Blogi

Postikortteja Tallinnasta

Postikortteja Tallinnasta Kirsi Karvinen
Näkymää hotellin ikkunasta
Kohtuotsa Tallinna Kirsi Karvinen
Kohtuotsan näköalapaikka
Postikortteja Tallinnasta Kirsi Karvinen
Tallinnan vanhakaupungin tunnelmaa
Vanhakaupunki Tallinna Kirsi Karvinen
Tallinnan mukulakivikatuja
Fotografiska Tallinn Kirsi Karvinen
Fotografiska Tallinn

Tänään on ollut hieman haasteita hypätä maanantaihin ja arkeen, mutta ehkä juuri siksi onkin hyvä palata vielä viikonlopun tunnelmiin. Tässä olisi postikortteja Tallinnasta, missä vietin juuri miehen kanssa viikonlopun, ihan kahdestaan.

Saimme viikonlopuksi isovanhemmat lasten seuraksi ja lähdimme lahden yli etelään. Mies oli käynyt Tallinnassa viimeksi yli 20 vuotta sitten, itse sentään olen piipahtanut siellä päiväseltään muutaman kerran tällä vuosikymmenellä (mutta sitä ennen mennäänkin jo 90-luvulle ja käynneille Mustamäentorilla). Ja hieman on kaupunki muuttunut sitten näistä ajoista.

Tallinna on kaunis kaupunki kesällä, mutta oli sitä myös nyt syksyllä. Kadut olivat siistejä eikä tunnelmallisuus jäänyt vain Vanhan kaupungin kaduille.

Askeleita kertyi joka päivä yli 20 000 ja se kyllä tuntui iltaisin. Kuvia otin yllättävän vähän, mutta tämän matkan tarkoitus oli ennen kaikkea vain olla, rentoutua ja saada pieni tauko kaikkeen muuhun. Ja siinä reissu kyllä onnistuikin.

Pitkät yöunet, kahdenkeskinen aika, hyvä ruoka ja tunnelmallinen ympäristö, siinä onnistuneen miniloman resepti. Ja saattoi muistikirjaankin tulla kirjoitettua muutama idea ylös, joten inspiroi tämä reissu luovuuttakin (maisemanvaihdos kannattaa…).

Omat kokemukset ja suositukset

Kulinaristien matkan tekee onnistuneeksi hyvä ruoka, joten tässä muutama vinkki Tallinnaan matkaavalle:

Yövyimme Radisson Sas Hotel Olümpiassa ja pidimme hotellista todella paljon. Ja koska ruoka on aina puolet kaikesta, aamiainen yllätti todella positiivisesti. Jopa kaltaiseni gluteeniton ja maidoton ruokailija sai monipuolisen ja täyttävän aamiaisen, jolla jaksoi pitkälle päivään.

Perjantai-iltana kävelimme kaupungilla ja päädyimme sateen yllättäessä Raatihuoneentorille. Eri ravintoloiden listoja tutkittuamme löysimme itsemme Restoran Raesta, mikä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Taas kerran löysin listalta sekä gluteenitonta että maidotonta itselleni, ravintola oli tunnelmallinen ja palvelu ystävällistä.

Lauantaina suuntasimme iltapäivästä Telliskiveen, joka oli taas aivan oma maailmansa vanhan kaupungin ja keskusta-alueen jälkeen. Pääkohteemme Telliskivessä oli Fotografiska Tallinn, mutta yhtä suuri syy käynnillemme taisi olla kuitenkin myös kahvila-ravintola Kivi paber käärid, jonka kokonaan gluteeniton ruokalista oli harvinaista herkkua, valinnan varaa kun oli kerrankin koko menun verran. Tällä kertaa otin vain kahvin ja jälkkärin, mutta ruokalista jäi kyllä houkuttelemaan…

Lauantaina illasta oli vielä illallisen vuoro ja suuntana oli Rataskaevu 16. Onneksemme saimme vielä pöydän ilman varausta, mutta viikonloppuisin kannattaa kyllä varaus tehdä jos haluaa varmasti päästä syömään kyseiseen ravintolaan. Paikka oli tunnelmallinen, palvelu erinomaista, ja ruoka oli koko reissun onnistunein kokemus (vaikkei muissakaan ollut valittamista).

Ruokaa myös sielulle

Eikä reissu olisi mitään ilman pientä taidelöytöä, siksi suuntasimme lauantaina Fotografiskaan. Allison Jacksonin kuvat olivat mielenkiintoisia ja muistuttivat siitä, ettei kaikki se, mitä näemme, ole aina välttämättä totta. Mutta Jacksonin näyttelyä enemmän pidin Kirsty Mitchellin näyttelystä Wonderland; kuvat olivat todella upeita ja taidokkaita.

Pieni irtiotto arjesta teki hyvää, mutta aivan yhtä ihanaa oli taas palata myös kotiin ja lasten luokse ja muistaa, miksi tämä kaikki on aina tärkeintä.

Aina löytyy tekosyitä

Aina löytyy tekosyitä
Kuva S. Hermann & F. Richter Pixabaystä 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, kuinka loppujen lopuksi aina löytyy tekosyitä sille, miksi emme voi tehdä jotain. Kuinka helppoa on keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse uskaltaa lähteä liikkeelle, tehdä oikeasti jotain. Kirjoitin näistä myös instagramin Storyssani ja se herätti myös vastakaikua muissa. Siksi jatkan pohdintaani vielä myös täällä blogin puolella.

Aina löytyy tekosyitä, miksi ei tarvitse lähteä lenkille. Löytyy tekosyy sille, miksi voin jättää tekemättä asioita. Ja aina löytyy tekosyitä sille, etten koskaan lähdekään tavoittelemaan unelmiani. Tästä samasta aiheesta kirjoitin jokunen aika sitten, vaikkakin silloin keskityin enemmän siihen, ettemme voi tietää, jos emme edes yritä.

Pelottava muutos

Joskus, ja itse asiassa todella usein muutos pelottaa. Vanhasta irti päästäminen pelottaa. Ja unelmien tavoitteleminen pelottaa. Unelmat ovat ihan kivoja siihen asti, kunnes pitäisi tehdä jotain konkreettista niiden eteen. Unelmat ovat kaunista hattaraa, kun ne jäävät vain haaveilun tasolle. Kun ne ovat jossain kaukaisuudessa. Mutta kuinka moni unelma jää toteutumatta sen vuoksi, että aina löytyy jokin “hyvä” tekosyy olla ottamatta ensimmäistä askelta.

Harvemmin sitä tarvitsee lähteä sata lasilla heti liikkeelle. Mutta liikkeelle täytyy lähteä, se on yksinkertainen fakta. Liikunnan aloittamista ei kannata lykätä aina huomiseen, vaan mieluummin kannattaisi nousta ylös heti ja tehdä edes viiden minuutin pikatreeni tai lyhyt kävelylenkki. Koska huomenna se saattaa taas siirtyä seuraavaan huomiseen. Siivoamisen voisi hoitaa samantien, eikä siirtää sitä huomiseen ja taas huomiseen (note to myself). Eikä tuo meidän tämänhetkinen remppakohteemme täällä kotona edisty ennen kuin olemme oikeasti istuneet alas ja pohtineet, mitä haluamme, ja miten sen lopulta toteutamme.

Liian usein jäämme odottamaan, että jotain vain tapahtuisi, mutta harvemmin elämässä asiat tarjoillaan kuin manulle illallinen, vaan niiden eteen on tehtävä yksinkertaisesti töitä. On noustava ylös, ryhdyttävä työhön. Uskottava itseensä. Ja tämä viimeisin liittyy ehkä ennen kaikkea unelmiin ja niiden tavoittelemiseen.

Kuka estää unelmani?

Jos olen täysin rehellinen, juuri itseensä uskominen on suurin este omien unelmieni kohdalla. En ole oikeastaan koskaan oikein uskonut itseeni. Ja nyt kun halu lähteä konkreettisesti kohti unelmia on kasvanut kasvamistaan, on edessäni suurin este: Minä itse. Että en minä, mutta kyllä ne muut. Mutta jos asiaa todella pohtii, niin kaikki lähtee kuitenkin juuri minusta itsestäni. Jos en itse usko itseeni, niin miten kukaan muukaan voisi uskoa? Tai ehkä paremminkin; jos en usko itseeni, en usko, että kukaan muukaan uskoisi minuun.

Eikä oikotietä onneen ole. Ainoa tie on se, että alan yksinkertaisesti uskoa itseeni. Päivittäin, joka hetki. Seison vaikka peilin edessä ja muistutan itseäni, että minä yhtä lailla kuin kuka muukin.

Ei enää tekosyitä

Muutos lähtee aina meistä itsestämme. Se on yksinkertainen totuus. Muutos lähtee ensimmäisenä siitä, että haluamme muutosta. Sitten olemme vähitellen valmiita tekemään jotain tuon muutoksen eteen. Ja kun ottaa ensimmäisen askeleen, seuraavat askeleet ovat aina vähän helpommat.

Yksi tärkeimmistä asioista itseemme uskomisen lisäksi on se, että lopetamme myös tekosyiden keksimisen. Sen sijaan voisimme keksiä mikä olisi ensimmäinen askeleemme, mitä voisimme ihan konkreettisesti tehdä unelmiemme eteen. Sillä jos sinä ja minä emme itse tee jotain unelmiemme eteen, jäävät ne myös sinne kaukaisuuteen, saavuttamattomiksi.

Mikä on sinun tekosyysi ja esteesi unelmiesi tiellä? Entä jos tekosyiden sijaan tänään pohtisitkin, mitä voisit tehdä unelmiesi eteen? Mikä olisi ensimmäinen askel?

Tarvitseeko aina olla tehokas?

Tarvitseeko aina olla tehokas
Kuva: Jess Watters Pixabaystä 

Kaltaiselleni suorittajalle ajatus tehokkuudesta on iskostunut jonnekin todella syvälle. Kyse voi olla myös pohjalaisesta mentaliteetista, ettei turhia laiskotella ja jos jotain tehdään, niin sitten kanssa tehdään. Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti vain suomalaisuudesta, siitä, että kyllähän se mummokin istui aina keinutuolissa vähintään kutimet kädessään, pitää saada aikaan, tehdä ja suorittaa.

Ja siellä taidan itsekin juosta samaisessa oravanpyörässä, vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Ja suurimman taisteluni käyn itse asiassa oman pääni sisällä; vaadinko itse itseltäni sitä kuuluisaa tehokkuutta enemmän kuin kukaan muu. Jostain syystä tunne tehokkuudesta saa kaiken tuntumaan merkitykselliseltä, vaikkei sitä silti olisikaan.

On myös haastavaa määritellä se, mikä olisi se tehokkuuteni mittari. Tarpeeksi monta liuskaa tekstiä päivän aikana? Tarpeeksi paljon laskutettavia töitä? Nopeus, jolla suunnittelen kursseja? Sillä loppujen lopuksi, onko näillä mitään merkitystä, jos työt tulee tehtyä ajoissa ja hyvin. Ei ehkä ole väliä kirjoitinko tänään kaksi vai kymmenen liuskaa tekstiä, sillä joskus kirjoittaminen vaatii sitä, että vedän lenkkarit jalkaan ja lähden kävelemään luontoon. Silloin oloni ei ole työn etenemisen kannalta tehokas, vaikka tälläkin tavalla työt kuitenkin etenevät. Tavalla ja toisella.

Suomalaisia sanontoja löytyy joka lähtöön, ja yksi näistä on: Laiska töitänsä luettelee. Enpä minäkään omia tekemisiäni kenellekään listaa, mutta on aikoja, jolloin pidän erityistä työpäiväkirjaa, johon kirjaan kaikki päivän työni, kaiken sen, mitä olen kyseisen päivän aikana tehnyt. Ja päivän päätyttyä kun tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan, onkin huojentavaa lukea paperilta, että kappas vaan, taisin saadakin aikaan vaikka mitä.

Mutta tahtoisin päästä eroon jopa tästä. En haluaisi joutua kirjaamaan töitäni ylös edes itseni vuoksi, aivan kuin kuitenkin yrittäisin vakuutella itselleni kuinka mahdottoman tehokas olen. Koska ei elämässä kyse ole siitä kuinka tehokas olen, vaan siitä, että tekisin sen, mitä pitää ja osaisin nauttia muusta ajasta. Siitäkin kun makaan sohvalla tekemättä yhtään mitään.

Luovuutta ei voi mitata tehokkuudella, ja omasta näkökulmastani nämä sulkevat toisensa pois. Vaatimus tehokkuudesta ahdistaa luovuuden ahtaaseen nurkkaan, josta ei ole poispääsyä ja tuossa ympäristössä luovuudella on hyvin vähän tilaa toimia. Luovuuden virratessa tulee vääristyneesti tunne suunnattomasta tehokkuudesta, vaikka todellisuudessa kyse on enemmänkin siitä, että tehokkuus on ajettu pois ja luovuudella on enemmän tilaa toimia ja liikkua.

Harva kirjoittaa romaanin tai maalaa taulun yhdeltä istumalta. Yleensä nämä vaativat aikaa. Eikä koreografi putkauta seuraavan tanssiteoksen koreografiaa yhdellä rykäisyllä, vaan se vaatii aikaa työstyäkseen valmiiksi. On päiviä, jolloin olen kirjoittanut työn alla olevaan romaaniin kymmenen sivua tekstiä, ja on päiviä, jolloin olen kirjoittanut päivän aikana tasan yhden sivun, työstänyt vaikeaa kohtaa tekstistä, antanut sille sen ajan, mitä se on vaatinut. Kumpana päivänä olen ollut tehokkaampi? Niinpä.

Aivotutkija Minna Huotilainen on todennut, että luovuutta ruokkivat käytännöt ovat ristiriidassa tehokkuusajattelun kanssa. Ajatellaan, että pitää tehdä pitkää päivää ja olla koko ajan tuottavia ja tehdä joka hetki jotain hyödyllistä (Täältä). Ehkä onkin ainakin itsellä taas aika siirtää sivuun kaikki ajatukset tehokkuudesta ja keskittyä sen sijaan niihin asioihin, jotka lisäävät luovuutta niin kirjoittamisen, mutta myös ihan tavallisen arjenkin suhteen. Lisää siis rauhallisia kävelylenkkiä metsässä ja joutilaita hetkiä joen varressa istuen tai taidenäyttelyissä kiertäen.

Riittävän tehokas, siinä se ehkä yksinkertaisuudessaan.

Jos et koskaan edes yritä.

Jos et koskaan edes yritä
Kuva: congerdesign Pixabay

Elämässä on niin helppoa sanoa moneen asiaan, ettei minusta ole siihen. Etten osaa. En pysty. Mutta ollaanpa ihan rehellisiä: Et voi tietää, jos et koskaan edes yritä.

Olen oikeastaan aina ajatellut, etten ole juoksu-ihmisiä, vaikka liikuntaa olenkin harrastanut aina jollain tavalla. Eikä siinä mitään, kaikkien ei tarvitsekaan juosta. Mutta sitten jossain vaiheessa juoksu harrastuksena alkoi houkutella enemmän ja enemmän, ja itse aloin ajatella, että entä jos.

Mutta seuraavat ajatukset olivatkin jotain aivan muuta. En varmastikaan jaksa. Siis ehkä kilometrin, mutta en yhtään enempää. Että ehkä kävelen lenkeistä kuitenkin enemmän kuin juoksen. Eikä siinä mitään, hyvä se on niinkin. Ja sitten Irlannissa erilainen ympäristö alkoi motivoida aivan uudella tavalla. Ensin salilla juoksumatolla juoksin kaksi kilometriä. Sitten seuraavalla viikolla juuri ennen kotiin lähtöä yli kolme kilometriä kadulla ja meren rannassa. Olin jo ylittänyt jonkun näkymättömän rajan ajatuksissani.

Elokuun listassa laitoin tavoitteeksi saada juostua viisi kilometriä kuukauden loppuun mennessä. Ja samalla epäilin, näinköhän siinä onnistun. Viime viikolla kävin tekemässä erilaisen treenin hierojani ohjeiden mukaan (juoksuharrastaja itsekin) ja huomasin kuntoni nousseen huimasti. Tällä viikolla päätin sitten lähteä perinteiselle lenkille ja tavoitteena oli ylittää edellinen “ennätykseni”. Juoksu kulki kuin unelma, ja yhtäkkiä huomasin juosseeni jo viisi kilometriä, eikä se ollut vielä edes vaikeaa.

Mutta en olisi tiennyt jaksavani sitä, jos en olisi koskaan edes yrittänyt.

Tämä juoksuviittaus oli pieni aasinsilta aiheeseen ja vain yksi esimerkki elävästä elämästä.

On niin monia asioita, joista ajattelemme, että en minä, en osaa, en pysty. Vaikka emme sitä voi tietää, ennen kuin olemme edes yrittäneet.

Esimerkiksi unelmat. Kuinka moni unelma jää toteuttamatta, vain koska ajattelemme suoraan, ettei minusta ole siihen. En minä, mutta muut. Monen unelman kohdalla ajattelemme liian usein, että turha tällaisesta on unelmoida, ettei minusta ole siihen, en pysty kuitenkaan. Vaikka todellisuudessa emme tiedä, jos emme edes yritä.

Pitkään aliarvioin unelmaani kirjoittamisesta ja, että voisin elättää sillä itseni, edes jollain tasolla. Että voisin kirjoittaa ja joku vielä kustantaisi kirjani. Pitkään ajattelin, etten luultavasti ole tarpeeksi hyvä, muut ovat parempia, ettei kukaan nyt kuitenkaan. Sitten päätin, että ainahan voi yrittää.

Samaa kamppailua käyn tietyllä tasolla edelleen, vaikkakin haasteet ovat vuosien myötä muuttuneet. On totta, että taitavia kirjoittajia on paljon. On totta, että nykyään kirjan saaminen kustannettavaksi on vaikeampaa. On totta, että todennäköisesti hylkäyskirjeitä tulee, ja niihin on vain totuttava. Mutta että hylkäisin unelmani kirjoittamisesta ja seuraavasta kirjasta vain siksi, että omat ennakkoasenteeni ovat väärät, siinä ei yksinkertaisesti ole järkeä. Totuushan on se, ettei voi tietää, miten seuraavan kirjan suhteen käy, jos ei edes yritä.

Tällä pitkällä ja ehkä hieman sekavalla tekstillä haluan vain sanoa, että älä luovuta, mikä oma haasteesi tällä hetkellä sitten onkaan. Sillä et voi tietää miten käy, jos et edes yritä!

Maisemanvaihdon tärkeydestä.

Maisemanvaihdon tärkeydestä

Tämän kesän teema kirjoittamisessani on tuntunut olevan maisemanvaihdon merkitys niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään. Samaa aihetta taisin käsitellä oikeastaan jo tekstissäni, jossa pohdin sitä, kuinka joskus kannattaa tehdä jotain aivan muuta, mutta toivottavasti en toista itseäni kirjoittaessani tästä vielä hieman lisää.

Nautin siitä, että voin työskennellä kotoa käsin. Että minulla on kotona oma työhuoneeni, jonka työpöydän ääressä voin istua, ja jonka olen saanut ympäröidä itseäni inspiroivilla asioilla.

Mutta vasta tänä kesänä olen huomannut sen, kuinka suuri merkitys sillä on ollut, että olen poistunut kotoa ja vaihtanut työskentely-ympäristöäni täysin.

Kesäkuun alussa olin miehen työreissussa mukana Helsingissä, josta kirjoitinkin hieman jo aikaisemmin. Siellä istuin Keskuskirjasto Oodissa kerran jos toisenkin, sain tehtyä valmiiksi ne asiat, jotka olivat roikkuneet puolivalmiina jo pitkään. Kun olin poissa kotoa sain naputeltua tietokonetta tehokkaasti. Paljon tehokkaammin kuin olin tehnyt kotona aikoihin.

Yksi syy tehokkuuteen taisi olla se, että Oodissa istuessani minulla ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Ei ollut jokapäiväistä pyykkirumbaa, ei tarvinnut tehdä ruokaa, eikä ollut edes pyörää, jonka päälle hypätä ja lähteä pyöräilemään. Tehokkuus-puolen lisäksi huomasin myös sen, kuinka hyvää kotoa poistuminen ja ympäristön vaihto teki minulle muutenkin. Tuntui, että olin muutaman tunnin jälkeen jo kuin eri ihminen.

Berliiniin matkustimme heti juhannuksen jälkeen ja myös tuosta reissusta olen kirjoittanut myös jokunen aika sitten. Berliinissä minulla ei ollut mukanani edes tietokonetta, sillä jätin sen aivan tarkoituksella kotiin. Mutta muistikirja minulla oli mukanani, ja sen sivuille kirjoitin tekstiä sivun jos toisenkin. Berliini herätteli kirjoitusintoni uuteen roihuun ja siellä tarkoituksella pitämäni kirjoitustauko päättyi ja annoin tekstin virrata paperille niin vuolaana kuin se oli tullakseen. En tiedä olisiko samaa tapahtunut kotiympyröissä.

Irlannissa olimme melkein kolme viikkoa miehen töiden vuoksi. Nuo kolme viikkoa selkiyttivät todella paljon ajatuksiani ja muuttivat asennettani itseäni kohtaan. Nuo kolme viikkoa eivät myöskään olleet pelkkää lomailua, vaan löysin siellä taas uuden vaihteen töiden tekemiseen ja sain kirjoitettua romaanikäsikirjoitustakin eteenpäin todella paljon. Ollakseni rehellinen, nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun saan paljon aikaan ja löydän itsestäni sen tyypin, joka osaa työskennellä myös kurinalaisesti niin halutessaan.

Tiedän, etten aina voi reissata ulkomaille löytääkseni uutta puhtia kirjoittamiseeni. Eikä se olisi edes järkevää. Mutta tähän kesään, tähän tilanteeseen elämässäni, nämä maisemanvaihdokset ovat tulleet tarpeeseen ja niiden merkitys niin minulle itselleni kuin kirjoittamisellenikin on ollut todella suuri.

Syksy tekee vähitellen tuloaan, arki sen myötä. Tästä kesästä toivon oppineeni sen, että voin aina kuitenkin pakata tietokoneen ja muistikirjan laukkuuni ja vaihtaa maisemaa. Voin istahtaa kirjastoon tai kahvilan pöydän ääreen matkustamatta sen pidemmälle. Voin joskus kävellä vain istumaan lähilaiturille tai ajella tässä lähiympäristössä oikeastaan mihin vain.

Arki ja rutiinit ovat tärkeitä, kunhan kuitenkin muistan aina välillä vaihtaa myös maisemaa.

Uutta rytmiä etsimässä.

Uutta rytmiä etsimässä

Kotiinpaluu on ollut tottumista taas uuteen rytmiin. Sitä, että on jättänyt taakseen arjen toisaalla, että on saanut kiinni arjesta täällä. Se on ollut pyykkivuoren selättämistä, mutta myös paahtavaa hellettä ja raukeita päiviä auringossa.

Helteet sulattivat ajatustoiminnan. Ne saivat kaiken hidastumaan, tekemään mahdollisimman vähän. Ja ehkä kotiinpaluu oli hyvä juuri niin; kirjoja takapihalla lukien, jossain vaiheessa jo kuumuuttakin paeten.

Hetken päästä oli jo suljettava ikkunat, etsittävä villasukat, tartuttava helteen karkoittamiin sanoihin, jotka vähitellen palasivat takaisin, sain niistä taas kiinni.

Mutta uusi rytmi on vielä hieman hakoteillä ja yritän saada muodostettua sen sellaiseksi, etten unohdu pyykkeihin tai ruuanlaittoon, mutta en myöskään tietokoneeni ääreen, sanoihin, jotka vyöryvät taas näytölle.

Elämä on tasapainoilua ja mukautumista olosuhteisiin, rytmin vaihtamista kun on tarvetta ja sitä, että pitää kiinni siitä, mikä on tärkeää. Joskus se on helpompaa, toisinaan taas vaikeampaa. Kuten kai elämä yleensä.

Mutta rytmi se on epätasainenkin rytmi. Pääasia kai, ettei jämähdä liikaa paikalleen, vaan on valmis kulkemaan eteenpäin, pienen tanssiaskeleen kerrallaan.

Valinta on minun.

Viimeinen päivä täällä Irlannissa. Huomenna on lento kotiin enkä ole varma, haluaisinko vielä edes lähteä.

Joskus nähdäkseen lähelle on lähdettävä hieman kauemmas. Täällä Atlantilta puhaltavien tuulten keskellä olen kerännyt mukaani jotain uutta, jättänyt taakseni jotain sellaista, jota minun ei tarvitse enää kantaa mukanani. Olen ehkä osannut katsoa itseäni uusin silmin, ja mikä tärkeintä; olen osannut olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä.

On haastavaa kääntää omat heikkoutensa, epäonnistumisensa ja epävarmuutensa vahvuudeksi. On haastavaa päästää niistä irti, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ajatuksen tasolla näitä asioita on helppo pyörittää, mutta kaikki ne punnitaan vasta sitten arjen keskellä, niissä tilanteissa, kun vanhaan lipuminen olisi niin paljon helpompaa.

On helpompaa vedota aina siihen, että koska elämässäni on ollut sitä ja sitä, koska lukion äidinkielenopettaja sanoi minulle niin, koska olen aina ollut tällainen. Koska. Koska. Koska.

Aina voin tietenkin jäädä olosuhteiden uhriksi. Voin jäädä vanhaan kiinni. Voin pitää kaksin käsin kiinni niistä uskomuksista, joita muut ovat minulle syöttäneet, niistä uskomuksista, joihin olen myös itse uskonut. Voin olla passiivinen havainnoija, jolle elämä vain tapahtuu ja voin aina vedota siihen, että koska.

Tai sitten voin valita toisin. Voin päättää olla aktiivinen tekijä elämässäni. Ettei se vain tapahdu minulle, vaan teen itse jotain sen eteen. Teen siitä itseni näköisen. Jokaiselle meille on jaettu tietynlaiset elämän pelikortit, mutta me voimme kuitenkin itse päättää, miten nuo kortit pelaamme.

Ajatuksen voima on uskomaton. Siksi on suunnattoman tärkeää, miten ajattelen itse itsestäni. Miten puhun itselleni. Miten ajattelen elämästäni. Elämä voi olla hyvää tai surkeaa, valinta on minun. Mahdollisuuteni elämässä ovat hyvät tai huonot, valinta on minun. Päiväni voi olla hyvä tai huono, valinta on minun. Olosuhteista huolimatta valinta on aina minun.

Täältä kotiin ja arkeen palatessani minulla on mahdollisuus valita. Voin päättää, millaiseksi arkeni muodostuu. Miten otan vastaan kaiken sen mitä elämä tuo tullessaan, miten suhtaudun eteeni tuleviin haasteisiin, miten toimin pelkojeni suhteen. Miten asennoidun kun arki on sateista ja harmaata.

Olosuhteista huolimatta valinta on aina minun.

Ajatuksia toisen viikon jälkeen.

Toinen viikko Irlannissa
Meren äärellä sielu lepää.

Kaksi viikkoa Irlannissa takanapäin, vielä muutama päivä edessä ennen kuin palaamme Suomeen ja kotiin. Kaksi viikkoa on kulunut kuin siivillä ja on vaikea uskoa, että neljän päivän kuluttua olemme jo Suomessa, tai ainakin jo matkaamassa kohti sitä.

Jos ensimmäisenä viikkona saimme nauttia uskomattoman kauniista säitä, auringosta ja jopa helteestä, niin toisena viikkona saimme jo hieman tuntumaa perinteiseen irlantilaiseen säähän. Tuuliseen ja sateiseen.

Mutta jotain se on opettanut.

Että sää on ennen kaikkea vain asennekysymys. Niinpä olen vetänyt lenkkivaatteet niskaani ja suunnannut lenkille todennäköisestä sateesta huolimatta. Kävellyt ja tutkinut ympäristöä, ja kastunut joka ikinen kerta lenkin päätteeksi. Mutta se ei ole edes haitannut.

Lauantaina kävelimme Salthilliin ja takaisin ja siellä rannalla saimme niskaamme muutaman sadekuuron, samoin kuin kävellessämme takaisin kohti keskustaa. Mutta enää se ei haitannut.

Mutta en säästä ajatellut kirjoittaa, vaan siitä, kuinka taas kerran meren ääressä sielu lepäsi. Yleensä niin villisti laukkaavat ajatukset hiljenivät ja istuin vain siellä rannalla, katsoin aaltojen iskeytymistä rantakiviin ja ajattelin, kuinka kaikki on juuri nyt niin hyvin. Tuuli tuiversi hiuksissa, ja mietin sitä, kuinka tarvitsen vain meren, tuulen, ja kaikki on aina paremmin.

Täällä olen nostanut katseeni ylöspäin, lakannut tuijottamasta jalkoihini. Olen katsonut vastaantulijoita silmiin, olen ottanut oman tilani, löytänyt itseni muiden joukosta. Olen lakannut pyytämästä anteeksi sitä mitä olen, millainen olen. Sen sijaan olen päättänyt opetella uskomaan unelmiini, siihen, mitä haluan. Uskomaan, että minusta on siihen kaikkeen.

Tämän kaiken haluan tuoda mukanani Suomeen, omaan arkeeni siellä. Uutta asennetta, uutta uskoa itseeni ja siihen, mitä teen. Osa tätä prosessia ovat myös nämä uudet kotisivuni, jotka ovat nyt oman nimeni alla. Tervetuloa siis uusille sivuilleni. Vanha sisältö siirtyi mukana, joten myös vanhat blogitekstit ovat luettavissa myös näiltä sivuilta.

Joskus pitää opetella pysähtymään.

Irlannissa

Irlannissa

Irlannissa

Ensimmäinen viikko Irlannissa on ollut aamulenkkejä meren rantaan, kävelyä kaupungilla, sukeltamista itselle uusiin ruokakauppoihin ja niiden tarjontaan. Kirjoittamista kaiken arjen keskellä, sillä arkea se arki on täälläkin. Olen istunut hotellin aulan mukavassa nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla, olen asettautunut huoneessa nojatuolin uumeniin tai kaivanut pesän sänkyyn peittojen alle. Olen yrittänyt olla puskematta liikaa ja sen sijaan antanut sanojen tulla kun ovat tullakseen.

Joskus (tai liian usein) elämä ja arki meinaa mennä suorittamiseksi. Aivan kuin elämä olisi tehtävälista, joka pitäisi saada suoritettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka tärkeämpää olisi opetella pysähtymään, olla tekemättä yhtään mitään, joskus vain kellua kaiken läpi rauhassa hengitellen.

Arki on arkea reissussakin, mutta silti minun on pitänyt muutaman kerran muistuttaa itseäni, ettei täällä tarvitse paahtaa hulluna eteenpäin, vaan voin ottaa tämän kolmeviikkoisen tietyllä tavalla myös lomana, vaikka arki ja sen puuhat rytmittävätkin päivän ja sen ohjelman.

Olen muistuttanut itseäni, että hengitä, pysähdy, höllää vähän. Että vähempikin suorittaminen riittää.

Viikonloppuna ollaan sitten menty arjenkin edestä. Lauantaina olimme Burren-Nationalparkissa, sunnuntaina ajoimme katsomaan Clifden Castlea. Sielu lepää näissä maisemissa. Kukkuloita katsoessa tunnen olevani juuri oikeassa paikassa, meren äärellä liian kovaa surraavat ajatukset rauhoittuvat ja on helpompi hengittää.

Usein sitä kantaa mukanaan aivan liian paljon turhaa painolastia. Asioita, jotka pitäisi vain siirtää sivuun ja tiputtaa pois matkaa hidastamasta. Ja samalla vapautuu tilaa jollekin uudelle, sille, joka on odottanut jo pitkään omaa vuoroaan.

Löydän palasia itsestäni täältä muualta, hengittäessäni omaa elämääni jossain muualla.

Proudly powered by WordPress | Theme: Baskerville 2 by Anders Noren.

Up ↑