Tarkoituksena ei todellakaan ole kopioda jonkun menestysromaanin kieliasua ja juonikulkua, vaan sinun on löydettävä oma tarinasi, joka kertoa ja oma tyylisi, jolla sen kerrot. Mutta kaikki se, mitä luet, mitä opiskelet tallentuu alitajuntaasi ja materiaaliksi myöhempää varten, jota saatat vielä joskus hyödyntää.

Kirjoita

Tämä on hyvin oleellinen ja ehkä kaikista itsestäänselvin ohje kun puhutaan kirjoittamisesta. Kirjoita, kirjoita ja kirjoita. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, se on hyvin yksinkertaista.

Sinulla on ehkä lahjoja kirjoittamiseen, mutta teksti ei kuitenkaan synny ilman, että kirjoitat. Oma ilmaisusi kehittyy vain kirjoittamalla. Eikä kyse ole vain siitä, että kirjoitat vain sitä suurta romaanikäsikirjoitustasi, vaan että kirjoitat aivan kaikkea. Lainaa kirjastosta oppaita, joissa on kirjoitusharjoituksia, etsi kirjoitusharjoituksia netistä (niitä kyllä löytyy) ja kirjoita kaikkea mahdollista, jopa sellaista, mikä ei ole ehkä ihan ominta tyyliäsi.

Kaikki, mitä kirjoitat ei välttämättä tai todennäköisesti tule olemaan suuren romaanisi materiaalia, mutta niiden joukosta voit aina löytää uutta materiaalia, upeita virkkeitä, uusia ilmaisuja, joita hyödyntää myöhemmin. Se kaikki rikastuttaa omaa tekstiäsi ja vie sinua aina eteenpäin.

Pyydä palautetta

Palautteen pyytäminen ja sen saaminen on yksi kirjoittamisen kulmakivistä. Voit tietenkin kirjoittaa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäsi, mutta uskallan väittää, että palautteen saaminen tekstistäsi on sinulle elintärkeää.

Kirjoittaessa jossain vaiheessa sokeudut omalle tekstillesi, se on fakta. Kirjoittaessa saattaa sokeutua jo ihan vain kirjoitusvirheilleenkin, mutta koko tekstilleen ylipäätään. Joskus sitä saattaa alkaa kuvitella oman tekstinsä hipovan täydellisyyttä eikä enää huomaa niitä kohtia, joissa teksti saattaakin hieman ontua.

Palaute kehittää siis kirjoittamistasi eteenpäin. Hyvin annettu rakentava palaute on kirjoittajalle elintärkeää. Huomaa, ettet hyödy kovinkaan paljoa kehuista, joissa teksti ylistetään maasta taivaaseen. Enemmän saat irti siitä, jos joku kertoo rehellisen palautteen tekstistä, osoittaa kohdat, jotka kaipaavat parannusta ja kertoo kuitenkin myös sen, mitä hyvää tekstissä on.

Toisen antama palaute ei ole yksi ainoa totuus, mutta se kannattaa ottaa avoimesti vastaan ja katsoa voisiko siinä olla jotain perää. Kannattaa antaa rakentavalle palautteelle mahdollisuus ja ottaa neuvoista myös kiinni ja jopa muokata omaa tekstiään sen pohjalta.

Myönnä, ettet osaa vielä kaikkea

Tämä ehkä kuuluu osittain yhteen edellisen kanssa. Palautetta pyytäessä ja sitä saadessa on hyvä myöntää, ettet osaa vielä kaikkea. Jos kuvittelet olevasi kirjoittajana jo valmis (pieni juonipaljastus: kirjoittajana et ole koskaan valmis!) et luultavasti ota vastaan myöskään rakentavaa palautetta etkä edes yritä kehittyä.

Väitän, että usko omaan “erinomaisuuteen” on yksi kirjoittamisen suurimmista esteistä. Tai se estää kehittymisen. On parempi myöntää, etten todellakaan osaa vielä kaikkea, että voin aina kehittyä kirjoittajana, sillä silloin olemme enemmän avoimia maailmalle ympärillämme ja löydämme aina uusia tapoja luovia eteenpäin, myös kirjoittajina.

Oma keskeneräisyys on myös hyvä polttoaine eteenpäin menemiselle. Halu kehittyä ja tulla paremmaksi antaa puhtia tehdä töitä sen eteen. (Mutta tärkeää on muistaa, ettei tarvitse olla täydellinen, riittävän hyvä on se, mikä riittää.)

Usko kuitenkin siihen, mitä teet

Olen kirjoittanut paljon keskeneräisyydestä. Siitä, ettei pidä ajatella itsestään liikoja, pitää myöntää, ettei osaa ja niin edespäin. Siksi haluan viimeisenä kohtana painottaa sitä, kuinka tärkeää on kuitenkin uskoa siihen, mitä teet.

Jos istun tietokoneen ääreen ajatellen, etten osaa yhtään mitään, ei minusta ole mihinkään eikä tästä nyt koskaan tule yhtään mitään, niin luultavasti olen aivan oikeassa. Tuolla asenteella olen jo päättänyt, ettei tästä tule mitään enkä sen myötä edes yritä kunnolla. Jos asenteeni taas on toisenlainen, tuloksetkin voivat olla toisenlaisia. En ehkä ole valmis kirjoittaja, mutta uskon, että minusta on siihen missä kenestä tahansa muustakin. Olen saanut kritiikkiä teksteistäni, mutta hei, voin aina tulla paremmaksi ja näyttää, että kyllä minä osaan.

Se, että uskoo itseensä ei tarkoita sitä, että ajattelisi olevansa jotenkin suurenmoisen erinomainen. Itseensä uskominen tarkoittaa tervettä itsetuntoa; sitä, että näkee oman arvonsa ja omat kykynsä ja osaa myös arvostaa niitä. Ja itseään.

Et ehkä osaa vielä kaikkea, mutta olet matkalla ja voit aina oppia uutta ja kehittyä. Itseensä uskominen ei ole itsekeskeisyyttä tai itserakkautta, vaan itsensä näkemistä oikein silmin. Sitä, että tietää riittävänsä ja olevansa aina aivan tarpeeksi hyvä.

Toistetaan

Tämä ei ole kaava, joka mennään kerran läpi, vaan tämä on elämän pituinen matka, jossa ei olla koskaan perillä. Kirjoittajana kukaan ei ole koskaan valmis ja vuodet myös muuttavat meitä. Olisi hassua jos olisimme kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä sama henkilö kuin nyt olemme, ja olisi outoa jos kirjoittaisimme aina samalla tavalla.

Elämä on kliseisesti matka, mutta sama pätee myös kirjoittamiseen. Et tule koskaan valmiiksi, mutta voit aina kehittyä ja sitä toivottavasti jokainen kirjoittaja haluaa. Siis: Lue, kirjoita, pyydä palautetta, myönnä ettet osaa vielä kaikkea, mutta ennen kaikkea usko siihen mitä teet. Sillä se on suurin voima, joka sinua vie eteenpäin.

Kaipaatko palautetta tekstistäsi? Katso voisiko palautepalveluni palvella sinun tarpeitasi.

Sinua voisi myös kiinnostaa: Kirjoittamisen viisi suurinta haastetta.

Vuosikymmen vaihtuu toiseen ja tässä on pieni kooste omasta vuosikymmenestäni. Tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon, eikä kaikki tapahtunut todellakaan ole kirjattuna tähän tekstiin. Osa asioista on niin henkilökohtaisia, että ne saavat myös pysyä sellaisina.

Aluksi ajattelin laittaa vain muutaman kuvan tältä vuodelta, mutta innostuin sitten kaivamaan esiin kuvan itsestäni joka vuodelta. Samalla tulee siis myös kymmenen vuoden kuvakatsaus, olkaapa hyvä.

Tämän vuosikymmenen alkaessa olin 27,5-vuotias. Lapseni olivat 1,5-, 5- ja 6,5-vuotiaita.

Olen opettanut lastani kotikoulussa muutaman kuukauden (koulukiusaamisen vuoksi).

Tällä vuosikymmenellä olemme muuttaneet kolme kertaa. Tuusulassa asuessamme myimme rivitalo-osakkeemme ja muutimme siskoni rivitalo-osakkeeseen, josta muutimme vuoden päästä vuokrakolmioon melkein vuoden ajaksi. Viimeisin muuttomme oli tänne Sastamalaan, missä olemme asuneet 5,5 vuotta.

Olemme ostaneet omakotitalon ja sen jälkeen eläneet enemmän ja vähemmän remontin keskellä. (Suurimmaksi osaksi vähemmän.)

Olen opiskellut kirjoittamisen perus- ja aineopinnot. Olen lukenut kasvatustieteiden perusopinnot. Opiskelin Luovaa muistelutyötä. Opiskelin Iso Kirja -opistossa. Opiskelin yritysviestinnän perusteita. Aloitin taidehistorian perusopinnot.

Olen kuulunut yhden yhdistyksen hallitukseen. Olen toimittanut samaisen yhdistyksen jäsenlehteä.

Olen opettanut luovaa kirjoittamista. Olen opettanut luovaa muistelutyötä. Olen opettanut sanataidetta. Olin myös vuosina 2016-2018 mukana Satakunnan koulutyössä.

Olen kirjoittanut paljon. Minulta on julkaistu yksi romaani ja yksi runokokoelma. Kustantamoille on lähetetty uutta materiaalia ja työn alla on jo jotain aivan uutta ja erilaista. Kaunokirjallisuuden ja runouden lisäksi olen myös kirjoittanut erinäisiin lehtiin.

Olen kirjoittanut kaksi monologia. Ensimmäistä Kuudes hetki -monologia on esitetty vuosina 2015-2019 yhteensä 11 kertaa. Toista, Kutsu-monologia vuonna 2015 esitettiin kuusi kertaa.

Olen laulanut monessa eri musiikkikokoonpanossa. Näistä kahdessa edelleen. Olen laulanut myös televiso-ohjelman nauhoituksissa.

Olen kokenut loppuunpalamisen. Ja muutama vuosi myöhemmin myös alipalautumisen. Vasta nyt tämän vuosikymmenen vaihtuessa uuteen, olen vähitellen löytämässä oikean tasapainon kaiken suhteen ja opetellut myös rentoutumaan ja lepäämään.

Tämän vuosikymmenen matkustuskohteet perheenä: Tanska, Australia, Uusi-Seelanti, Ruotsi, Norja, Färsaaret, Azorit, Lissabon (Portugal), Gran Canaria, Berliini (Saksa), Galway (Irlanti).

Ilman lapsia olen matkustanut: Venäjän Karjala, Tallinna, Amsterdam.

Tämän vuosikymmenen päättyessä olen 37,5-vuotias. Lapseni ovat 11-, 14- ja 16-vuotiaita.

Usein on melko helppoa kertoa, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.. Mutta seuraava kysymys yleensä pysäyttää: Näkyvätkö nämä minulle tärkeät asiat ajankäytössäni? Mihin todellisuudessa käytän aikaani?

Jos nimeän esimerkiksi perheen itselleni tärkeäksi, sen pitäisi myös olla enemmän kuin vain sanoja. Sen pitäisi näkyä myös ajankäytössäni, eli annanko perheelle niin paljon aikaa kuin sen kuuluisi saada? Joku viisas on sanonut, että ajankäyttö on se, millä viestimme ulospäin meille tärkeistä asioista. Meneekö työ sittenkin aina ohi perheen? Tai terveys listani kärkipäässä. Jos istuisinkin ilta toisensa jälkeen sohvalla sipsipussi kainalossa, olisi hyvin vaikeaa uskoa, että terveys olisi prioriteettilistallani kovinkaan korkealla.

Aina kyse ei nyt ole niin radikaaleista rajanvedoista kuten nuo kaksi mainitsemaani. Mutta joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä pohtimaan omia arvojaan, omia tekemisiään ja sitä, mihin todellisuudessa käytän aikaani.

Kirjoittamisesta

Jos kerron luovuuden ja varsinkin kirjoittamisen olevan yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja elinehto itselleni, niin sen pitäisi myös näkyä siinä miten käytän aikaani. On hieman kyseenalaista väittää sen olevan tärkeää, jos samalla päiväni täyttyvätkin opiskeluista ja muusta työstä kuin omasta kirjoittamisesta. Tietenkin on asioita, joita pitää tehdä, on asioita, jotka vaativat aikaa, mutta ollaanpa rehellisiä; jos oma kirjoittamiseni ja luovuus on minulle tärkeää, minun on myös tehtävä sen eteen jotain, eikä vain siirtää sivuun muiden tieltä.

Kirjoittamisella ei elätä itseään, se on fakta. Lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot ovat mukava lisä, mutta eihän niillä (kovinkaan moni) rikastumaan pääse. Kustannussopimuksen saaminen on nykypäivänä työn takana, joten motivaatiota kirjoittamiseen täytyy välillä etsiä kaikkien haasteiden keskellä.

Välillä olen joutunut myös kyseenalaistamaan kaiken. On ollut aikoja, jolloin olen väittänyt kirjoittamisen olevan minulle tärkeää, mutta en ole panostanut omaan kirjoittamiseeni yhtään. On tietenkin kirjoitusprosessien jälkeisiä aikoja, jolloin ainakin itselleni iskee armoton tyhjyys ja on vaikeaa lähteä taas liikkeelle, mutta se on asia erikseen. Mutta onko kirjoittaminen minulle elinehto? Intohimo, jota ilman en voi elää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen esittänyt itselleni. Ja on ollut aikoja, jolloin olen myös kyseenalaistanut kaiken ja miettinyt onko siinä mitään järkeä. Mutta lopulta olen aina kuitenkin palannut samaan pisteeseen; tämä on minulle tärkeää.

Mihin käytän aikaani?

Niin, se ajankäyttö. Työskentelen kotona, mikä on kaksipiippuinen juttu. Se antaa rennomman arjen ja löysemmät aikataulut, se antaa vapauksia työskennellä milloin vain. Mutta samalla se myös pitää kotiarjen mukana jokaisessa hetkessä, sillä on pyykkejä, on lounaan valmistamista, on piipahtamista kaupassa, on siivoamista (no, voisi olla), on aina kaikkea tekemistä, joka hyppää silmien eteen aika nopeasti. Tiedän, että voisin jättää vaikkapa ne pyykit iltaan, mutta toisaalta tiedän, etten koneen ääressä istuisi kuitenkaan kahdeksasta neljään yhtä soittoa. Pienet tauot silloin tällöin ovat sitä paitsi hyviä myös luovuuden kannalta.

Kyse ei itse asiassa olekaan kotiaskareista ja että ne veisivät kaiken aikani. Opiskelen tässä kaiken ohella taidehistorian perusopintoja ja on tunnustettava, että olen tainnut vanhentua, tai sitten opinnot vain ovat runsastöisiä. Ne vaativat minulta yllättävän paljon aikaa. Osittain kyse on omasta perfektionismistani ja halusta suorittaa ne mahdollisimman hyvin jos ei jopa täydellisesti. On kirjoittamisen opettamista, on keikkaluonteisia töitä, jotka “sekoittavat” arjen rutiinit aina hetkeksi aikaa. Ja kas, huomaan, että kun meneillä ei ole intensiivisin kirjoitusprosessi, omasta kirjoittamisesta on liian helppoa nipistää. Että huomenna sitten. Tai ensi viikolla. Tai sitten kun tämä essee on valmis.

Koskaan ei ole myöhäistä

Olenkin siis tässä viimeisen kuukauden aikana pysähtynyt pohtimaan tätä: Mihin käytän aikaani? Käytänkö sitä siihen, jonka koen itselleni tärkeäksi? Ja rehellisesti on tunnustettava, että luultavasti en. Tiedän, että elämä on kasvamista ja oppimista, ja tämä on ollut minulle tärkeä oppimishetki.

Tämän tajuttuani olen tehnyt muutoksia arkeeni. Koska tämänhetkinen kirjoitusprojektini on aika alkuvaiheessa se ei vaadi pitkiä kirjoitusrupeamia. Koen tekstin vaativan aikaa hautuakseen ja muotoutuakseen sellaiseksi kuin sen kuuluu tulla. En siis ole viettänyt sen parissa kokonaista päivää tai edes puolikasta, mutta olen ottanut melkein jokaiseen päivään puolituntisen, jolloin olen paneutunut tekstiin. Ja olen taas innostunut uudella tavalla. Ja tiedän, että tämä vaatii vielä paljon aikaa ja panostusta, mutta haluan muuttaa arkeni ja päiväni sellaisiksi, että se myös on mahdollista.

Haastankin myös sinut pohtimaan omaa ajankäyttöäsi. Mihin käytät aikaasi? Panostatko oikeasti niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä, vai oletko laillani antanut muiden asioiden tulla tielle? Aina löytyy tekosyitä, mutta tässä tilanteessa ne kannattaa vihdoin ja viimein unohtaa ja tarttua härkää sarvista. Välillä on tarpeen pysähtyä pohtimaan näitä asioita ja tehdä mahdollisesti myös muutoksia asian suhteen. Ja se mikä on tärkeää muistaa; olla armollinen itselleen. Ja muistaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttaa omia tapojaan toimia.

Marras- ja joulukuun vaihteessa vietin pikkuveljeni kanssa viikonlopun Amsterdamissa. Kaupunki valikoitui kohteeksi siksi, ettei kumpikaan ollut käynyt siellä aikaisemmin, mutta vaikutti valintaan myös lentojen hinnat.

Viikonloppu oli aurinkoinen, mikä jo itsessään teki ihmeitä. Tuntui, että jo lentokoneen noustessa pilvien yläpuolelle ja auringon tullessa esiin alkoi kasvoille levitä hymy. Harmaan marraskuun jälkeen (vaikka lempeä olikin) vasta auringon näkyessä huomasin, kuinka paljon sitä olinkaan kaivannut.

Viikonloppu piti sisällään rentoa yhdessäoloa, syömistä, rentoutumista ja paljon käveltyjä askeleita ( perjantain melkein 26000, lauantaina yli 28000 ja sunnuntainakin vielä 14000). Aurinko hemmotteli siis perjantain ja lauantain, sunnuntaina näimme hieman sumuisen kaupungin, joka sekin oli kaunis.

Amsterdam on ennen kaikkea ehkä kesäkaupunki, mutta syksyinen Amsterdam oli myös todella kaunis. Sillä syksyiseksi sitä kutsuisin vielä, olivathan puut vielä kauniin keltaisen lehtipeitteen alla. Amsterdamin rakennuskanta oli todella kaunista ja kaupungin kanaalit tekivät siitä erityisen tunnelmallisen enkä ainakaan viikonlopun aikana kyllästynyt ihailemaan niitä.

Tekemistä Amsterdamissa

Amsterdamissa on paljon koettavaa ja nähtävää. Meidän yksinkertainen suunnitelmamme oli mennä fiiliksen mukaan eikä kummallakaan ollut ajatuksissa lähteä suorittamaan viikonloppua kohdelista kädessä. Tämä olikin hyvä taktiikka ja onnistuimme silti näkemään paljon.

Elämyksiä

Perjantaina lentokoneessa luin lentokoneessa lentoyhtiön tuottaman lehden, joka löytyi muiden mainosten joukosta. Alunperin avasin lehden Monet’ista kertovan artikkelin vuoksi, mutta päätin lukea lehteä muutenkin. Ja oli hyvä, että luin, sillä bongasin sieltä mielenkiintoisen kohteen, jossa vierailla. Tämä paikka oli Wondr Experience. Kyseessä ei ole aikuisten leikkipuisto, vaan paikan ideana on herätellä luovuutta, mutta ennen kaikkea saada hetkeksi aikaa unohtamaan kaiken muun ja heittäytyä vain kokemaan asioita kaikilla aisteillaan. Enkä olisi koskaan uskonut, kuinka rentouttavaa oli maata tekovaahtokarkkien keskellä, seistä glitterikonfettisateessa tai möyriä pallomeressä. Ja kumpikin meistä totesi, että tuo käynti kyllä sai unohtamaan hetkeksi kaiken muun ja olemaan läsnä hetkessä. Huomioitavaa on se, ettei lippuja voi ostaa paikan päältä, vaan ne pitää varata ja ostaa ennakkoon netistä. (Toisaalta, me ostimme lippumme netistä siinä sisällä seistessämme ja pääsimme samantien myös sisään.)

Taidetta

Lauantaina suunnitelmissamme oli ensisijaisesti Van Gogh -museo, mutta se oli aika täyteen varattu lauantaiksi (taas, kannattaa varata ja ostaa liput ennakkoon!). Tämän vuoksi kohteeksemme valikoitui Rijksmuseum eli Hollannin kansallismuseo. Olimme niin aikaisin aamusta liikkeellä, ettei museossa ollut vielä ruuhkaa ja pääsimme erikoisnäyttelyyn samoin tein, mutta kannattaa ostaa liput ennakkoon, koska erikoisnäyttelyihin päästetään vain tietty määrä ihmisiä samalla kertaa. Erikoisnäyttelynä Rijksmuseumissa oli Rembrandt-Velázquez – Dutch & Spanish Masters, eli näyttely, jossa oli rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten taiteilijoiden teoksia. Upeita teoksia mestareilta.

Rijksmuseum on valtava, joten jossain vaiheessa kierrostamme alkoi olla jo pienoinen taideähky. Onneksi löysin vielä sen, mitä olin halunnutkin nähdä eli muutaman Vermeerin teoksen, sekä Rembrandtin massiivisen kokoisen Nightwatch-teoksen, jota tällä hetkellä entisöidään ja tutkitaan kahdentoista asiantuntijan toimin keskellä museota olevan lasikuution sisällä.

Jos olisimme olleet Amsterdamissa yhden päivän enemmän olisimme vielä käyneet Moco-museumissa eli nykytaiteen museossa. Sinne suuntaan kyllä takuuvarmasti, jos vielä Amsterdamiin päädyn.

Ja tietenkin se ruoka

Hyvä ruoka on se, mikä tekee kahden kulinaristin reissusta onnistuneen. Siksipä tämä oli se, mihin taisimme panostaa eniten matkaa suunnitellessamme. Tässä testaamiamme ruokapaikkoja:

• Croque Madame. Koko ravintolan valikoima oli gluteeniton, joten taas kerran oli hienoa olla paikassa, jossa valinnanvaraa riitti. Söimme listan suurimmat hampurilaiset ja nälkä lähti. Ei ehkä paras syömäni gluteeniton hampurilainen, mutta todella hyvä. Jälkiruuaksi söimme suuret porkkanakakun palat, ja ne olivat varmasti parasta gluteenitonta porkkanakakkua, jota olen syönyt. Huomioitavaa on ravintolan sijainti. Se sijaitsee punaisten lyhtyjen alueella, joten jos et halua kävellä siellä, kannattaa tämä ravintola jättää väliin. (Toisaalta, alueen alkamista ei ole sen kummemmin merkitty, mekin päädyimme sinne huomaamattamme ensimmäisenä iltana juuri tätä ravintolaa etsiessämme. Eikä se nyt mitenkään erityisen huomiota herättävä alue ollut.)
• Bagels & Beans on tunnelmallinen ravintola, jossa on nimensä mukaisesti tarjolla bageleita. Perjantaina kävimme siellä juomassa iltapäiväkahvit ja syömässä bagelit, sunnuntaina söimme samaisessa paikassa aamupalan. Bageleita löytyy myös gluteenittomana ja ne olivatkin todella hyviä. Myös paikan kahvi oli todella hyvää.
• Pancakes Amsterdam on valittu ykköspaikaksi sarallaan ja se myös näkyi. Jo perjantaina katsoimme jonoja kadulla ja kyllä, monta kymmentä ihmistä seisoi ravintolan ulkopuolella jonottamassa sisään ravintolaan. Eli kannattaa varautua siihen, ettei ravintolaan todellakaan pääse suoraan sisään. Me suuntasimme tänne lauantaina aamusta ja ennen yhdeksää olimme melkein ravintolan ainoat asiakkaat. Lista on monipuolinen ja gluteenittomia vaihtoehtojakin riittää. Ja kyllä, pannukakut olivat todella hyviä. Ja suuria.
• Juice by nature oli paikka, johon päädyimme lauantaina. Vitriinissä näkyi olevan syötävääkin, mutta me valitsimme vain kahvit ja smoothiet. Todella hyvä mehu/smoothie-paikka.
• Amsterdamista kuulemma saa maailman parhaita ranskalaisia, joten olihan niitäkin maistettava. Yksi monista ranskalaispaikoista oli valittu vuoden parhaaksi, mutta siihen oli monen kymmenen metrin jono, joten jätimme jonottamisen väliin. Löysimme ostoskadun varrelta toisen paikan ja söimme puoliksi isoimmat ranskalaiset. Ja olivathan ne hyviä.

Amsterdam

Majoittumisesta sen verran, ettei ole mitenkään välttämätöntä majoittua aivan keskustaan. Hinnat keskustassa oli todella paljon korkeammat kuin kauempana. Itse majoituimme Mercure Hotel Amsterdam Westissä. Lentokentältä on ilmainen shuttle-kuljetus hotellille ja hotellilta pääsee bussilla keskustaan todella vaivattomasti (bussi kulkee n. 10 minuutin välein). Hotellin hintaan ei kuulunut aamupalaa, mutta se oli itse asiassa hyvä niin, sillä se mahdollisti hyvät aamupalat kaupungilla. Itse ostimme jo lentokentältä kolmen päivän turistiliput, joilla pystyi kulkemaan julkisilla liikennevälineillä niin paljon kuin halusi ja taisimme kyllä matkustella koko rahan edestä ja ylikin.

Tästä ei ollut tarkoitus tulla yksityiskohtainen matkakertomus viikonlopusta, mutta melko yksityiskohtaiseksi se kuitenkin muodostui.

Amsterdam on kaunis kaupunki ja nähtävää riittää. Ja myös mielenkiintoisia ja kokeilemisen arvoisia ravintoloita olisi ollut vaikka kuinka, mutta ei sitä voi määräänsä enempääkään syödä. Sen verran jäi paikkoja näkemättä ja ravintoloita kokeilematta, että Amsterdamiin voisi matkustaa vielä uudestaankin.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka aina löytyy tekosyitä. Olen kirjoittanut siitä, kuinka mitään ei tapahdu, jos emme edes yritä. Ja loppujen lopuksi kirjoitan taas kerran näistä samoista asioista, siitä, kuinka muistutan itseäni kerta toisensa jälkeen: Uskalla heittäytyä!

Miten näihin ajatuksiin päädyin juuri nyt? Pikkuveljeni kirjoitti todella hyvän blogitekstin viime viikolla. Siinä oli pohdintaa heittäytymisestä. Tuo teksti laittoi myös itseni pohtimaan aihetta enemmänkin, ja siitä tämä kaikki lähti.

Pois mukavuusalueelta

Minulle on helppoa katsoa maailmaa kameran linssin läpi. Viihdyn kameran takana, mutta en niinkään sen edessä. Kameran edessä koen oloni epämukavaksi ja yleensä se myös näkyy lopputuloksessa. Tietenkin kyse on paljon myös omasta asenteestani, mutta osittain tämä on kuitenkin selitettävissä myös luonteellani. Olen introvertti, enkä nauti huomion kohteena olemisesta.

Kevään kurssien suunnittelu etenee hurjaa vauhtia ja Sastamalan opiston kurssiopas on valmistumassa hyvää vauhtia. Tällä kertaa kurssitietojen lomaan päätettiin kuvata meitä hieman uudempia opettajia ja kun pyyntö valokuvattavaksi tuli, olin kahden vaiheilla. Kameran eteen, minä? En osaa olla, en pysty, en voi.

Ja sitten päätin, että ehkä osaankin, pystyn ja voin.

Ei sillä, että olisin riemusta pomppien paikalle saapunut, mutta jutusteltuamme hetken valokuvaajan kanssa, aloin lämmetä. Ideoimme yhdessä kuvan lokaatiota ja ajatusta sen takana. Aloin vähitellen jopa innostua, ajattelin, että siitä voikin tulla ihan mielenkiintoista. Ja lopulta, kuvattavana oleminen. Seisoin melkein tunnin valokuvattavana, eikä oloni alun jälkeen ollutkaan epämukava. En tiedä nautinko siitä, mutta siinä kameran edessä olikin yllättävän helppoa olla; olin rento ja vapautunut.

Heittäytymistä

Oma valokuvattavana oleminen on ehkä aika pientä sen rinnalla, että veljeni päätti hypätä nollakokemuksella harrastajateatteriin mukaan ja ottamaan vielä vastaan jopa pääosan. Mutta voiko kenenkään kokemusta verrata toisen kokemuksiin? Minulle valokuvattavaksi suostuminen oli iso askel ja olin sen jälkeen ylpeä itsestäni, että tein sen.

Kuvittelen usein, etten koskaan heittäydy, olenhan luonteeltani aika harkitsevainen eikä impulsiivisuus kuvaa minua. Mutta pysähdyttyäni pohtimaan asiaa hetkeksi aikaa tajusin, että löytyyhän näitä hetkiä useampia. En vain ole hypännyt laskuvarjo- tai benji-hyppyä tai melonut kuohuvassa koskessa, joiden kaltaisiin asioihin selkeästi heittäytymisen miellän.

Sen sijaan heittäydyin teatterin maailmaan vailla minkäänlaista kokemusta. Tartuin haasteeseen kirjoittaa monologi ja sen jälkeen uskalsin vielä heittäytyä ohjaajaksi, takapuoli edellä puuhun, yrityksen ja epäonnistumisten kautta. Ja se kannatti. Opin paljon niin teatterista kuin itsestänikin, ja siitä lähtien teatteri on ollut osa minua.

Uskalsin myös heittäytyä viime syksynä viettäessäni puoli vuotta tanssilinjalla ja uskaltautuessani tanssimaan yksin, yleisölle. Ei minusta tullut huipputanssijaa, eikä tanssijaa ylipäätään, mutta uskalsin lähteä kokeilemaan, uskalsin heittäytyä kohti lapsuuteni unelmaa. Tulin, näin, koin, ja opin paljon. Itsestäni ennen kaikkea.

Olen heittäytynyt, ja se saa minut hymyilemään. Ja samalla mietin, että pitäisi heittäytyä useamminkin.

Uskalla heittäytyä

Ei heittäytymisen tarvitse aina olla jotain suurta ja erikoista. Joskus kyse voi olla hyvinkin pienestä asiasta, kuten itselläni valokuvattavana olemisesta.

Sitäkin tärkeämpää mitä tekee, on se, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan. Se, että heittäytyy tekemään sellaisia asioita, jotka eivät ole itselle ehkä luontaisia tai helppoja. Miksi? Koska vasta epämukavuusalueelle astuttaessa alkaa kehitys. Koska vasta sitten, kun uskaltaa lähteä kokeilemaan jotain uutta, on mahdollista löytää itsestään uusia puolia, oppia paljon.

Aina lopputuloksena ei ehkä ole suuri menestystarina. Kuten kirjoitin tuossa yllä, minusta ei tullut huipputanssijaa, tai tanssijaa ylipäätään. Mutta kadunko tanssilinjalla viettämääni puolivuotista? En, sillä vaikka tuo puolivuotinen oli todella rankka ja haastava, voin aina katsoa hymyillen taaksepäin ja todeta, että ainakin heittäydyin, tein jotain ihan muuta.

Arjen keskellä ei tarvitse yrittää väkisin etsiä tilaisuuksia heittäytyä uusiin asioihin. Sen sijaan, kannattaa vain sanoa kyllä, kun ne tilanteet tulevat kohdalle. Kun eteesi tulee uusia haasteita ja mahdollisuuksia: Uskalla heittäytyä!

Tänään on ollut hieman haasteita hypätä maanantaihin ja arkeen, mutta ehkä juuri siksi onkin hyvä palata vielä viikonlopun tunnelmiin. Tässä olisi postikortteja Tallinnasta, missä vietin juuri miehen kanssa viikonlopun, ihan kahdestaan.

Saimme viikonlopuksi isovanhemmat lasten seuraksi ja lähdimme lahden yli etelään. Mies oli käynyt Tallinnassa viimeksi yli 20 vuotta sitten, itse sentään olen piipahtanut siellä päiväseltään muutaman kerran tällä vuosikymmenellä (mutta sitä ennen mennäänkin jo 90-luvulle ja käynneille Mustamäentorilla). Ja hieman on kaupunki muuttunut sitten näistä ajoista.

Tallinna on kaunis kaupunki kesällä, mutta oli sitä myös nyt syksyllä. Kadut olivat siistejä eikä tunnelmallisuus jäänyt vain Vanhan kaupungin kaduille.

Askeleita kertyi joka päivä yli 20 000 ja se kyllä tuntui iltaisin. Kuvia otin yllättävän vähän, mutta tämän matkan tarkoitus oli ennen kaikkea vain olla, rentoutua ja saada pieni tauko kaikkeen muuhun. Ja siinä reissu kyllä onnistuikin.

Pitkät yöunet, kahdenkeskinen aika, hyvä ruoka ja tunnelmallinen ympäristö, siinä onnistuneen miniloman resepti. Ja saattoi muistikirjaankin tulla kirjoitettua muutama idea ylös, joten inspiroi tämä reissu luovuuttakin (maisemanvaihdos kannattaa…).

Omat kokemukset ja suositukset

Kulinaristien matkan tekee onnistuneeksi hyvä ruoka, joten tässä muutama vinkki Tallinnaan matkaavalle:

Yövyimme Radisson Sas Hotel Olümpiassa ja pidimme hotellista todella paljon. Ja koska ruoka on aina puolet kaikesta, aamiainen yllätti todella positiivisesti. Jopa kaltaiseni gluteeniton ja maidoton ruokailija sai monipuolisen ja täyttävän aamiaisen, jolla jaksoi pitkälle päivään.

Perjantai-iltana kävelimme kaupungilla ja päädyimme sateen yllättäessä Raatihuoneentorille. Eri ravintoloiden listoja tutkittuamme löysimme itsemme Restoran Raesta, mikä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Taas kerran löysin listalta sekä gluteenitonta että maidotonta itselleni, ravintola oli tunnelmallinen ja palvelu ystävällistä.

Lauantaina suuntasimme iltapäivästä Telliskiveen, joka oli taas aivan oma maailmansa vanhan kaupungin ja keskusta-alueen jälkeen. Pääkohteemme Telliskivessä oli Fotografiska Tallinn, mutta yhtä suuri syy käynnillemme taisi olla kuitenkin myös kahvila-ravintola Kivi paber käärid, jonka kokonaan gluteeniton ruokalista oli harvinaista herkkua, valinnan varaa kun oli kerrankin koko menun verran. Tällä kertaa otin vain kahvin ja jälkkärin, mutta ruokalista jäi kyllä houkuttelemaan…

Lauantaina illasta oli vielä illallisen vuoro ja suuntana oli Rataskaevu 16. Onneksemme saimme vielä pöydän ilman varausta, mutta viikonloppuisin kannattaa kyllä varaus tehdä jos haluaa varmasti päästä syömään kyseiseen ravintolaan. Paikka oli tunnelmallinen, palvelu erinomaista, ja ruoka oli koko reissun onnistunein kokemus (vaikkei muissakaan ollut valittamista).

Ruokaa myös sielulle

Eikä reissu olisi mitään ilman pientä taidelöytöä, siksi suuntasimme lauantaina Fotografiskaan. Allison Jacksonin kuvat olivat mielenkiintoisia ja muistuttivat siitä, ettei kaikki se, mitä näemme, ole aina välttämättä totta. Mutta Jacksonin näyttelyä enemmän pidin Kirsty Mitchellin näyttelystä Wonderland; kuvat olivat todella upeita ja taidokkaita.

Pieni irtiotto arjesta teki hyvää, mutta aivan yhtä ihanaa oli taas palata myös kotiin ja lasten luokse ja muistaa, miksi tämä kaikki on aina tärkeintä.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset Sastamalan opiston sivuilta.