Kun poikkeus muuttuu normaaliksi

Melkein kaksi kuukautta poikkeuksellista arkea takanapäin. Tottakai se vaikuttaa, meihin jokaiseen. Tavalla ja toisella. Onhan se kaikki muuttanut arkea. Etäkoulu, rajoitukset, kotiympyröihin keskittynyt elämä. Poikkeus on vähitellen muuttunut normaaliksi.

On ollut mielenkiintoista seurata kaiken tämän etenemistä. (Ja ei, en tarkoita koronaa, vaan sen aiheuttamia seurauksia.) Sitä, kuinka alkuun se otettiin vastaan sillä asenteella, että antaa tulla vaan, kyllä tästä selvitään. Nyt on aikaa jumpata, lenkkeillä, hoitaa kotia ja puutarhaa, opetella uusi kieli, leipoa iltaisin yhdessä perheen kanssa ja tottakai vielä tehdä töitäkin, kehitellä jopa jotain aivan uutta.

Kirjoitin kyllä itsekin taidevinkkejä tämän erilaisen arjen keskelle. Mutta rehellisyyden nimissä, kuinka paljon itse olen nauttinut virtuaalisista taide-elämyksisitä. En paljoakaan. Olen kyllä kuunnellut Tampere Filharmonian live-esiintymisiä, mutta siihen taidekokemukseni sitten ovatkin jääneet. Koska yksinkertaisesti tänä keväänä en ole jaksanut repiä itsestäni esiin superkulturellia ihmistä, joka olisi jaksanut innostua katsomaan, kuuntelemaan ja keskittymään tarjontaan. Parhaimmillaan olen nuokkunut Filharmonioiden äärellä sohvalla, eli ei kaiketi niin kunnioitettavaa kulttuurielämää. Kulttuurin sijaan olen puuhastellut pihatöissä ja kuopsutellut puutarhassa. Olen käynyt kävelemässä. Antanut itselleni luvan olla väsynyt ja vähemmän tehokas.

Poikkeuksellinen arki

Ihailen niitä, jotka saivat lisäboostia tästä poikkeusarjesta, mutta itse en selkeästi kuulu tuohon joukkoon. Nostan hattua yrittäjille, jotka ovat mukautuneet muuttuneeseen tilanteeseen ja muuttaneet toimintaansa uuteen suuntaan, koska vaihtoehtoja ei ole ollut. Ihailen niitä, jotka ovat juuri tänä aikana ideoineet ja toteuttaneet jotain uutta. On uutta verkkokurssia, on valmennusta, on vaikka mitä.

Ja samaan aikaan mietin itse, että mikä minussa on vikana, kun en saa revittyä itsestäni tuota samaa irti. Ehkä ajattelin olevani se, joka käyttää tämän ajan johonkin uuteen, kehittää ja sivistää itseään, luo jotain uutta, ja kaikkea sitä. Tiedänhän minä sen, ettei minun tarvitse repiä itsestäni mitään väkisin, mutta väistämättä näitä tulee kuitenkin pohdittua. Olen vain yrittänyt elää ihan tavallista (poikkeuksellista) elämää. Arkea, jonka keskellä olen ollut todella väsynyt, vaikka meillä on perheenäkin kaikki asiat paremmin kuin hyvin. En pelkää koronaa. Kyse ei ole siitä, että olisin ahdistunut tästä pandemiasta, sillä en ole. Meillä eletään normaalia arkea edelleen, rajoitusten puitteissa kylläkin. Tiedän, että väsymykseni on monen asian summa, mutta sen voimakkuus on kuitenkin yllättänyt.

Onneksi vastapainoksi blogeissa on alkanut tulla vastaan myös sitä, ettei tämä poikkeusarki ainanniin herkkua ole. Että sillä on seurauksensa. Että työrintamalla on hiljaista ja on pakko miettiä, mihin on varaa ja mihin ei. Että on ollut vähän väsymystä ilmassa viime aikoina. Että joillain tämä tyhjensi työkalenterin kokonaan ja se haastaa. Ettei kaikki ole vain upeaa ja hienoa ja suurta voittajatarinaa. En todellakaan iloitse muiden ahdingosta, mutta näistä asioista lukeminen antaa kuitenkin hieman vertaistukea ja perspektiiviä. On vapauttavaa, että näistä(kin) asioista kirjoitetaan ja puhutaan rehellisesti.

Kohti kesää

En taistele eturintamassa. En työskentele kriittisillä aloilla. Olen kai niitä etuoikeutettuja, joiden elämään tämä kaikki ei ole vaikuttanut niin kuin monen muun elämään. Siksi mietin, saanko edes kirjoittaa näistä asioista, ovathan omat haasteeni aika vähäpätöisiä muiden omiin verrattuna.

Ehkä blogin hiljaiselo on johtunut osittain tästä kaikesta. Ajattelin, että minulla pitäisi olla kerrottavana joku suuri selviytymistarina. Kertomus suuresta innovaatiosta. Syvällisiä pohdintoja tämän kaiken tarjoamista mahdollisuuksista. Ja kun en näitä ole(kaan) kokenut on kynnys kirjoittamiselle muuttunut hieman korkeammaksi.

Poikkeus on muuttunut normaaliksi ja sen ehdoilla mennään eteenpäin. Eikä se omalla kohdallani ole niin radikaalia kuin miltä ehkä nyt on kuulostanut. Elämä on hyvää myös näin, kaiken tämän keskellä. On perhe, on koti, on kaikki hyvin. Pian on kesä, vaikka juuri nyt sitä on vaikea uskoa. Kesäkin tulee olemaan erilainen, mutta se ei aina tarkoita huonompaa. Ehkä tämä väsymyskin tästä taas helpottaa ja löydän itsestäni uutta virtaa kesän auringon lämmittäessä. En luultavasti tule syksylläkään esiin loistavan verkkokurssin tai suurten ideoiden kanssa, mutta toivon, että kirjoittaisin koko kesän sydämeni kyllyydestä.

(Hetken aikaa mietin poistanko tämän tekstin, mutta annan sen nyt kuitenkin olla.)