Haluan olla rehellinen. Tunnustan juuri nyt pelkääväni kirjoittamista. Jo kirjoitetun tekstin hiomisen suhteen minulla ei ole ongelmaa. Voin palata kirjoittamaani tekstiin kerta toisensa jälkeen ja muokata sitä, hioa lauserakenteita ja pohtia sanojen sointia, tekstin sävyjä ja rytmiä. Mutta että tuottaisin jotain uutta; sen eteen on noussut todella korkea kynnys.
Minä, joka luovien kirjoittajien ryhmässä muistutan kerta toisensa jälkeen, ettei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. Että paperille syntyvän tekstin ei tarvitse olla heti täydelliseksi hiottua, vaan se saa olla juuri niin keskeneräistä kuin on, sillä aina voi palata taaksepäin ja muokata tekstiä. Se on jopa suotavaa.
Minä, joka sanataiteen puolella en vaadi täydellistä tekstiä, vaan sitä, että lapset ja nuoret innostuisivat tarinoista, sanojen käytöstä, että he löytäisivät omaa luovuuttaan ja uskaltaisivat leikitellä sanoilla, mielikuvituksellaan, vaadin kuitenkin itseltäni täydellistä tekstiä suoraan ensimmäisellä kerralla paperille (ja juuri siksi kynnys kirjoittaa on todella korkea).
Minä, joka kerron aina muille, että riittää kun on vain oma itsensä, ja että jokainen on kirjoittajana omanlaisensa, olen kuitenkin pitkään pyöritellyt päässäni ajatuksia, etten ole tarpeeksi hyvä, etten riitä. Minä, joka olen aina kannustanut muita uskomaan itseensä kirjoittajana, en ole omalla kohdallani pystynyt siihen.
Syitä tähän kaikkeen löytyy useitakin, mutta tällä hetkellä tärkeintä on se, mitä tästä eteenpäin. Jatkanko edelleen pakoiluani, yritänkö aina keksiä jotain muuta tekemistä silloin kuin pitäisi kirjoittaa, keksinkö aina tekosyitä sille, miksi en juuri tänään saanut paperille tekstiä.
Sosiaalisessa mediassa on helppoa pitää yllä illuusiota siitä kuinka tehokas on, mutta siellä on todella helppoa myös jättää kertomatta paljon. Ehkä samaa voi tapahtua myös täällä blogin puolella, jätän kertomatta paljon, vaikka tarkoituksena ei olekaan ylläpitää mitään valheellista illuusiota siitä mitä teen tai mitä elämässäni tapahtuu. Joskus vain ei ole niin yksinkertaista ja helppoa kertoa, mitä tämä oikeasti välillä on. Että kirjoittamisen ammattilaisena ja sen kanssa päivittäin työskentelevänä tekstin tuottaminen vain on välillä ylivoimaisen haastavaa (mutta välillä onneksi myös niin antoisaa ja jopa kevyttä ja helppoa).
Ehkä tämä esiintuloni on itselleni myös askel eteenpäin. Että otan omat oppini myös itse käyttöön. Kaivan esiin keskeneräiset tekstini ja alan taas kirjoittaa. En välitä juuri nyt mitä paperille kirjoitan; kunhan kirjoitan (muokata ehtii sitten myöhemmin). Alan uskoa itseeni, siihen että riitän, että olen tarpeeksi hyvä. Lopetan turhan pingottamisen ja löydän uudestaan rentouden kirjoittamiseeni. Kirjoittaminen saa välillä tuntua työltäkin, mutta siitä voi silti nauttia.
Parasta tässä pysähtymisessä ja asioiden kohtaamisessa on se, että erään puolivalmiin käsikirjoituksen kohdalla teksti on alkanut elää uudestaan ja huomaan vähitellen (todella varovaisesti kylläkin) kuljettavani taas tarinan henkilöä mukanani. Se on kerta toisensa jälkeen yhtä kutkuttava tunne kun kirjoittamani maailma herää omassa elämässäni henkiin ja elän toinen jalka todellisuudessa ja toinen aivan jossain muualla.
Sitä en tiedä mitä perheeni ja lähipiirini tästä ajattelee.