Author: Kirsi Karvinen

Haluan olla rehellinen. Tunnustan juuri nyt pelkääväni kirjoittamista. Jo kirjoitetun tekstin hiomisen suhteen minulla ei ole ongelmaa. Voin palata kirjoittamaani tekstiin kerta toisensa jälkeen ja muokata sitä, hioa lauserakenteita ja pohtia sanojen sointia, tekstin sävyjä ja rytmiä. Mutta että tuottaisin jotain uutta; sen eteen on noussut todella korkea kynnys.

Minä, joka luovien kirjoittajien ryhmässä muistutan kerta toisensa jälkeen, ettei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. Että paperille syntyvän tekstin ei tarvitse olla heti täydelliseksi hiottua, vaan se saa olla juuri niin keskeneräistä kuin on, sillä aina voi palata taaksepäin ja muokata tekstiä. Se on jopa suotavaa.

Minä, joka sanataiteen puolella en vaadi täydellistä tekstiä, vaan sitä, että lapset ja nuoret innostuisivat tarinoista, sanojen käytöstä, että he löytäisivät omaa luovuuttaan ja uskaltaisivat leikitellä sanoilla, mielikuvituksellaan, vaadin kuitenkin itseltäni täydellistä tekstiä suoraan ensimmäisellä kerralla paperille (ja juuri siksi kynnys kirjoittaa on todella korkea).

Minä, joka kerron aina muille, että riittää kun on vain oma itsensä, ja että jokainen on kirjoittajana omanlaisensa, olen kuitenkin pitkään pyöritellyt päässäni ajatuksia, etten ole tarpeeksi hyvä, etten riitä. Minä, joka olen aina kannustanut muita uskomaan itseensä  kirjoittajana, en ole omalla kohdallani pystynyt siihen.

Syitä tähän kaikkeen löytyy useitakin, mutta tällä hetkellä tärkeintä on se, mitä tästä eteenpäin. Jatkanko edelleen pakoiluani, yritänkö aina keksiä jotain muuta tekemistä silloin kuin pitäisi kirjoittaa, keksinkö aina tekosyitä sille, miksi en juuri tänään saanut paperille tekstiä.

Sosiaalisessa mediassa on helppoa pitää yllä illuusiota siitä kuinka tehokas on, mutta siellä on todella helppoa myös jättää kertomatta paljon. Ehkä samaa voi tapahtua myös täällä blogin puolella, jätän kertomatta paljon, vaikka tarkoituksena ei olekaan ylläpitää mitään valheellista illuusiota siitä mitä teen tai mitä elämässäni tapahtuu. Joskus vain ei ole niin yksinkertaista ja helppoa kertoa, mitä tämä oikeasti välillä on. Että kirjoittamisen ammattilaisena ja sen kanssa päivittäin työskentelevänä tekstin tuottaminen vain on välillä ylivoimaisen haastavaa (mutta välillä onneksi myös niin antoisaa ja jopa kevyttä ja helppoa).

Ehkä tämä esiintuloni on itselleni myös askel eteenpäin. Että otan omat oppini myös itse käyttöön. Kaivan esiin keskeneräiset tekstini ja alan taas kirjoittaa. En välitä juuri nyt mitä paperille kirjoitan; kunhan kirjoitan (muokata ehtii sitten myöhemmin). Alan uskoa itseeni, siihen että riitän, että olen tarpeeksi hyvä. Lopetan turhan pingottamisen ja löydän uudestaan rentouden kirjoittamiseeni. Kirjoittaminen saa välillä tuntua työltäkin, mutta siitä voi silti nauttia.

Parasta tässä pysähtymisessä ja asioiden kohtaamisessa on se, että erään puolivalmiin käsikirjoituksen kohdalla teksti on alkanut elää uudestaan ja huomaan vähitellen (todella varovaisesti kylläkin) kuljettavani taas tarinan henkilöä mukanani. Se on kerta toisensa jälkeen yhtä kutkuttava tunne kun kirjoittamani maailma herää omassa elämässäni henkiin ja elän toinen jalka todellisuudessa ja toinen aivan jossain muualla.

Sitä en tiedä mitä perheeni ja lähipiirini tästä ajattelee.

Blogi on elänyt hieman hiljaiseloa kaiken muun viedessä aikaa enemmän. Eikä niin, että kyse olisi ollut täyteen ahdetusta kalenterista ja jatkuvasta kiireestä, vaan siitä, että olen hieman oppinut priorisoimaan asioita, järkeistämään ajankäyttöäni ja olen myös opetellut hidastamaan tahtia, keskittymään myös itse elämään.

Mutta ensimmäisen esityksen lähestyessä on sanomattakin selvää, että monologi täyttää päiviä ja antaa rytmin kaikelle muulle. On harjoituksia aamuisin, joinain päivinä vasta iltapäivisin. On lauluharjoituksia, on ollut vesisadetta ja on ollut myös takatalvi, joka pitää edelleen pintansa. Olen juonut aivan liian paljon kahvia, mutta ilmankaan en tulisi juuri nyt toimeen.

Ja siinä rinnalla kulkee arki ja sen rullaaminen sujuvasti eteenpäin. On aikatauluja, palavereita, on suunnitelmia ja aikataulujen sovittamista, asioiden sumplimista kun palapeli alkaa olla liian haastava pitää koossa. Näihin viikkoihin on sisältynyt myös pettymyksiä, turhautumista ja epävarmuutta, mutta ne taitavat kuulua elämään siinä missä muutkin.

Kaiken ohella olen pitänyt tietyistä asioista kiinni. Siitä, että omasta hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Että on tarpeeksi aikaa myös olla. Etten juo päiväkahvia tietokoneen tai edes muistikirjan ääressä, vaan käperryn hetkeksi aikaa peittojen alle sohvalle hyvä kirja seuranani. Ja siitä olen pitänyt kiinni, että aina on aikaa halata lapsia, istua alas ja jutella, syödä yhdessä, olla läsnä.

Tulevana sunnuntaina on tämän vuoden ensimmäinen esitys, mikä saa perhoset lepattamaan mukavasti vatsanpohjassa. Esitys on hiottu ja harjoiteltu, vaikka aina silti kaiketi tuntuu siltä, ettei mikään ole vielä valmista. Ensimmäinen esitys saa aikaa kauhunsekaisia tunteita; olisipa siihen vielä viikko tai kaksi aikaa. Ja silti samalla, tiedän että sunnuntain koittaessa olen jännityksestä huolimatta intoa täynnä; juuri sitä varten tätä tekstiä ja esitystä on harjoiteltu tänäkin vuonna.

Ostimme tämän talovanhuksemme viisi vuotta sitten eikä yllätyksenä tullut, että 50-luvun talossa riittää aina tekemistä. Tietenkin olisimme voineet remontoida talon lattiasta kattoon ennen muuttamista (pankkilainan avulla) mutta valitsimme ensin tutustua taloomme rauhassa ja aloittaa remontoimisen vasta sitten.

Olemme kuitenkin välillä hieman saamattomia asioiden suhteen ja kaikki talossa on edennyt hitaasti. Hyvin hitaasti. Tietenkin jos olisi varaa maksaa ulkopuoliselle tekijälle, niin täällä olisi tehty vaikka mitä, mutta kun kukkaro ei siihen anna myöden, mennään sillä mitä on. Ja toisaalta; oma juttunsa on nähdä se oma kädenjälkensä kaikkialla täällä kodissa.

Tämä pitkä pohjustus oli melkoinen aasinsilta itse aiheeseeni, eli keskeneräisyyteen ja sen sietämiseen. Mutta ehkä tämä ei onnu niin pahasti, kunhan pääsen tekstissä eteenpäin. Mutta vanhan talon ja sen remontoimisen (plus oman saamattomuuden) kanssa on ollut pakko opetella sietämään keskeneräisyyttä. On ollut pakko sietää sitä, että asiat ovat kesken. Että ruokasalin lattian työstaminen on neljän vuoden jälkeen edelleen kesken, listat puuttuvat olohuoneesta ja muutamasta muustakin huoneesta, jonkun huoneen lattiapinnat eivät miellytä, mutta vielä ei ole aika repiä niitä pois.

Ja nyt tehtyämme keittiöremonttia on ollut pakko taas kerran tottua keskeneräisyyteen. Että työt pysähtyvät meistä riippumattomista syistä ja elämme kahden keittiön loukussa. Kummasti siihenkin tottuu, että ruoka valmistetaan vanhassa keittiössä, kun se taas syödään uudessa, ja että ruuat haetaan uudessa keittiössä olevasta jääkaapista, jotta niistä voi tehdä ruokaa vanhassa keittiössä.

Mutta nyt heitän tämän aasinsiltani käsittelyn sivuun.

Keskeneräisyyden sietäminen on asia, jota on pakko opetella sietämään kirjoittaessa. Sitä on siedettävä teatterin puolella. On hyväksyttävä se, että kirjoittajana olen aina keskeneräinen, tekstit ovat pitkään, hyvin pitkään, keskeneräisiä. Ja kaiken tämän kanssa on vain pakko opetella elämään. Sillä mitä muutakaan elämä on kuin keskeneräisyyttä?

Kirjoittaessa koen, ettei tekstini ole koskaan täysin valmis. Voisin muokata jokaista tekstiäni vaikka kuinka, hioisin jokaista lausetta ja sanaa, pohtisin jokaisen luvun ja kohtauksen uudestaan, työstäisin runoa ikuisuuden; jos siihen olisi mahdollisuus. Mutta jossain vaiheessa on vain hyväksyttävä se, että nyt on hyvä. Että hioisin tekstiäni kuinka, en koskaan kokisi sen olevan valmis. Mutta se voi olla riittävän hyvä.

Koen itseni myös kirjoittajana aina täysin keskeneräiseksi. Pitäisi olla parempi, pitäisi olla sitä ja tätä, pitäisi tehdä niin ja näin. Mutta toisaalta, juuri tämä kamppailu, tämä matka on se, joka tekee tästä kaikesta niin mielenkiintoista ja antoisaa. Minä muutun jokaisen kirjoittamani tekstin myötä hieman. Keskeneräisyys on myös se, joka saa ponnistelemaan eteenpäin, yrittämään vähän enemmän, sysää muutokseen, joka on aina tarpeellista.

Elän edelleen vanhan taloni ja sen keskeneräisyyden kanssa, mutta tämä on mielenkiintoista elämää; katsoa millaiseksi tämä koti ajan myötä muuttuu. Ja elän edelleen itseni ja oman keskeneräisyyteni kanssa, mutta sama juttu: Tämä on mielenkiintoista elämää. Katsoa millaiseksi kirjoittajana ajan myötä muutun.

Keskeneräinen, mutta silti tässä hetkessä tarpeeksi valmis.

Instagramissani kirjoitinkin lyhyesti kirjoittamisesta ja musiikista ja lupasin kirjoittaa tästä enemmän blogissani, sillä tämä on aihe, jota en ihan typistä muutamaan virkkeeseen.

Aikaisemmin tarvitsin kirjoittamiseen täydellisen hiljaisuuden. Sain työskenneltyä parhaiten täydessä hiljaisuudessa ja itse asiassa edelleen runojen kirjoittaminen on minulle hiljaista työskentelyä, jonka musiikin kuunteleminen vain sotkisi.

Kirjoitin ensimmäisen romaanini ensimmäisen version ollessani kotiäitinä, mikä tarkoitti että ainoa hiljainen aika oli lasten ollessa päiväunilla. Romaanin lopullinen editointi tapahtui kirjoittajaopintojeni aikana, jolloin lapset olivat koulussa ja päiväkodissa, joten talo oli taas kerran hiljainen minun työskennellä.

Toinen romaanini (joka etsii vielä kustantajaa) taas työstyi tilanteessa, jossa arki oli melkoista härdelliä. Keskimmäisemme oli koulukiusaamisen vuoksi kotiopetuksessa ja kuopus kanssamme kotona. Aamupäivät kuluivat koulunkäyntiin, mutta iltapäivät olivat omaa työskentelyaikaani. Ongelmani oli vain se, että silloisessa pienessä kerrostaloasunnossamme oli myös kaksi lasta, joiden leikeistä tuli ääntä, ja täydellinen hiljaisuus kirjoittamiselle oli toivetta vain.

Tässä vaiheessa musiikki astui mukaan kuvioihin. Istuin keittiön pöydän ääressä kuulokkeet korvillani ja annoin tekstin soljua. Musiikki oli minun oma tilani, se oma huoneeni, jota minulla ei silloin ollut. Ja löydettyäni musiikin, löysin sen myös toisella tavalla. Romaani nivoutuu kolmen kertojan ympärille, ja tarvitsin jotain, mikä auttaisi siirtymään yhden henkilön nahkoista toiseen. Ja ratkaisu tähän oli musiikki. Kesti hetken aikaa löytää jokaista henkilöä kuvastava musiikki, mutta ne löydettyäni, kirjoittaminen helpottui huomattavasti. Luvun vaihtuessa vaihtui myös musiikki ja työskentelyä oli taas helppo jatkaa.

Tällä hetkellä tilanteeni on ideaali, sillä lasten ollessa koulussa, kotona on hiljaista. Mutta sen sijaan, että hiljaisuus olisikin ollut autuutta, se muuttuikin haasteeksi. Ehkä hiljaisuus korosti arkea ympärilläni, se antoi liikaa tilaa myös lipua omiin ajatuksiini, kauas tekstistä, vaikkei niin pitänytkään käydä.

Ja nyt korvissani soi taas musiikki. Sellainen, joka auttaa taas kerran sukeltamaan syvälle tekstiin, sellainen, joka auttaa virittymään tunnelmaan. Hieman mahtipontista, hieman melankolista ja surullistakin, mutta eipä aiheenikaan ole kevyimmästä päästä.

On mielenkiintoista huomata, kuinka omat tavat työskennellä muuttuvat. Joskus muutos voi tapahtua vuosien myötä ja olla pysyvää, joskus taas kyse voi olla vain yhdestä hetkestä, jolloin on tarpeen tehdä jotain aivan uudella tavalla. Ja se tästä työstä tekeekin niin mielenkiintoista; koskaan ei tiedä, miten tänään tai tämän projektin kanssa tapahtuu, se on yllätys itsellenikin.

Mutta se mikä kirjoittaessa musiikissa on tärkeintä: Ei koskaan sanoja, vain musiikkia.