Aina löytyy tekosyitä

Aina löytyy tekosyitä
Kuva S. Hermann & F. Richter Pixabaystä 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, kuinka loppujen lopuksi aina löytyy tekosyitä sille, miksi emme voi tehdä jotain. Kuinka helppoa on keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse uskaltaa lähteä liikkeelle, tehdä oikeasti jotain. Kirjoitin näistä myös instagramin Storyssani ja se herätti myös vastakaikua muissa. Siksi jatkan pohdintaani vielä myös täällä blogin puolella.

Aina löytyy tekosyitä, miksi ei tarvitse lähteä lenkille. Löytyy tekosyy sille, miksi voin jättää tekemättä asioita. Ja aina löytyy tekosyitä sille, etten koskaan lähdekään tavoittelemaan unelmiani. Tästä samasta aiheesta kirjoitin jokunen aika sitten, vaikkakin silloin keskityin enemmän siihen, ettemme voi tietää, jos emme edes yritä.

Pelottava muutos

Joskus, ja itse asiassa todella usein muutos pelottaa. Vanhasta irti päästäminen pelottaa. Ja unelmien tavoitteleminen pelottaa. Unelmat ovat ihan kivoja siihen asti, kunnes pitäisi tehdä jotain konkreettista niiden eteen. Unelmat ovat kaunista hattaraa, kun ne jäävät vain haaveilun tasolle. Kun ne ovat jossain kaukaisuudessa. Mutta kuinka moni unelma jää toteutumatta sen vuoksi, että aina löytyy jokin “hyvä” tekosyy olla ottamatta ensimmäistä askelta.

Harvemmin sitä tarvitsee lähteä sata lasilla heti liikkeelle. Mutta liikkeelle täytyy lähteä, se on yksinkertainen fakta. Liikunnan aloittamista ei kannata lykätä aina huomiseen, vaan mieluummin kannattaisi nousta ylös heti ja tehdä edes viiden minuutin pikatreeni tai lyhyt kävelylenkki. Koska huomenna se saattaa taas siirtyä seuraavaan huomiseen. Siivoamisen voisi hoitaa samantien, eikä siirtää sitä huomiseen ja taas huomiseen (note to myself). Eikä tuo meidän tämänhetkinen remppakohteemme täällä kotona edisty ennen kuin olemme oikeasti istuneet alas ja pohtineet, mitä haluamme, ja miten sen lopulta toteutamme.

Liian usein jäämme odottamaan, että jotain vain tapahtuisi, mutta harvemmin elämässä asiat tarjoillaan kuin manulle illallinen, vaan niiden eteen on tehtävä yksinkertaisesti töitä. On noustava ylös, ryhdyttävä työhön. Uskottava itseensä. Ja tämä viimeisin liittyy ehkä ennen kaikkea unelmiin ja niiden tavoittelemiseen.

Kuka estää unelmani?

Jos olen täysin rehellinen, juuri itseensä uskominen on suurin este omien unelmieni kohdalla. En ole oikeastaan koskaan oikein uskonut itseeni. Ja nyt kun halu lähteä konkreettisesti kohti unelmia on kasvanut kasvamistaan, on edessäni suurin este: Minä itse. Että en minä, mutta kyllä ne muut. Mutta jos asiaa todella pohtii, niin kaikki lähtee kuitenkin juuri minusta itsestäni. Jos en itse usko itseeni, niin miten kukaan muukaan voisi uskoa? Tai ehkä paremminkin; jos en usko itseeni, en usko, että kukaan muukaan uskoisi minuun.

Eikä oikotietä onneen ole. Ainoa tie on se, että alan yksinkertaisesti uskoa itseeni. Päivittäin, joka hetki. Seison vaikka peilin edessä ja muistutan itseäni, että minä yhtä lailla kuin kuka muukin.

Ei enää tekosyitä

Muutos lähtee aina meistä itsestämme. Se on yksinkertainen totuus. Muutos lähtee ensimmäisenä siitä, että haluamme muutosta. Sitten olemme vähitellen valmiita tekemään jotain tuon muutoksen eteen. Ja kun ottaa ensimmäisen askeleen, seuraavat askeleet ovat aina vähän helpommat.

Yksi tärkeimmistä asioista itseemme uskomisen lisäksi on se, että lopetamme myös tekosyiden keksimisen. Sen sijaan voisimme keksiä mikä olisi ensimmäinen askeleemme, mitä voisimme ihan konkreettisesti tehdä unelmiemme eteen. Sillä jos sinä ja minä emme itse tee jotain unelmiemme eteen, jäävät ne myös sinne kaukaisuuteen, saavuttamattomiksi.

Mikä on sinun tekosyysi ja esteesi unelmiesi tiellä? Entä jos tekosyiden sijaan tänään pohtisitkin, mitä voisit tehdä unelmiesi eteen? Mikä olisi ensimmäinen askel?

Tarvitseeko aina olla tehokas?

Tarvitseeko aina olla tehokas
Kuva: Jess Watters Pixabaystä 

Kaltaiselleni suorittajalle ajatus tehokkuudesta on iskostunut jonnekin todella syvälle. Kyse voi olla myös pohjalaisesta mentaliteetista, ettei turhia laiskotella ja jos jotain tehdään, niin sitten kanssa tehdään. Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti vain suomalaisuudesta, siitä, että kyllähän se mummokin istui aina keinutuolissa vähintään kutimet kädessään, pitää saada aikaan, tehdä ja suorittaa.

Ja siellä taidan itsekin juosta samaisessa oravanpyörässä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Ja suurimman taisteluni käyn itse asiassa oman pääni sisällä; vaadinko itse itseltäni sitä kuuluisaa tehokkuutta enemmän kuin kukaan muu. Jostain syystä tunne tehokkuudesta saa kaiken tuntumaan merkitykselliseltä, vaikkei sitä silti olisikaan.

On myös haastavaa määritellä se, mikä olisi se tehokkuuteni mittari. Tarpeeksi monta liuskaa tekstiä päivän aikana? Tarpeeksi paljon laskutettavia töitä? Nopeus, jolla suunnittelen kursseja? Sillä loppujen lopuksi, onko näillä mitään merkitystä, jos työt tulee tehtyä ajoissa ja hyvin. Ei ehkä ole väliä kirjoitinko tänään kaksi vai kymmenen liuskaa tekstiä, sillä joskus kirjoittaminen vaatii sitä, että vedän lenkkarit jalkaan ja lähden kävelemään luontoon. Silloin oloni ei ole työn etenemisen kannalta tehokas, vaikka tälläkin tavalla työt kuitenkin etenevät. Tavalla ja toisella.

Suomalaisia sanontoja löytyy joka lähtöön, ja yksi näistä on: Laiska töitänsä luettelee. Enpä minäkään omia tekemisiäni kenellekään listaa, mutta on aikoja, jolloin pidän erityistä työpäiväkirjaa, johon kirjaan kaikki päivän työni, kaiken sen, mitä olen kyseisen päivän aikana tehnyt. Ja päivän päätyttyä kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan, onkin huojentavaa lukea paperilta, että kappas vaan, taisin saadakin aikaan vaikka mitä.

Mutta tahtoisin päästä eroon jopa tästä. En haluaisi joutua kirjaamaan töitäni ylös edes itseni vuoksi, aivan kuin kuitenkin yrittäisin vakuutella itselleni kuinka mahdottoman tehokas olen. Koska ei elämässä kyse ole siitä kuinka tehokas olen, vaan siitä, että tekisin sen, mitä pitää ja osaisin nauttia muusta ajasta. Siitäkin kun makaan sohvalla tekemättä yhtään mitään.

Luovuutta ei voi mitata tehokkuudella, ja omasta näkökulmastani nämä sulkevat toisensa pois. Vaatimus tehokkuudesta ahdistaa luovuuden ahtaaseen nurkkaan, josta ei ole poispääsyä ja tuossa ympäristössä luovuudella on hyvin vähän tilaa toimia. Luovuuden virratessa tulee vääristyneesti tunne suunnattomasta tehokkuudesta, vaikka todellisuudessa kyse on enemmänkin siitä, että tehokkuus on ajettu pois ja luovuudella on enemmän tilaa toimia ja liikkua.

Harva kirjoittaa romaanin tai maalaa taulun yhdeltä istumalta. Yleensä nämä vaativat aikaa. Eikä koreografi putkauta seuraavan tanssiteoksen koreografiaa yhdellä rykäisyllä, vaan se vaatii aikaa työstyäkseen valmiiksi. On päiviä, jolloin olen kirjoittanut työn alla olevaan romaaniin kymmenen sivua tekstiä, ja on päiviä, jolloin olen kirjoittanut päivän aikana tasan yhden sivun, työstänyt vaikeaa kohtaa tekstistä, antanut sille sen ajan, mitä se on vaatinut. Kumpana päivänä olen ollut tehokkaampi? Niinpä.

Aivotutkija Minna Huotilainen on todennut, että luovuutta ruokkivat käytännöt ovat ristiriidassa tehokkuusajattelun kanssa. Ajatellaan, että pitää tehdä pitkää päivää ja olla koko ajan tuottavia ja tehdä joka hetki jotain hyödyllistä (Täältä). Ehkä onkin ainakin itsellä taas aika siirtää sivuun kaikki ajatukset tehokkuudesta ja keskittyä sen sijaan niihin asioihin, jotka lisäävät luovuutta niin kirjoittamisen, mutta myös ihan tavallisen arjenkin suhteen. Lisää siis rauhallisia kävelylenkkiä metsässä ja joutilaita hetkiä joen varressa istuen tai taidenäyttelyissä kiertäen.

Riittävän tehokas, siinä se ehkä yksinkertaisuudessaan.

Valinta on minun.

Viimeinen päivä täällä Irlannissa. Huomenna on lento kotiin enkä ole varma, haluaisinko vielä edes lähteä.

Joskus nähdäkseen lähelle on lähdettävä hieman kauemmas. Täällä Atlantilta puhaltavien tuulten keskellä olen kerännyt mukaani jotain uutta, jättänyt taakseni jotain sellaista, jota minun ei tarvitse enää kantaa mukanani. Olen ehkä osannut katsoa itseäni uusin silmin, ja mikä tärkeintä; olen osannut olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä.

On haastavaa kääntää omat heikkoutensa, epäonnistumisensa ja epävarmuutensa vahvuudeksi. On haastavaa päästää niistä irti, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ajatuksen tasolla näitä asioita on helppo pyörittää, mutta kaikki ne punnitaan vasta sitten arjen keskellä, niissä tilanteissa, kun vanhaan lipuminen olisi niin paljon helpompaa.

On helpompaa vedota aina siihen, että koska elämässäni on ollut sitä ja sitä, koska lukion äidinkielenopettaja sanoi minulle niin, koska olen aina ollut tällainen. Koska. Koska. Koska.

Aina voin tietenkin jäädä olosuhteiden uhriksi. Voin jäädä vanhaan kiinni. Voin pitää kaksin käsin kiinni niistä uskomuksista, joita muut ovat minulle syöttäneet, niistä uskomuksista, joihin olen myös itse uskonut. Voin olla passiivinen havainnoija, jolle elämä vain tapahtuu ja voin aina vedota siihen, että koska.

Tai sitten voin valita toisin. Voin päättää olla aktiivinen tekijä elämässäni. Ettei se vain tapahdu minulle, vaan teen itse jotain sen eteen. Teen siitä itseni näköisen. Jokaiselle meille on jaettu tietynlaiset elämän pelikortit, mutta me voimme kuitenkin itse päättää, miten nuo kortit pelaamme.

Ajatuksen voima on uskomaton. Siksi on suunnattoman tärkeää, miten ajattelen itse itsestäni. Miten puhun itselleni. Miten ajattelen elämästäni. Elämä voi olla hyvää tai surkeaa, valinta on minun. Mahdollisuuteni elämässä ovat hyvät tai huonot, valinta on minun. Päiväni voi olla hyvä tai huono, valinta on minun. Olosuhteista huolimatta valinta on aina minun.

Täältä kotiin ja arkeen palatessani minulla on mahdollisuus valita. Voin päättää, millaiseksi arkeni muodostuu. Miten otan vastaan kaiken sen mitä elämä tuo tullessaan, miten suhtaudun eteeni tuleviin haasteisiin, miten toimin pelkojeni suhteen. Miten asennoidun kun arki on sateista ja harmaata.

Olosuhteista huolimatta valinta on aina minun.

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑