Ensimmäinen viikko Irlannissa on ollut aamulenkkejä meren rantaan, kävelyä kaupungilla, sukeltamista itselle uusiin ruokakauppoihin ja niiden tarjontaan. Kirjoittamista kaiken arjen keskellä, sillä arkea se arki on täälläkin. Olen istunut hotellin aulan mukavassa nojatuolissa läppäri sylissä ja kuulokkeet korvilla, olen asettautunut huoneessa nojatuolin uumeniin tai kaivanut pesän sänkyyn peittojen alle. Olen yrittänyt olla puskematta liikaa ja sen sijaan antanut sanojen tulla kun ovat tullakseen.
Joskus (tai liian usein) elämä ja arki meinaa mennä suorittamiseksi. Aivan kuin elämä olisi tehtävälista, joka pitäisi saada suoritettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka tärkeämpää olisi opetella pysähtymään, olla tekemättä yhtään mitään, joskus vain kellua kaiken läpi rauhassa hengitellen.
Arki on arkea reissussakin, mutta silti minun on pitänyt muutaman kerran muistuttaa itseäni, ettei täällä tarvitse paahtaa hulluna eteenpäin, vaan voin ottaa tämän kolmeviikkoisen tietyllä tavalla myös lomana, vaikka arki ja sen puuhat rytmittävätkin päivän ja sen ohjelman.
Olen muistuttanut itseäni, että hengitä, pysähdy, höllää vähän. Että vähempikin suorittaminen riittää.
Viikonloppuna ollaan sitten menty arjenkin edestä. Lauantaina olimme Burren-Nationalparkissa, sunnuntaina ajoimme katsomaan Clifden Castlea. Sielu lepää näissä maisemissa. Kukkuloita katsoessa tunnen olevani juuri oikeassa paikassa, meren äärellä liian kovaa surraavat ajatukset rauhoittuvat ja on helpompi hengittää.
Usein sitä kantaa mukanaan aivan liian paljon turhaa painolastia. Asioita, jotka pitäisi vain siirtää sivuun ja tiputtaa pois matkaa hidastamasta. Ja samalla vapautuu tilaa jollekin uudelle, sille, joka on odottanut jo pitkään omaa vuoroaan.
Löydän palasia itsestäni täältä muualta, hengittäessäni omaa elämääni jossain muualla.