Tänään oli yksi niistä aamuista, jolloin olisi ollut houkuttelevampaa kääriytyä kotiin, pysyä visusti omassa pesässä. Keittää vielä vähän lisää kahvia.
Ikkunasta katsoin, kuinka sumu kääriytyi vähitellen maiseman ympärille. Se kietoutui kaikkialle ja saatoin sanoa ääneen, että nyt pitäisi kyllä lähteä valokuvaamaan.
Kun nuorimmainen oli lähetetty kouluun, sama sumu leijui edelleen kaiken yllä. Ei tarvinnut loppujen lopuksi miettiä kauaakaan, mitä seuraavaksi. Takki niskaan, kamera mukaan ja autoon.
Joen rannassa istuin laiturilla ja ihailin tuttuakin tutumpaa maisemaa, joka oli sumun myötä muuttunut aivan toisenlaiseksi. Ei tämä ollut ensimmäinen täällä näkemäni sumu, mutta vielä se jaksaa ihastuttaa, kerta toisensa jälkeen. Ajattelin, voiko päivä tämän paremmin alkaa.
Sitten suuntasimme kohti Isosuota. Matkalla pysähdyimme (hiljaisen sivu)tien laitaan kuvaamaan sumuista peltomaisemaa. Suolla oli hiljaista. Vain yli lentävät kurkiaurat rikkoivat välillä hiljaisuuden. Luonto oli heräämässä uuteen päivään; kastetta kasvien pinnoilla, kevyt sumu leijui vielä kaiken yllä. Sudenkorennot selkeästi nauttivat myös aamuisista hetkistä, samoin perhoset. Toukat viihtyivät pitkospuilla, hämähäkit vilistivät nopeasti karkuun. Ehkä mieleenpainuvin kohtaaminen oli heinäsirkan kanssa; se antoi meidän kuvata itseään ihan rauhassa.
Kotiin suunnatessa sumu oli jo kadonnut ja lämpötila noussut useammalla asteella. Aamulla niskaan vedetty takki alkoi olla liikaa ja aurinkokin pääsi paistamaan pilvettömältä taivaalta. Kotona oli tällaisen aamun jälkeen erilainen tunnelma käydä kiinni päivän töihin. Laittaa tiskikone päälle, pyörittää ikuista pyykkirumbaa, istuutua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa.