Rohkeutta on olla oma itsensä

Olisi helppoa listata tähän asioita, jotka vaativat paljon rohkeutta: Laskuvarjohyppy, koskessa melominen ja haiden seassa uiminen, muutamia mainitakseni. Ja jokainen meistä voisi lisätä listaan vielä lisää vaikka kuinka monta asiaa. Mutta jos olen aivan rehellinen, niin on yksi asia, jota emme aina edes mieti; rohkeutta on olla oma itsensä. Liian usein sen sijaan, että olisimme sellaisia kuin olemme, yritämmekin olla samanlaisia kuin muut.

Rohkeutta on olla aito

Ei ole aina helppoa seistä yksin. Joskus se vaatii suurta rohkeutta kertoa, että on eri mieltä asioista. Vaatii rohkeutta olla oma aito itsensä sen sijaan, että antaisi muiden määritellä sen, miten toimii ja mitä tuo itsestään esiin. Ja on olemassa ihmisiä, joilla on hyvin vahvat näkemykset siitä, millainen minun elämäni tulisi olla, eikä näitä näkemyksiä vastaan ole aina niin helppoa nousta seisomaan.

On helpompaa pitää oma persoona piilossa ja sulautua massaan, sen sijaan, että uskaltaisi olla enemmän sitä mitä on. On helpompaa olla kuten muutkin, vaikka todellisuus olisi jotain muuta. Koska omana itsenään esille astuminen vaatii rohkeutta. Se tekee meistä hieman enemmän näkyviä, alttiimpia sille, että joskus saattaa sattua.

Liian usein seuraamme muita ihmisiä ja kuvittelemme, että meidän tulisi elää samalla tavalla kuin he elävät. Jos et ole koskaan verrannut itseäsi muihin, tai elämääsi muiden elämään, niin se on todella hienoa. Mutta uskon, että siellä ruudun takana on kuitenkin kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat kamppailleet näiden vaatimusten edessä. Kun on vaatinut valtavasti rohkeutta valita erilainen polku kuin muilla.

Rohkeutta on kulkea omaa polkuaan

Jokaisella meistä on oma tiemme, jota kuljemme. Omat polkumme, jotka valitsemme. Ja joskus se vaatii suunnattomasti rohkeutta tehdä asioita omalla tavallaan, sillä se tarkoittaa että tekee ne hieman eri tavalla kuin muut. Mutta ei ole vain yhtä tapaa löytää omaa juttuaan. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa saavuttaa asioita elämässä. Ja sen kun aina muistaisimmekin!

Olin 21-vuotias saadessani esikoisen, keskimmäisemme syntyi ollessani 23-vuotias, ja kuopus kun olin melkein 26-vuotias. Olin kotiäitinä kahdeksan vuotta. Olin saanut ylioppilastodistuksen, mutta sen jälkeen plakkarissa ei ollut kuin vuosi tradenomiopintoja (joita en kokenut yhtään omakseni). Mietinkö koskaan, että olisi pitänyt kouluttautua ensin ja hankkia lapset vasta sitten? Kyllä, monta kertaa. Mutta silti tiesin, että se olisi ollut vain tutkinto, ja että olisin tehnyt sen vain koska niin kuului tehdä. Koska en todellakaan tiennyt parikymppisenä mitä haluan. Tai ehkä syvällä sisimmässäni ajattelin kirjoittamista, mutta en todellakaan uskonut itseeni.

Minulla ei ole hienoja tutkintoja, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi opiskellut (tai opiskelisi edelleen). En ehkä tienaa valtavia summia rahaa, mutta minulla on mahdollisuus tehdä niitä asioita, joita rakastan, ja jotka koen omakseni. En ole viittä vaille nelikymppisenä kavunnut uraportailla korkealle, mutta olen luonut vähitellen itseni näköistä uraa, kulkenut vähitellen sellaista arkea kohti, jonka koen omakseni. Eikä se sulje pois sitä, ettenkö haluaisi edelleen kehittyä, kulkea eteenpäin kohti unelmiani ja tavoitteitani. Joskus se vain vie hieman enemmän aikaa.

Rohkeus ei tarkoita sitä ettei pelkäisi

On kestänyt todella kauan, että olen tässä pisteessä. Että voin katsoa taaksepäin ja todeta, että näin tämän on pitänyt mennä. Että tämä on ollut minut tieni, joka on kaikkien vastoinkäymisten ja haasteiden myötä vahvistanut sitä, minkä koen omaksi jutukseni. Kaikki se on näyttänyt minulle sen, mitä todella haluan. Ja se tie on tainnut olla hyvin erilainen kuin monella muulla.

En ehkä osaa ajatella itseäni rohkeana, sillä olen niin usein epäillyt tätä kaikkea, itseäni ennen kaikkea. Mutta olen opetellut ajattelemaan, ettei minun tieni ole vääränlainen, vaikka se onkin erilainen kuin monella muulla. Se on vain minun tieni, jota olen kulkenut, ja haluan kulkea tästä eteenkin päin.

Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei pelkäisi. Rohkeus tarkoittaa sitä, että toimii pelosta huolimatta. Rohkeutta on se, että kulkee eteenpäin edes hieman, luottaa itseensä edes hieman. Rohkeutta on se, että uskaltaa päivä päivältä olla enemmän oma itsensä, luottaa omaan itseensä ja siihen tiehen, jota pitkin kulkee.

Ole siis rohkeasti oma itsesi, ole aito ja ainutlaatuinen! Kulje rohkeasti omaa tietäsi eteenpäin, sillä se on ainoa oikea tie juuri sinulle!

11/10/2019

Aina löytyy tekosyitä

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, kuinka loppujen lopuksi aina löytyy tekosyitä sille, miksi emme voi tehdä jotain. Kuinka helppoa on keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse uskaltaa lähteä liikkeelle, tehdä oikeasti jotain. Kirjoitin näistä myös instagramin Storyssani ja se herätti myös vastakaikua muissa. Siksi jatkan pohdintaani vielä myös täällä blogin puolella.

Aina löytyy tekosyitä, miksi ei tarvitse lähteä lenkille. Löytyy tekosyy sille, miksi voin jättää tekemättä asioita. Ja aina löytyy tekosyitä sille, etten koskaan lähdekään tavoittelemaan unelmiani. Tästä samasta aiheesta kirjoitin jokunen aika sitten, vaikkakin silloin keskityin enemmän siihen, ettemme voi tietää, jos emme edes yritä.

Pelottava muutos

Joskus, ja itse asiassa todella usein muutos pelottaa. Vanhasta irti päästäminen pelottaa. Ja unelmien tavoitteleminen pelottaa. Unelmat ovat ihan kivoja siihen asti, kunnes pitäisi tehdä jotain konkreettista niiden eteen. Unelmat ovat kaunista hattaraa, kun ne jäävät vain haaveilun tasolle. Kun ne ovat jossain kaukaisuudessa. Mutta kuinka moni unelma jää toteutumatta sen vuoksi, että aina löytyy jokin “hyvä” tekosyy olla ottamatta ensimmäistä askelta.

Harvemmin sitä tarvitsee lähteä sata lasilla heti liikkeelle. Mutta liikkeelle täytyy lähteä, se on yksinkertainen fakta. Liikunnan aloittamista ei kannata lykätä aina huomiseen, vaan mieluummin kannattaisi nousta ylös heti ja tehdä edes viiden minuutin pikatreeni tai lyhyt kävelylenkki. Koska huomenna se saattaa taas siirtyä seuraavaan huomiseen. Siivoamisen voisi hoitaa samantien, eikä siirtää sitä huomiseen ja taas huomiseen (note to myself). Eikä tuo meidän tämänhetkinen remppakohteemme täällä kotona edisty ennen kuin olemme oikeasti istuneet alas ja pohtineet, mitä haluamme, ja miten sen lopulta toteutamme.

Liian usein jäämme odottamaan, että jotain vain tapahtuisi, mutta harvemmin elämässä asiat tarjoillaan kuin manulle illallinen, vaan niiden eteen on tehtävä yksinkertaisesti töitä. On noustava ylös, ryhdyttävä työhön. Uskottava itseensä. Ja tämä viimeisin liittyy ehkä ennen kaikkea unelmiin ja niiden tavoittelemiseen.

Kuka estää unelmani?

Jos olen täysin rehellinen, juuri itseensä uskominen on suurin este omien unelmieni kohdalla. En ole oikeastaan koskaan oikein uskonut itseeni. Ja nyt kun halu lähteä konkreettisesti kohti unelmia on kasvanut kasvamistaan, on edessäni suurin este: Minä itse. Että en minä, mutta kyllä ne muut. Mutta jos asiaa todella pohtii, niin kaikki lähtee kuitenkin juuri minusta itsestäni. Jos en itse usko itseeni, niin miten kukaan muukaan voisi uskoa? Tai ehkä paremminkin; jos en usko itseeni, en usko, että kukaan muukaan uskoisi minuun.

Eikä oikotietä onneen ole. Ainoa tie on se, että alan yksinkertaisesti uskoa itseeni. Päivittäin, joka hetki. Seison vaikka peilin edessä ja muistutan itseäni, että minä yhtä lailla kuin kuka muukin.

Ei enää tekosyitä

Muutos lähtee aina meistä itsestämme. Se on yksinkertainen totuus. Muutos lähtee ensimmäisenä siitä, että haluamme muutosta. Sitten olemme vähitellen valmiita tekemään jotain tuon muutoksen eteen. Ja kun ottaa ensimmäisen askeleen, seuraavat askeleet ovat aina vähän helpommat.

Yksi tärkeimmistä asioista itseemme uskomisen lisäksi on se, että lopetamme myös tekosyiden keksimisen. Sen sijaan voisimme keksiä mikä olisi ensimmäinen askeleemme, mitä voisimme ihan konkreettisesti tehdä unelmiemme eteen. Sillä jos sinä ja minä emme itse tee jotain unelmiemme eteen, jäävät ne myös sinne kaukaisuuteen, saavuttamattomiksi.

Mikä on sinun tekosyysi ja esteesi unelmiesi tiellä? Entä jos tekosyiden sijaan tänään pohtisitkin, mitä voisit tehdä unelmiesi eteen? Mikä olisi ensimmäinen askel?

26/09/2019

Jos et koskaan edes yritä.

Elämässä on niin helppoa sanoa moneen asiaan, ettei minusta ole siihen. Etten osaa. En pysty. Mutta ollaanpa ihan rehellisiä: Et voi tietää, jos et koskaan edes yritä.

Olen oikeastaan aina ajatellut, etten ole juoksu-ihmisiä, vaikka liikuntaa olenkin harrastanut aina jollain tavalla. Eikä siinä mitään, kaikkien ei tarvitsekaan juosta. Mutta sitten jossain vaiheessa juoksu harrastuksena alkoi houkutella enemmän ja enemmän, ja itse aloin ajatella, että entä jos.

Mutta seuraavat ajatukset olivatkin jotain aivan muuta. En varmastikaan jaksa. Siis ehkä kilometrin, mutta en yhtään enempää. Että ehkä kävelen lenkeistä kuitenkin enemmän kuin juoksen. Eikä siinä mitään, hyvä se on niinkin. Ja sitten Irlannissa erilainen ympäristö alkoi motivoida aivan uudella tavalla. Ensin salilla juoksumatolla juoksin kaksi kilometriä. Sitten seuraavalla viikolla juuri ennen kotiin lähtöä yli kolme kilometriä kadulla ja meren rannassa. Olin jo ylittänyt jonkun näkymättömän rajan ajatuksissani.

Elokuun listassa laitoin tavoitteeksi saada juostua viisi kilometriä kuukauden loppuun mennessä. Ja samalla epäilin, näinköhän siinä onnistun. Viime viikolla kävin tekemässä erilaisen treenin hierojani ohjeiden mukaan (juoksuharrastaja itsekin) ja huomasin kuntoni nousseen huimasti. Tällä viikolla päätin sitten lähteä perinteiselle lenkille ja tavoitteena oli ylittää edellinen “ennätykseni”. Juoksu kulki kuin unelma, ja yhtäkkiä huomasin juosseeni jo viisi kilometriä, eikä se ollut vielä edes vaikeaa.

Mutta en olisi tiennyt jaksavani sitä, jos en olisi koskaan edes yrittänyt.

Tämä juoksuviittaus oli pieni aasinsilta aiheeseen ja vain yksi esimerkki elävästä elämästä.

On niin monia asioita, joista ajattelemme, että en minä, en osaa, en pysty. Vaikka emme sitä voi tietää, ennen kuin olemme edes yrittäneet.

Esimerkiksi unelmat. Kuinka moni unelma jää toteuttamatta, vain koska ajattelemme suoraan, ettei minusta ole siihen. En minä, mutta muut. Monen unelman kohdalla ajattelemme liian usein, että turha tällaisesta on unelmoida, ettei minusta ole siihen, en pysty kuitenkaan. Vaikka todellisuudessa emme tiedä, jos emme edes yritä.

Pitkään aliarvioin unelmaani kirjoittamisesta ja, että voisin elättää sillä itseni, edes jollain tasolla. Että voisin kirjoittaa ja joku vielä kustantaisi kirjani. Pitkään ajattelin, etten luultavasti ole tarpeeksi hyvä, muut ovat parempia, ettei kukaan nyt kuitenkaan. Sitten päätin, että ainahan voi yrittää.

Samaa kamppailua käyn tietyllä tasolla edelleen, vaikkakin haasteet ovat vuosien myötä muuttuneet. On totta, että taitavia kirjoittajia on paljon. On totta, että nykyään kirjan saaminen kustannettavaksi on vaikeampaa. On totta, että todennäköisesti hylkäyskirjeitä tulee, ja niihin on vain totuttava. Mutta että hylkäisin unelmani kirjoittamisesta ja seuraavasta kirjasta vain siksi, että omat ennakkoasenteeni ovat väärät, siinä ei yksinkertaisesti ole järkeä. Totuushan on se, ettei voi tietää, miten seuraavan kirjan suhteen käy, jos ei edes yritä.

Tällä pitkällä ja ehkä hieman sekavalla tekstillä haluan vain sanoa, että älä luovuta, mikä oma haasteesi tällä hetkellä sitten onkaan. Sillä et voi tietää miten käy, jos et edes yritä!

15/08/2019