Instagramissani kirjoitinkin lyhyesti kirjoittamisesta ja musiikista ja lupasin kirjoittaa tästä enemmän blogissani, sillä tämä on aihe, jota en ihan typistä muutamaan virkkeeseen.
Aikaisemmin tarvitsin kirjoittamiseen täydellisen hiljaisuuden. Sain työskenneltyä parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja itse asiassa edelleen runojen kirjoittaminen on minulle hiljaista työskentelyä, jonka musiikin kuunteleminen vain sotkisi.
Kirjoitin ensimmäisen romaanini ensimmäisen version ollessani kotiäitinä, mikä tarkoitti että ainoa hiljainen aika oli lasten ollessa päiväunilla. Romaanin lopullinen editointi tapahtui kirjoittajaopintojeni aikana, jolloin lapset olivat koulussa ja päiväkodissa, joten talo oli taas kerran hiljainen minun työskennellä.
Toinen romaanini (joka etsii vielä kustantajaa) taas työstyi tilanteessa, jossa arki oli melkoista härdelliä. Keskimmäisemme oli koulukiusaamisen vuoksi kotiopetuksessa ja kuopus kanssamme kotona. Aamupäivät kuluivat koulunkäyntiin, mutta iltapäivät olivat omaa työskentelyaikaani. Ongelmani oli vain se, että silloisessa pienessä kerrostaloasunnossamme oli myös kaksi lasta, joiden leikeistä tuli ääntä, ja täydellinen hiljaisuus kirjoittamiselle oli toivetta vain.
Tässä vaiheessa musiikki astui mukaan kuvioihin. Istuin keittiön pöydän ääressä kuulokkeet korvillani ja annoin tekstin soljua. Musiikki oli minun oma tilani, se oma huoneeni, jota minulla ei silloin ollut. Ja löydettyäni musiikin, löysin sen myös toisella tavalla. Romaani nivoutuu kolmen kertojan ympärille, ja tarvitsin jotain, mikä auttaisi siirtymään yhden henkilön nahkoista toiseen. Ja ratkaisu tähän oli musiikki. Kesti hetken aikaa löytää jokaista henkilöä kuvastava musiikki, mutta ne löydettyäni, kirjoittaminen helpottui huomattavasti. Luvun vaihtuessa vaihtui myös musiikki ja työskentelyä oli taas helppo jatkaa.
Tällä hetkellä tilanteeni on ideaali, sillä lasten ollessa koulussa, kotona on hiljaista. Mutta sen sijaan, että hiljaisuus olisikin ollut autuutta, se muuttuikin haasteeksi. Ehkä hiljaisuus korosti arkea ympärilläni, se antoi liikaa tilaa myös lipua omiin ajatuksiini, kauas tekstistä, vaikkei niin pitänytkään käydä.
Ja nyt korvissani soi taas musiikki. Sellainen, joka auttaa taas kerran sukeltamaan syvälle tekstiin, sellainen, joka auttaa virittymään tunnelmaan. Hieman mahtipontista, hieman melankolista ja surullistakin, mutta eipä aiheenikaan ole kevyimmästä päästä.
On mielenkiintoista huomata, kuinka omat tavat työskennellä muuttuvat. Joskus muutos voi tapahtua vuosien myötä ja olla pysyvää, joskus taas kyse voi olla vain yhdestä hetkestä, jolloin on tarpeen tehdä jotain aivan uudella tavalla. Ja se tästä työstä tekeekin niin mielenkiintoista; koskaan ei tiedä, miten tänään tai tämän projektin kanssa tapahtuu, se on yllätys itsellenikin.
Mutta se mikä kirjoittaessa musiikissa on tärkeintä: Ei koskaan sanoja, vain musiikkia.