Tänään on ollut hieman haasteita hypätä maanantaihin ja arkeen, mutta ehkä juuri siksi onkin hyvä palata vielä viikonlopun tunnelmiin. Tässä olisi postikortteja Tallinnasta, missä vietin juuri miehen kanssa viikonlopun, ihan kahdestaan.

Saimme viikonlopuksi isovanhemmat lasten seuraksi ja lähdimme lahden yli etelään. Mies oli käynyt Tallinnassa viimeksi yli 20 vuotta sitten, itse sentään olen piipahtanut siellä päiväseltään muutaman kerran tällä vuosikymmenellä (mutta sitä ennen mennäänkin jo 90-luvulle ja käynneille Mustamäentorilla). Ja hieman on kaupunki muuttunut sitten näistä ajoista.

Tallinna on kaunis kaupunki kesällä, mutta oli sitä myös nyt syksyllä. Kadut olivat siistejä eikä tunnelmallisuus jäänyt vain Vanhan kaupungin kaduille.

Askeleita kertyi joka päivä yli 20 000 ja se kyllä tuntui iltaisin. Kuvia otin yllättävän vähän, mutta tämän matkan tarkoitus oli ennen kaikkea vain olla, rentoutua ja saada pieni tauko kaikkeen muuhun. Ja siinä reissu kyllä onnistuikin.

Pitkät yöunet, kahdenkeskinen aika, hyvä ruoka ja tunnelmallinen ympäristö, siinä onnistuneen miniloman resepti. Ja saattoi muistikirjaankin tulla kirjoitettua muutama idea ylös, joten inspiroi tämä reissu luovuuttakin (maisemanvaihdos kannattaa…).

Omat kokemukset ja suositukset

Kulinaristien matkan tekee onnistuneeksi hyvä ruoka, joten tässä muutama vinkki Tallinnaan matkaavalle:

Yövyimme Radisson Sas Hotel Olümpiassa ja pidimme hotellista todella paljon. Ja koska ruoka on aina puolet kaikesta, aamiainen yllätti todella positiivisesti. Jopa kaltaiseni gluteeniton ja maidoton ruokailija sai monipuolisen ja täyttävän aamiaisen, jolla jaksoi pitkälle päivään.

Perjantai-iltana kävelimme kaupungilla ja päädyimme sateen yllättäessä Raatihuoneentorille. Eri ravintoloiden listoja tutkittuamme löysimme itsemme Restoran Raesta, mikä osoittautuikin loistavaksi vaihtoehdoksi. Taas kerran löysin listalta sekä gluteenitonta että maidotonta itselleni, ravintola oli tunnelmallinen ja palvelu ystävällistä.

Lauantaina suuntasimme iltapäivästä Telliskiveen, joka oli taas aivan oma maailmansa vanhan kaupungin ja keskusta-alueen jälkeen. Pääkohteemme Telliskivessä oli Fotografiska Tallinn, mutta yhtä suuri syy käynnillemme taisi olla kuitenkin myös kahvila-ravintola Kivi paber käärid, jonka kokonaan gluteeniton ruokalista oli harvinaista herkkua, valinnan varaa kun oli kerrankin koko menun verran. Tällä kertaa otin vain kahvin ja jälkkärin, mutta ruokalista jäi kyllä houkuttelemaan…

Lauantaina illasta oli vielä illallisen vuoro ja suuntana oli Rataskaevu 16. Onneksemme saimme vielä pöydän ilman varausta, mutta viikonloppuisin kannattaa kyllä varaus tehdä jos haluaa varmasti päästä syömään kyseiseen ravintolaan. Paikka oli tunnelmallinen, palvelu erinomaista, ja ruoka oli koko reissun onnistunein kokemus (vaikkei muissakaan ollut valittamista).

Ruokaa myös sielulle

Eikä reissu olisi mitään ilman pientä taidelöytöä, siksi suuntasimme lauantaina Fotografiskaan. Allison Jacksonin kuvat olivat mielenkiintoisia ja muistuttivat siitä, ettei kaikki se, mitä näemme, ole aina välttämättä totta. Mutta Jacksonin näyttelyä enemmän pidin Kirsty Mitchellin näyttelystä Wonderland; kuvat olivat todella upeita ja taidokkaita.

Pieni irtiotto arjesta teki hyvää, mutta aivan yhtä ihanaa oli taas palata myös kotiin ja lasten luokse ja muistaa, miksi tämä kaikki on aina tärkeintä.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset Sastamalan opiston sivuilta.

Tämän kesän teema kirjoittamisessani on tuntunut olevan maisemanvaihdon merkitys niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään. Samaa aihetta taisin käsitellä oikeastaan jo tekstissäni, jossa pohdin sitä, kuinka joskus kannattaa tehdä jotain aivan muuta, mutta toivottavasti en toista itseäni kirjoittaessani tästä vielä hieman lisää.

Nautin siitä, että voin työskennellä kotoa käsin. Että minulla on kotona oma työhuoneeni, jonka työpöydän ääressä voin istua, ja jonka olen saanut ympäröidä itseäni inspiroivilla asioilla.

Mutta vasta tänä kesänä olen huomannut sen, kuinka suuri merkitys sillä on ollut, että olen poistunut kotoa ja vaihtanut työskentely-ympäristöäni täysin.

Kesäkuun alussa olin miehen työreissussa mukana Helsingissä, josta kirjoitinkin hieman jo aikaisemmin. Siellä istuin Keskuskirjasto Oodissa kerran jos toisenkin, sain tehtyä valmiiksi ne asiat, jotka olivat roikkuneet puolivalmiina jo pitkään. Kun olin poissa kotoa sain naputeltua tietokonetta tehokkaasti. Paljon tehokkaammin kuin olin tehnyt kotona aikoihin.

Yksi syy tehokkuuteen taisi olla se, että Oodissa istuessani minulla ei ollut paljon muutakaan tekemistä. Ei ollut jokapäiväistä pyykkirumbaa, ei tarvinnut tehdä ruokaa, eikä ollut edes pyörää, jonka päälle hypätä ja lähteä pyöräilemään. Tehokkuus-puolen lisäksi huomasin myös sen, kuinka hyvää kotoa poistuminen ja ympäristön vaihto teki minulle muutenkin. Tuntui, että olin muutaman tunnin jälkeen jo kuin eri ihminen.

Berliiniin matkustimme heti juhannuksen jälkeen ja myös tuosta reissusta olen kirjoittanut myös jokunen aika sitten. Berliinissä minulla ei ollut mukanani edes tietokonetta, sillä jätin sen aivan tarkoituksella kotiin. Mutta muistikirja minulla oli mukanani, ja sen sivuille kirjoitin tekstiä sivun jos toisenkin. Berliini herätteli kirjoitusintoni uuteen roihuun ja siellä tarkoituksella pitämäni kirjoitustauko päättyi ja annoin tekstin virrata paperille niin vuolaana kuin se oli tullakseen. En tiedä olisiko samaa tapahtunut kotiympyröissä.

Irlannissa olimme melkein kolme viikkoa miehen töiden vuoksi. Nuo kolme viikkoa selkiyttivät todella paljon ajatuksiani ja muuttivat asennettani itseäni kohtaan. Nuo kolme viikkoa eivät myöskään olleet pelkkää lomailua, vaan löysin siellä taas uuden vaihteen töiden tekemiseen ja sain kirjoitettua romaanikäsikirjoitustakin eteenpäin todella paljon. Ollakseni rehellinen, nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun saan paljon aikaan ja löydän itsestäni sen tyypin, joka osaa työskennellä myös kurinalaisesti niin halutessaan.

Tiedän, etten aina voi reissata ulkomaille löytääkseni uutta puhtia kirjoittamiseeni. Eikä se olisi edes järkevää. Mutta tähän kesään, tähän tilanteeseen elämässäni, nämä maisemanvaihdokset ovat tulleet tarpeeseen ja niiden merkitys niin minulle itselleni kuin kirjoittamisellenikin on ollut todella suuri.

Syksy tekee vähitellen tuloaan, arki sen myötä. Tästä kesästä toivon oppineeni sen, että voin aina kuitenkin pakata tietokoneen ja muistikirjan laukkuuni ja vaihtaa maisemaa. Voin istahtaa kirjastoon tai kahvilan pöydän ääreen matkustamatta sen pidemmälle. Voin joskus kävellä vain istumaan lähilaiturille tai ajella tässä lähiympäristössä oikeastaan mihin vain.

Arki ja rutiinit ovat tärkeitä, kunhan kuitenkin muistan aina välillä vaihtaa myös maisemaa.

Kotiinpaluu on ollut tottumista taas uuteen rytmiin. Sitä, että on jättänyt taakseen arjen toisaalla, että on saanut kiinni arjesta täällä. Se on ollut pyykkivuoren selättämistä, mutta myös paahtavaa hellettä ja raukeita päiviä auringossa.

Helteet sulattivat ajatustoiminnan. Ne saivat kaiken hidastumaan, tekemään mahdollisimman vähän. Ja ehkä kotiinpaluu oli hyvä juuri niin; kirjoja takapihalla lukien, jossain vaiheessa jo kuumuuttakin paeten.

Hetken päästä oli jo suljettava ikkunat, etsittävä villasukat, tartuttava helteen karkoittamiin sanoihin, jotka vähitellen palasivat takaisin, sain niistä taas kiinni.

Mutta uusi rytmi on vielä hieman hakoteillä ja yritän saada muodostettua sen sellaiseksi, etten unohdu pyykkeihin tai ruuanlaittoon, mutta en myöskään tietokoneeni ääreen, sanoihin, jotka vyöryvät taas näytölle.

Elämä on tasapainoilua ja mukautumista olosuhteisiin, rytmin vaihtamista kun on tarvetta ja sitä, että pitää kiinni siitä, mikä on tärkeää. Joskus se on helpompaa, toisinaan taas vaikeampaa. Kuten kai elämä yleensä.

Mutta rytmi se on epätasainenkin rytmi. Pääasia kai, ettei jämähdä liikaa paikalleen, vaan on valmis kulkemaan eteenpäin, pienen tanssiaskeleen kerrallaan.

Kaksi viikkoa Irlannissa takanapäin, vielä muutama päivä edessä ennen kuin palaamme Suomeen ja kotiin. Kaksi viikkoa on kulunut kuin siivillä ja on vaikea uskoa, että neljän päivän kuluttua olemme jo Suomessa, tai ainakin jo matkaamassa kohti sitä.

Jos ensimmäisenä viikkona saimme nauttia uskomattoman kauniista säitä, auringosta ja jopa helteestä, niin toisena viikkona saimme jo hieman tuntumaa perinteiseen irlantilaiseen säähän. Tuuliseen ja sateiseen.

Mutta jotain se on opettanut.

Että sää on ennen kaikkea vain asennekysymys. Niinpä olen vetänyt lenkkivaatteet niskaani ja suunnannut lenkille todennäköisestä sateesta huolimatta. Kävellyt ja tutkinut ympäristöä, ja kastunut joka ikinen kerta lenkin päätteeksi. Mutta se ei ole edes haitannut.

Lauantaina kävelimme Salthilliin ja takaisin ja siellä rannalla saimme niskaamme muutaman sadekuuron, samoin kuin kävellessämme takaisin kohti keskustaa. Mutta enää se ei haitannut.

Mutta en säästä ajatellut kirjoittaa, vaan siitä, kuinka taas kerran meren ääressä sielu lepäsi. Yleensä niin villisti laukkaavat ajatukset hiljenivät ja istuin vain siellä rannalla, katsoin aaltojen iskeytymistä rantakiviin ja ajattelin, kuinka kaikki on juuri nyt niin hyvin. Tuuli tuiversi hiuksissa, ja mietin sitä, kuinka tarvitsen vain meren, tuulen, ja kaikki on aina paremmin.

Täällä olen nostanut katseeni ylöspäin, lakannut tuijottamasta jalkoihini. Olen katsonut vastaantulijoita silmiin, olen ottanut oman tilani, löytänyt itseni muiden joukosta. Olen lakannut pyytämästä anteeksi sitä mitä olen, millainen olen. Sen sijaan olen päättänyt opetella uskomaan unelmiini, siihen, mitä haluan. Uskomaan, että minusta on siihen kaikkeen.

Tämän kaiken haluan tuoda mukanani Suomeen, omaan arkeeni siellä. Uutta asennetta, uutta uskoa itseeni ja siihen, mitä teen. Osa tätä prosessia ovat myös nämä uudet kotisivuni, jotka ovat nyt oman nimeni alla. Tervetuloa siis uusille sivuilleni. Vanha sisältö siirtyi mukana, joten myös vanhat blogitekstit ovat luettavissa myös näiltä sivuilta.

Ensimmäinen viikko Irlannissa on ollut aamulenkkejä meren rantaan, kävelyä kaupungilla, sukeltamista itselle uusiin ruokakauppoihin ja niiden tarjontaan. Kirjoittamista kaiken arjen keskellä, sillä arkea se arki on täälläkin. Olen istunut hotellin aulan mukavassa nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla, olen asettautunut huoneessa nojatuolin uumeniin tai kaivanut pesän sänkyyn peittojen alle. Olen yrittänyt olla puskematta liikaa ja sen sijaan antanut sanojen tulla kun ovat tullakseen.

Joskus (tai liian usein) elämä ja arki meinaa mennä suorittamiseksi. Aivan kuin elämä olisi tehtävälista, joka pitäisi saada suoritettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka tärkeämpää olisi opetella pysähtymään, olla tekemättä yhtään mitään, joskus vain kellua kaiken läpi rauhassa hengitellen.

Arki on arkea reissussakin, mutta silti minun on pitänyt muutaman kerran muistuttaa itseäni, ettei täällä tarvitse paahtaa hulluna eteenpäin, vaan voin ottaa tämän kolmeviikkoisen tietyllä tavalla myös lomana, vaikka arki ja sen puuhat rytmittävätkin päivän ja sen ohjelman.

Olen muistuttanut itseäni, että hengitä, pysähdy, höllää vähän. Että vähempikin suorittaminen riittää.

Viikonloppuna ollaan sitten menty arjenkin edestä. Lauantaina olimme Burren-Nationalparkissa, sunnuntaina ajoimme katsomaan Clifden Castlea. Sielu lepää näissä maisemissa. Kukkuloita katsoessa tunnen olevani juuri oikeassa paikassa, meren äärellä liian kovaa surraavat ajatukset rauhoittuvat ja on helpompi hengittää.

Usein sitä kantaa mukanaan aivan liian paljon turhaa painolastia. Asioita, jotka pitäisi vain siirtää sivuun ja tiputtaa pois matkaa hidastamasta. Ja samalla vapautuu tilaa jollekin uudelle, sille, joka on odottanut jo pitkään omaa vuoroaan.

Löydän palasia itsestäni täältä muualta, hengittäessäni omaa elämääni jossain muualla.