Pieni runotyttö oli lempikirjani nuorena ja olen itse asiassa palannut noihin kirjoihin useampaan otteeseen myös aikuisiälläkin.
Koska olen itse kirjoittanut aivan lapsesta lähtien, nuo kirjat ruokkivat nuoruudessa tuota puolta itsessäni, mutta myös antoivat hyvin romanttisen kuvan kirjoittamisesta kaikkinensa. Eikä siinä ole mitään väärää, mielestäni kirjallisuudessa tuo on juuri parasta, että ne inspiroivat ja saavat innostumaan.
Mutta sitten kun noita kirjoja on lukenut näin aikuisiällä, niitä tietenkin lukee hieman eri silmin, mikä ei sinänsä ole yllättävää. Aikuisena katsomme maailmaa hieman eri silmin kuin teini-ikäisenä ja onneksi niin.
Huomaan kyllä, että välillä kaipaan tuota puolta kirjoittamisesta ja ehkä juuri siksi tietynlaista romanttista kuvaa kirjoittamisesta on ihana lukea. Tiedäthän, se flow-tila, inspiroituminen, luomisen vimma, ja kun teksti vain purkautuu paperille.
Ja joskushan se on myös sitä.
Mutta sitäkin enemmän kirjoittaminen on silkkaa työtä. Sitä, että istuu alas ja kirjoittaa. Sitä, että ei jää odottamaan inspiraatiota tai sitä mystisen romanttista flow-tilaa. Tästä muuten Petja Peltomaa on kirjoittanut aika loistavan tekstin ”Kirjoittaminen on raakaa työtä”, jonka pääset lukemaan tästä.
Kuten kirjoitinkin jo aikaisemmin, kaipaan itse ainakin välillä juuri noita flow-hetkiä. Kaipaan sitä tunnetta, kun teksti ja kirjoittaminen vie mukanaan eikä ajan kulumista edes huomaa. Ehkä se on se Pieni runotyttö -hetki, joka edelleen kutkuttelee siellä pinnan alla.
Olen kuitenkin oppinut, että inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan, niin karulta kuin se kuulostaakin. Tärkeintä on vain lähteä liikkeelle ja kirjoittaa.
Vaikka olen paljon kirjoittanut siitä, että kirjoittaminen on silkkaa työtä, niin haluan kaikesta huolimatta kannustaa sinua pitämään kiinni myös siitä runotyttöajatuksesta, sillä rehellisesti sanoen, en ainakaan itse halua, että kirjoittaminen muuttuisi koskaan pelkäksi työksi, vaan haluan, että siinä pysyisi loppuun asti mukana myös pieni ripaus romanttista inspiroitumista.