Author: Kirsi Karvinen

Viime aikoina olen pohtinut paljon onnellisuutta. Mitä onnellisuus ylipäätään on ja miten sen voisi saavuttaa? Onko se edes saavutettavissa vai elättelemmekö ikuisesti unelmaa onnellisuudesta ilman, että se konkretisoituu millään tavalla elämässämme? Onnellisuus on aihe, josta voisi kirjoittaa kirjan toisensa jälkeen, mutta itse pyrin kirjan kirjoittamisen sijasta avaamaan hieman omia pohdintojani onnellisuudesta. Onko se vain unelmaa ja utopiaa vai onko onnellisuus saavutettavissa?

Mitä onnellisuus on?

Niin, mitä onnellisuus on? Onnellisuudesta puhutaan paljon, mutta kuinka vaikeaa sitä onkaan määritellä tyhjentävästi. Kertoa kohta kohdalta, mitä onnellisuudella tarkoitetaan ja tämän listan jälkeen tarkastaa olenko itse onnellinen juuri nyt.

Onnellisuutta on kuvattu tunteena elämän merkityksellisyydestä. Onnellisuuden on mainittu olevan päämäärän sijaan itse matka (Thich Nhat Hanh). Usein myös todetaan, ettei menestys tuo onnea. Moni on maininnut, ettei rahakaan tee onnelliseksi, vaikka elämää helpottaakin.

Itseni kaltainen suorittaja ja listojen rakastaja olisi repinyt vielä jokunen aika sitten hiuksia päästään, sillä voi kuinka paljon helpompaa olisikaan käydä vain läpi listaa kohta kohdalta ja katsoa, missä olen itse menossa. Kuinka paljon helpompaa olisi katsoa täyttääkö oma elämäni tietyt määritelmät, joiden pohjalta voisin kertoa olenko onnellinen vai en. Onnellisuus ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä, vaikka kuinka toivoisimme.

Jotain suurta ja merkityksellistä?

Toisaalta taas on helppo pohtia onnellisuutta ilman jonkun ulkopuolisen määrittelemiä määreitä. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta jokaisen lapseni syntymän kohdalla. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta mennessäni naimisiin puolisoni kanssa sekä tietenkin tämän yhteisen elämämme aikana.

Olen kokenut olevani onnellinen matkustaessani eri puolilla maailmaa. Pakahduttavia onnellisuuden hetkiä seistessäni Queenstownin vuorilla Uudessa-Seelannissa. Onnellisuutta Färsaarilla Atlantin rannalla tanssiessani, seistessäni tuulen ja tuiverruksen keskellä Azorien korkeimmalla huipulla tai juostessani iltalenkkiä meren rannalla Galwayssä, Irlannissa, vain muutamia mainitakseni.

Mutta jos onnellisuuteni on kiinni siitä, että elämässäni tapahtuu aina jotain suurta ja erityistä, on onnellisuuteni hieman heikoissa kantimissa. (Tästä aiheesta kirjoitin viikko sitten pohtiessani sosiaalisen median käyttöä.)En voi matkustaa jatkuvasti, sillä jo nykyinen tilanne maailmassa hankaloittaa sitä. Joskus tilin saldo saattaa olla esteenä, ettei matkalle niin vain lähdetä. Eikä vähäisimpänä ole myöskään se, mitä jatkuva lentäminen tekee maapallollemme.

Tämä vuosi 2020 onkin ollut erilainen. Minulle ei ole koskaan ollut ongelma matkustaa ihan vain kotimaassa, sillä olen sitä mieltä, että Suomi on kaunis maa, jossa on paljon nähtävää ja koettavaa eikä täältä oikeasti tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Tänä vuonna meidänkin kesälomareissumme suuntautui kotimaahan viettäessämme viikon Kuusamossa. Minun ei todellakaan tarvitse matkustaa toiselle puolelle maapalloa, sillä aivan yhtä paljon koin onnellisuutta seistessäni Konttaisen huipulla tai ihaillessani Pähkänäkalliolta avautuvaa (Suomen kauneimmaksi kehuttua) maisemaa.

Elämän pienet hetket

Voiko onnellisuuteni olla kiinni matkustamisesta (edes täällä kotimaassa), jatkuvista uusista kokemuksista tai suurista tapahtumista elämässä? Niinpä, eihän se olekaan, sillä silloinkin se olisi aika heikoissa kantimissa. Aina pitäisi nähdä, kokea, tehdä tai saavuttaa jotain erityistä.

Onnellisuus on todellisuudessa asenteemme elämää kohtaan. Tästä myös Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt. Onnellisuus on todellisuudessa se asenne, jolla kohtaamme arkemme kaikkine sävyineen. Tämä oli yksi sysäys sille, miksi tänä vuonna aloin itse kirjoittaa kuukausittaisen koosteen kuukauden parhaista asioista, sillä liian usein kaikki ne niin sanotut pienet asiat unohtuvat, vaikka ne ovat todellisuudessa niitä asioita, jotka tekevät arjestamme ja elämästämme sen, mitä se on. Tammikuussa kirjoitin oodin tavalliselle arjelle, sillä sellaisen koin sen ansainneen. Arki on se, missä onnellisuutemme mitataan ja määritellään.

En ehkä ole kokenut aina pakahduttavaa onnellisuutta lokakuun vesisateiden keskellä, mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä kokenut suurta onnellisuutta jopa vesisateiden keskellä lenkkeillessäni. Olen ollut onnellinen pyöräillessäni niin, että kura roiskuu, mutta aivan yhtä lailla olen kokenut onnellisuutta istuessani kirjan kanssa sohvan nurkassa. Olen ollut pakahduttavan onnellinen viettäessäni aikaa perheeni kanssa, vaikka välillä sama sakki saakin hermot kiristymään. Se, että toisen pärstäkerroin saa joskus ärsyyntymään, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi saman tyypin kanssa myös todella onnellinen.

Elämä on arkea kaikkine sävyineen ja se sisältää tunteita ja kokemuksia laidasta laitaan. Kenenkään elämä ei ole yhtä vaaleanpunaista onnellisuutta, ei kenenkään. Jos joku väittää muuta, niin kyseenalaistan tämän väitteen. Elämässä tulee tietenkin (toivottavasti usein) niitä hetkiä, kun kokee järisyttävää onnellisuutta, joka tuntuu kaikkialla. Mutta sitäkin enemmän onnellisuus on niitä elämän näennäisesti pieniä asioita, jotka pitää vain oppia näkemään.

Unelma onnellisuudesta

Jos elämässä hakee vain hypersuperkokemuksia ja onnellisuus liittyy vain johonkin suureen ja erityiseen, saattaa onnellisuus jäädä vain unelmaksi. Siitä tulee asia, jota ei ehkä saavutakaan koskaan. Tai vaikka saavuttaisi, se ei enää tunnukaan miltään.

Onnellisuus ei ole vain unelmointia. Se ei ole sitten kun -elämää. Ollakseen onnellinen ei tarvitse muhkeaa pankkitiliä, suurta omaisuutta, mainetta, kunniaa, menestystä tai superhyperekstraupeita juttuja. Vaikkakin, myös nämä voivat tehdä onnelliseksi.

Kuitenkin tärkeintä olisi löytää onni ja onnellisuus sieltä oman arjen keskeltä. Onnellisuus voi tänään rakentua siitä, että puoliso antoi tänään minun nukkua pidempään tai keitti aamupuuron. Onnellisuus voi syntyä siitä, että lapsi halaa edes pikaisesti. Onnellisuus voi löytyä siitä, että vesisateen sijaan tänään on paistanut aurinko. Onnellisuus voi syntyä kiitollisuudesta elämää kohtaan, siitä, että moni asia elämässä on hyvin. Onnellisuus on myös sitä, että vastoinkäymisten keskelläkin ymmärtää sen, ettei niiden tarvitse haalentaa onnellisuutta. Vaikeudet ja haasteet eivät tarkoita sitä, etteikö elämässä kuitenkin voisi olla pohjimmiltaan onnellinen.

Älä enää elättele mielessäsi unelmaa onnellisuudesta, vaan löydä onnellisuus arjen keskeltä. Elä itsesi näköistä elämää ja löydä kaikki se suuri ja merkityksellinen elämääsi siitä arjesta ja ympäristöstä, jossa elät. Onnellisuuden ei tarvitse olla ydinfysiikkaa tai rakettitiedettä, vaan osa perusarkeamme, sellaisena kuin sitä elämme.

En edes yritä väittää, että ennen kaikki oli paremmin tai että sosiaalinen media ja muut kanavat ovat tuoneet vain haittaa tullessaan, sillä itse näen näissä myös paljon hyvää. On kuitenkin yksi kysymys, jonka olen esittänyt ajatuksissani monta kertaa: Pitääkö kaiken olla aina jotain suurta ja merkityksellistä? Tämä kysymys kumpuaa yksinkertaisesti siitä, että liian usein sosiaalisessa mediassa korostuu juuri tämä puoli; kaiken pitää näyttää aina hieman erityiseltä ja merkitykselliseltä.

Elämä on arkea

Ehkä sosiaalisessa mediassa on haittapuolena se, että siellä on todella helppoa siloitella arkea ja saada kaikki näyttämään loistavalta, jopa täydelliseltä. En ehkä itsekään omissa kanavissani julkaise niitä hetkiä, kun koti on kuin räjähdyksen jäljiltä, työt eivät oikein kulje ja kaikki nyt vain on sitä tasapaksua arkea. Jos kuitenkin olemme rehellisiä; tämä on sitä arkea, jota itse kukin elämme.

Instagramin syötteen ei tarvitse olla tulvillaan kuvia pyykkikasoista tai kaatuneista kahvimukeista, mutta pieni ripaus arkea ja todellisuutta voi joskus tehdä hyvää. Toisaalta kyse on ennen kaikkea siitä, millaista tarinaa haluat kertoa.

Elämä on arkea, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että myös kaiken tuottamani sisällön tulisi olla sitä. Tämä on hetki ja tilanne, jossa pysähdymme ja mietimme, mikä on oma strategiamme. Mitä kerromme ja kuinka paljon kerromme? Teemme tiedostaen tai tiedostamattamme valintoja sen suhteen, mitä haluamme kertoa ja mitä emme.

Oma henkilökohtainen instagram-tilini on ajan myötä keskittynyt vain maisemakuviin ja elämän merkityksellisiin hetkiin; auringonlaskuihin, maisemiin, matkakuviin ynnä muuhun sellaiseen. Rehellisesti sanoen en tuolla tilillä edes julkaise ihan mitä tahansa, joten kynnys kuvien sinne laittamiselle on melko korkea, mikä taas näkyy, etten tuota sinne sisältöä kovinkaan tiuhaan tahtiin. Sen sijaan tuon instagram-tilini tarinatoimintoa (instagram story) käytän jonkun verran ja tarinoissa näkee ennen kaikkea sitä arkea ilman sen kummempia siloitteluita. En ole koskaan suunnitellut, että tästä tulee tili, jonka sisältö on jotain merkityksellistä, mutta kuitenkin olen tehnyt valinnan sen suhteen, että olen halunnut keskittyä ennen kaikkea kauniisiin kuviin ja jättää muun ulkopuolelle.

Jotain suurta ja merkityksellistä

Luovaan työhöni liittyvä tilini taas (kyllä, minulla on näitä useampikin) on enemmän juuri sitä arkea. En pohdi liikaa, mikä näyttää tarpeeksi hyvältä tai sitä, mitä nyt kirjoitan, vaan julkaisen silloin kun tuntuu siltä. Kynnys julkaisemiselle on matala, koska sen ei ole tarkoitus olla jotain suurta ja merkityksellistä, vaikka oikeastaan sitähän se kuitenkin kaikesta huolimatta on. Arki, jota elän, se, mitä teen, pitäisihän sen tietyllä tavalla olla aina jotain (suurta ja) merkityksellistä.

En tiedä, kiinnostaako muita kuva tietokoneestani tai muistikirjastani, mutta niistäkin sinne kuvia laitan. Joskus näyn kuvissa itsekin ja olenkin vähitellen pyrkinyt astumaan kameran takaa myös sen eteen. Vaikka en haluakaan itseäni nostaa esille kovinkaan tiuhaan, niin itse persoonana olen kuitenkin se, joka tätä työtä tekee.

Kuten alussa mainitsin, olen pohtinut paljon sitä, pitääkö kaiken olla aina jotain suurta ja merkityksellistä. Itse olen pyrkinyt siihen, ettei kyse olisi missään vaiheessa oman itseni korottamisesta tai esiin nostamisesta saati sitten siitä, että haluaisin kertoa koko ajan ja kaikille, kuinka paljon (tai vähän) teen töitä ja mitä teen. Ehkä kyse on ennen kaikkea siitä, että nämä hetket ovat minulle merkityksellisiä: Luovien kirjoittajien ryhmäni, eritysryhmän taidekokoontumiset, lasten sanataidepajat, valokuvaustoimeksiannot, sisällöntuotanto ja oma kirjoittaminen tietenkin, muutamia mainitakseni.

Minulla ei kuitenkaan ole tarkoitus missään sosiaalisen median kanavassani yrittää edes maalata mielikuvaa siitä, että elämäni ja se, mitä teen olisi aina jotain suurta, upeaa ja mahtavaa. Ennen kaikkea haluan ajatella, että se arki, jota elän ja työ, jota teen, on merkityksellistä. Ainakin se on sitä itselleni.

Aitous ratkaisee

Yritykseeni liittyvä instagram-tilini (kyllä; kolmas!) keskittyy tietenkin yritykseeni ja töihini. Tietenkin se on yksi tapa markkinoida omia palveluitani, mutta sitäkin enemmän tavoitteenani on luoda sinne merkityksellistä ja harkittua sisältöä. Sisältö on kyllä harkittua, mutta toivon, että olen onnistunut pitämään oman itseni siinä kuitenkin mukana. Että olen aito ja että se myös näkyisi siinä, mitä teen.

Usein on helppoa ajatella, että yritysten luoma kuva on aina vain siloiteltua pintaa, mutta uskallan väittää, että vastaanottaja näkee kyllä hyvin nopeasti sisällön taakse. On totta, että yritysten tavoitteena on saada lisää asiakkaita ja kontakteja, mutta jos jokainen sosiaalisen median kanava on täynnä pelkkää oman itsensä ja tuotteiden/palveluiden mainostamista, antaa se yrityksestä tietynlaisen kuvan. Onkin siis tärkeää, että myös yritykset olisivat sosiaalisen median kanavissaan läsnä ennen kaikkea aitouden kautta; se kertoo aina omaa tarinaansa.

Loppujen lopuksi ei ole väliä, onko sosiaalisen median kanavamme täynnä raatorehellisyyttä vai kauniita ja suunniteltuja hetkiä arjen keskeltä, sillä todellisuudessa aitous ratkaisee. Tarkkaan harkittu ja suunniteltu sisältö ei tarkoita tyhjää ja merkityksettömyyttä, jos tekeminen on läpinäkyvää ja aitoa. Vastavuoroisesti raatorehellinen arjen kuvaaminen ei välttämättä tarkoitakaan aitoutta, vaikka niin halutaankin ehkä ajatella.

Ehkä yritykset eivät kuvaa kovinkaan usein niitä kaatuneita kahvimukeja tai koti-/etätyöpisteen kaaosta, mutta itse kannustaisin yrityksiä tekemään välillä myös tätä. Se kertoo yleensä siitä, että yrityksen takana on aito ihminen, jonka elämä ei ole pelkkää kiillotettua pintaa.

Pitääkö kaiken aina olla jotain suurta ja merkityksellistä?

Ehkä ajatukseni tämän kaiken takana on ennen kaikkea se, että elämä itsessään on jo suurta ja merkityksellistä, ettei sitä tarvitse yrittää rakentaa kuvissa välttämättä sen enempää. Haluaisin kulttuurin ja ajattelutavan muuttuvan siihen suuntaan, että arki itsessään on hyvää ja ihailtavaa, eikä sen aina tarvitse olla viimeisen päälle laitettua ja aseteltua, paitsi jos se tietenkin on se mistä nautit.

Mutta se, että sosiaalisessa mediassa kaiken pitäisi olla aina jotain erityistä, sen ajattelutavan haluaisin unohdettavan vähitellen. Tilalle toivoisin nousevan aitouden ja inhimillisyydeen; sen, että unohtaisimme vihdoin ja viimein sen, että pitäisi vaikuttaa joltain, pitäisi luoda jokin tietty mielikuva tai antaa tietty vaikutus muille. Entä jos pyrkisimmekin näiden sijaan keskittymään siihen, että elämämme on merkityksellistä jo sellaisenaan, kaikkine värisävyineen ja vivahteineen. Aitoa ja arvokasta.

Olemisen (sietämätön) keveys. Mitä se tarkoittaa? Tässä tekstissä kirjoitan hieman siitä, miksi on tärkeää joskus vain olla ja miksi lepo on niin tärkeää meille ihmisille. Armoton suorittajakin pääsee kyllä olemisen makuun, kunhan vain antaa sille edes mahdollisuuden.

Heinäkuussa kirjoitin siitä, kuinka olen opetellut olemaan. Nyt muutaman kuukauden jälkeen on hyvä tehdä pieni kurkistus siihen, missä määrin opit ovat jääneet arkeeni, kun syksy toi tullessaan paljon uutta myös työrintamalla.

Voiko sitä vain olla?

Näin miltei nelikymppisenä ja jo hieman vanhempien lasten äitinä on luontevaa tehdä töitä, eikä ajatus kotirouvana olosta houkuttele itseäni. Oleminenhan ei tarkoita sitä, ettenkö voisi tehdä töitä, vaan sitä, miten ylipäätään käytän aikaani. Jos elämä ja arki menevät pelkäksi suorittamiseksi ja eteenpäin paahtamiseksi, kuten itselleni kävi, on syytä välillä pysähtyä ja hengähtää hieman. Joskus on tärkeää myös opetella ihan vain olemaan.

Lomalla tavoitteenani oli, varsinkin tänä kesänä, ihan vain olla. Olin itsekin ehkä hieman yllättynyt, sillä onnistuin tässä itse asiassa hyvin. Alkuhankaluuksien jälkeen oli aina vain helpompaa tarttua kirjaan tai vain lojua jossain, kuin tehdä vaikka pihatöitä. Lopulta en edes kokenut tästä huonoa omaatuntoa, mikä on huomattavaa sekin. Jollekin toiselle täysi tekemättömyys saattaa olla stressaavaa, mutta ainakin itselleni hieman erilaisen ja raskaahkon (korona)kevään jälkeen kesäloman pituinen täysi rentoutuminen tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Miksi on tärkeää myös vain olla?

Meillä jokaisella on omanlaisemme arki ja sen mukanaan tuomat haasteet. Meistä kukin on myös oma persoonansa ja tarpeemme ovat täysin yksilöllisiä. Se levon ja olemisen määrä, jonka minä tarvitsen ei välttämättä ole sama kuin sinulla, ja sama toisinpäin.

Meistä kukaan ei kuitenkaan ole robotti, joka kulkee eteenpäin aamusta iltaan ja illasta aamuun suorittaen ja tehden, vaan fyysisinä ihmisinä tarvitsemme lepoa, se on kiistaton tosiasia. Vaikka ihmisen keho ja mieli saattavat kestää (yllättävän) paljon, tulee niilläkin kuitenkin jossain vaiheessa rajat vastaan.

On siis tärkeää osata myös vain olla. Hellittää hieman. Antaa keholle ja mielelle aikaa hengähtää. Itselleni kesäloman mittainen oleminen opetti sen, että vähemmän on enemmän. Ymmärsin taas ei-sanan merkityksen ja olen sitä pyrkinyt käyttämäänkin. Olen huolehtinut omasta jaksamisestani paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Olen liikkunut sen verran kuin on tuntunut hyvältä ja olen myös opetellut kuuntelemaan itseäni ja sitä, mitä todella tarvitsen. Joskus se on ollut juoksu- tai pyörälenkki, joskus taas pieni venyttely olohuoneessa. Tasapuolisesti se on ollut myös sohvalla lojumista tekemättä yhtään mitään järkevää tai hyödyllistä.

Levon merkitys

Liikuntaa harrastaessa lepo on ensisijaisen tärkeää palautumiselle ja kehittymiselle. (Aiheesta voit lukea lisää täältä.) Jos painamme treeneistä toiseen antamatta keholle aikaa palautua rasituksesta seuraukset ovat pysäyttävät. Jossain vaiheessa kroppa vain tekee tenän ja ottaa sen levon, jonka se tarvitsee, tavalla tai toisella.

Liian usein unohdamme, että sama pätee kuitenkin myös henkiseen puoleen. Kyse ei siis ole vain fyysisestä rasituksesta. Rentoutuminen palauttaa voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin. (Aiheesta lisää täältä.) Lepo ja joutenolo on myös mainittu keinoiksi lievittää stressiä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kyse.

Itse olen oppinut levon merkityksen kantapään kautta. Olen aina nauttinut tekemisestä ja siitä, että olen monessa mukana, mutta oli pysäyttävää huomata, että jopa minulla on omat rajani, joiden yli mentäessä tulee täysi stoppi. Poltin itseni loppuun ohittaessani täysin olemisen ja levon merkityksen. Olen selkeästi hieman kovapäinen, sillä tämän jälkeen päädyin saamaan itseni vielä ylikuntoon harrastamalla intohimoisesti liikuntaa, unohtaen samalla lepopäivien merkityksen.

Jo useamman vuoden ajan olen onneksi kulkenut kultaista keskitietä pitkin, mikä on mahdollistanut sen, että voimavarani ovat olleet riittävät jaksaakseni hyvin. Silti tämä kesä tuli itselleni tarpeeseen ja kääntelin muutaman elämäni palikan ylösalaisin ja tein pieniä siivousoperaatioita monen asian suhteen. Ymmärsin taas hieman syvemmin ja paremmin sen, kuinka tärkeää on ottaa aikaa levolle ja osata myös vain olla tekemättä yhtään mitään.

Olemisen sietämätön keveys

Itselläni levon ja pelkän olemisen merkityksen ymmärtämiseen meni todella pitkä aika, mutta tällä hetkellä koen vähitellen olevani siinä pisteessä, että elämääni voisi jossain määrin kuvata myös määritelmä olemisen sietämätön keveys. Ei niin, että olisin millään tavalla mallioppilas tällä saralla, mutta verrattaessa muutaman vuoden takaiseen itseeni, se tuntuu jopa omiin korviinikin uskottavalta.

Loppujen lopuksi yksinkertaiset ohjeeni ovat, että olemisen sietämättömän keveyden löytää vain kokeilemalla. Olemaan oppii yksinkertaisesti vain olemalla. Siihen ei oikoteitä taida löytyä. Uskallan kuitenkin väittää, että levosta ja silkasta olemisesta voi tulla myös voimavara elämään, josta voi myös ammentaa paljon elämän eri osa-alueille. Kannattaa kokeilla!

---

Näistä asioista puhun myös luennoillani, joten jos aihe kiinnostaa enemmän, ota yhteyttä!

Luonto on minua lähellä konkreettisestikin, mutta ennen kaikkea se on lähellä sydäntäni. Siksi haluan kirjoittaa jotain luonnon merkityksestä omassa elämässäni.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että asumme pienessä kaupungissa, sen syrjäkylällä, kutakuinkin peltojen keskellä maalla. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin vetää lenkkarit jalkaan, sillä luonto odottaa aivan nurkan takana. Muutamassa minuutissa olen jo istumassa joen rannalla laiturilla. Peltojen keskelle kävelen alle kymmenessä minuutissa. Kunnon metsäalueille pääsemiseksi tarvitsee nähdä hieman enemmän vaivaa, mutta kävellen olen sielläkin kahdessakymmenessä minuutissa.

Vaikka tasaisin väliajoin tarvitsenkin pieniä piipahduksia kaupungin vilinässä, on luonto kuitenkin se, jolla on todella suuri merkitys elämälleni ja luovuudelleni. Luonto on se, joka saa akut latautumaan ja luovuuden heräämään. Tämän lisäksi luonnossa oleminen selkiyttää ajatuksiani, tyhjää tarvittaessa pääni ja ennen kaikkea lievittää stressiä ja saa rentoutumaan.

Ajatusten selkiyttäminen

Itselleni liikunta ja ennen kaikkea luonnossa oleminen ovat olleet, ja ovat edelleen todella tärkeitä luovuuteni kannalta. Erityisen merkitykselliseksi ne ovat muodostuneet siinä vaiheessa, kun kohtaan haasteita ja tuntuu, ettei mistään tule mitään.

Kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheessa työstin lopputyönäni runokokoelmaa (josta iso osa päätyi 2017 ilmestyneeseen runokokoelmaani). Aluksi istuin kotona pöydän ääressä tai lattialla, missä milloinkin. Mutta jossain vaiheessa keksin käyttää liikkumista ja luontoa osana työskentelyäni. Kävelin siis runojeni haastavia kohtia auki, työstin ontuvat säkeet kävellen, löysin kehon liikkeen kautta sitä, mikä oli vielä puuttunut.

Kirjoittamani monologit kirjoitin, jos en nyt ihan helposti, mutta kuitenkin perinteisesti, tietokoneen ääressä istuen. Sen sijaan hypätessäni ohjaajan saappaisiin olin uusien haasteiden edessä ja muistan rämpineeni metsässä, joen varren ryteiköissä ja kiipeilleeni rantakivillä työstäessäni ohjaukseen liittyviä haasteita; kohtia, joita en ollut vielä saanut toimimaan. Muistan edelleen kaikki ne turhautumisen tunteet, oman epävarmuuteni, mutta myös sen, kuinka kerta toisensa jälkeen kaikki tuo rämpiminen kannatti ja ohjaukseni eteni kiitettyyn lopputulokseen asti.

Aina välillä ajatuksissani pyörivät kaikki kymmenen eri asiaa. Kun oma työpaletti koostuu monesta eri osa-alueesta vaatii se välillä hieman järjestelemistä, ennen kaikkia oman pääni sisällä. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että ajatukseni ovat pelkkää sekamelskaa enkä saa enää yhdestäkään langanpäästä kiinni, tiedän, mitä tehdä seuraavaksi. On aika vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos. Joskus riittää kävely tässä lähiympäristössä. Lenkki peltojen ja pienten metsäteiden keskellä. Joskus ajan autolla läheiseen kansallispuistoon ja kierrän muutaman kilometrin pituisen lenkin pitkospuita pitkin, nauttien luonnosta ja hiljaisuudesta.

Pään tyhjääminen

Joskus on kuitenkin tarpeen saada lepoa myös aivoille. On tarpeen olla ajattelematta oikeastaan yhtään mitään ja tyhjätä ajatukset aivan kaikesta mahdollisesta. Joskus on tarpeen olla työstämättä ajatuksissaan yhtään mitään. Ja ainakaan itselleni tämä ei ole aina ihan helppoa.

Lomamme Kuusamossa oli minulle tällainen täydellinen lepo kaikesta. Patikoimme melkein joka päivä jossain. Hakeuduimme metsään, kiipesimme korkeammalle jos vain oli mahdollista, ihailimme luonnon moninaisuutta ja kauneutta. Tuolloin kirjoitin: Metsä on paikka, jossa rentoudun. Hieman fyysistä rasitusta ja pieni väsyminen; siinä on resepti, jolla saan nollattua ajatukseni. Liian usein huomaan aivojeni käyvän jatkuvasti ylikierroksilla, siksi onkin niin rentouttavaa huomata, että pystyn myös muuhunkin. Elämään hetkessä esimerkiksi.

Luonnon keskellä huomaan kierrosteni laskevan vähitellen. Huomaan eläväni enemmän vain siinä hetkessä. Pohdin vain seuraavaa evästaukoa tai mitä reittiä pitkin kapuan seuraavan kukkulan laelle. Siinä on kaltaiselleni ajatustyöläiselle lepoa ja rentoutumista. (Tästä kaikesta kirjoitin paljon myös kesäkuun pahaita paloja listatessani.)

Kuten Kuusamossa huomasin ja tekstissäkin kirjoitin, fyysinen rasitus yhdistettynä luontoon on itselleni toimivin resepti pään tyhjäämiseen. Joskus pelkkä leppoisa kävely ei riitä, vaan tarvitaan käyttöön hieman järeämpiä keinoja. Niissä hetkissä juoksen aluksi itseni väsyksiin tai poljen pyörällä kroppani maitohapoille; vasta sitten ajatukseni alkavat hellittää ja tunnen kuinka alan rentoutua myös mielen tasolla.

Stressin lievittäminen / rentoutuminen

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on luonnon merkitys rentoutumiselle ja stressin lievittymiselle. En tarvitse kuin pienen kävelyhetken metsätietä pitkin ja huomaan kuinka stressini hiipuu ja tunnen itseni rennommaksi. Kyse ei ole pelkästään omasta subjektiivisesta kokemustani, vaan luonnon merkitystä stressin vähentäjänä on tutkittu jo jonkun aikaa. Tässä muutamia poimintoja lukemistani artikkeleista.

LUKE:n eli luonnonvarakeskuksen artikkelissa todetaan, että “Luonnossa oleskelu ja liikkuminen lisäävät ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Luonto auttaa palautumaan stressistä ja unohtamaan arjen huolet sekä parantaa mielialaa. Vaikutukset ilmenevät muun muassa verenpaineen alenemisena ja sydämensykkeen tasoittumisena.” (Artikkeliin pääset tästä.)

Duodecim-lehdessä taas mainitaan, että “Luonnossa liikkumisesta ja oleskelusta saadut terveys- ja hyvinvointihyödyt ovat monen osatekijän summa. Ulkoilijan kannalta keskeinen hyöty on stressitilanteista palautuminen luonnossa. Toinen merkittävä mekanismi ovat liikunnan aikaan saamat hyödyt. Ulkoilu luonnossa parantaa mielialaa, koettua terveyttä ja kuntoa sekä auttaa irtautumaan arjesta ja parantaa esimerkiksi itsetuntoa. (Artikkeliin pääset tästä.)

Luonnon terveysvaikutuksista on mainittu erityisesti, että viheralueet miellyttävät ollessamme henkisesti väsyneitä, kohentavat mielialaa, auttavat tarkkaavaisuutta palautumaan ja edistävät suoriutumista keskittymistä vaativista tehtävistä. Tämän lisäksi viheralueet alentavat verenpainetta, sydämen sykettä, lihasjännitystä ja stressihormonin tasoa. (Lisää tietoa täältä.)

Itselleni jo ajatusten selkiyttäminen ja pään tyhjääminen vaikuttavat stressin lieventymiseen ja rentoutumiseen. Huomionarvoista tässä on se, että parhaiten se tapahtuu juuri luonnossa ja liikkuen. Eikä minun tarvitse aina mennä metsään, veden ääressä ajan viettäminen toimii myös hyvänä tapana rentoutua. Ehkä parhaiten huomaan rentoutuvani meren rannalla tai kuohuavaa koskea ihaillen, mutta järvi- ja jokimaisemat toimivat yhtä lailla. Olenkin kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse kävellä kuin muutama hassu minuutti ja olen jo joen varressa, voin istahtaa laiturille tai kivelle ja antaa sykkeeni hidastua hieman ja ajatusteni rauhoittua sen myötä.

Luonto ympärillämme

Vaikka olenkin lapsesta lähtien viihtynyt metsissä ja luonnon keskellä, on luonnon merkitys kasvanut vuosien myötä. Nyt mukaan on ehkä tullut juuri tämä hyvinvointia edistävä aspekti, jonka merkitys on korostunut kuluneiden vuosien aikana. Onneksi olen viimein tajunnut luonnon merkityksen hyvinvoinnilleni myös konkreettisella tasolla. Itselleni ei riitä se, että joku asiantuntija on jotain mieltä tai tutkimus osoittaa jotain aiheesta. Omalla kohdallani sen pitää aina lähteä omasta itsestä käsin ja nähdä, mikä merkitys esimerkiksi juuri luonnolla itselleni on.

Onneksi kyse ei tarvitse olla kymmenien kilometrien tai monen päivän pituisista vaelluksista erämaan keskellä, vaan luonto löytyy aivan läheltä eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Usein luonto on lähempänä meitä kuin muistammekaan.

P.S. Luonnon hyvinvointivaikutuksia käsitteleviä tutkimuksia löydät täältä, jos olet kiinnostunut lukemaan enemmän.

Tänään oli yksi niistä aamuista, jolloin olisi ollut houkuttelevampaa kääriytyä kotiin, pysyä visusti omassa pesässä. Keittää vielä vähän lisää kahvia.

Ikkunasta katsoin, kuinka sumu kääriytyi vähitellen maiseman ympärille. Se kietoutui kaikkialle ja saatoin sanoa ääneen, että nyt pitäisi kyllä lähteä valokuvaamaan.

Kun nuorimmainen oli lähetetty kouluun, sama sumu leijui edelleen kaiken yllä. Ei tarvinnut loppujen lopuksi miettiä kauaakaan, mitä seuraavaksi. Takki niskaan, kamera mukaan ja autoon.

Joen rannassa istuin laiturilla ja ihailin tuttuakin tutumpaa maisemaa, joka oli sumun myötä muuttunut aivan toisenlaiseksi. Ei tämä ollut ensimmäinen täällä näkemäni sumu, mutta vielä se jaksaa ihastuttaa, kerta toisensa jälkeen. Ajattelin, voiko päivä tämän paremmin alkaa.

Sitten suuntasimme kohti Isosuota. Matkalla pysähdyimme (hiljaisen sivu)tien laitaan kuvaamaan sumuista peltomaisemaa. Suolla oli hiljaista. Vain yli lentävät kurkiaurat rikkoivat välillä hiljaisuuden. Luonto oli heräämässä uuteen päivään; kastetta kasvien pinnoilla, kevyt sumu leijui vielä kaiken yllä. Sudenkorennot selkeästi nauttivat myös aamuisista hetkistä, samoin perhoset. Toukat viihtyivät pitkospuilla, hämähäkit vilistivät nopeasti karkuun. Ehkä mieleenpainuvin kohtaaminen oli heinäsirkan kanssa; se antoi meidän kuvata itseään ihan rauhassa.

Kotiin suunnatessa sumu oli jo kadonnut ja lämpötila noussut useammalla asteella. Aamulla niskaan vedetty takki alkoi olla liikaa ja aurinkokin pääsi paistamaan pilvettömältä taivaalta. Kotona oli tällaisen aamun jälkeen erilainen tunnelma käydä kiinni päivän töihin. Laittaa tiskikone päälle, pyörittää ikuista pyykkirumbaa, istuutua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa.

En ehkä osannut hyödyntää koronaa ja sen mukanaan tuomaa pysähdystä. Hengähtämisen sijaan oli koko ajan kiire, oli stressiä, oli vaikeaa vain olla. Mutta kun kevään työt oli purkissa ja taidehistorian viimeisetkin esseet kirjoitettuna otin missiokseni ihan vain olla ja nauttia tästä kesästä.

Olen opetellut olemaan.

Ensimmäisen viikon ajan olin hieman tuuliajolla. En meinannut oikein osata olla. Tuntui oudolta pysytellä pois tietokoneen äärestä. Tuntui oudolta, että yhtäkkiä olikin aikaa lukea kirjoja, oli aikaa vain olla.

Mutta alkuhankaluuksien jälkeen lomailu alkoi jo sujumaan. Olen lukenut kirjan toisensa perään. Olen makoillut riippumatossa. Olen levittänyt viltin takapihalle, syönyt siellä jäätelöä. Olen nauttinut pihatöistä. Olen siivonnut grillikatoksemme. Olen alkanut rakentaa pientä patiota takapihalle. Innostunut puutarhassa puuhastelusta muutenkin.

Sanat ovat olleet jo pitkään kadoksissa, hukkuneet kaiken muun keskelle. Mutta nyt kun olen osannut ottaa rauhallisemmin ja antanut itselleni luvan vain olla, huomaan, että pinnan alla alkaa taas kuplia vähitellen.

Ennen kaikkea, suurimman muutoksen sai aikaan lomamme Kuusamossa. Täydellinen irtiotto kotiympyröistä. Retkeilyä luonnossa. Upeita maisemia. Olemista. Rentoutumista. Olin kyllä väsynyt, mutta se oli erilaista väsymystä. Sellaista, joka saa kaatumaan silmät ristissä sänkyyn, sellaista, joka tuntuu hyvältä väsymykseltä.

Kuusamossa avasin tietokoneen useammin kuin uskoin. Huomasin hahmottelevani uusia blogitekstejä, tai ainakin ideoivani niitä. Avasin tyhjän tekstitiedoston eteeni, eikä se enää tuntunut uhkaavalta; sen sijaan se kutsuu vähitellen luokseen, tarttumaan kiinni.

Tiedän, että tarvitsen pieniä irtiottoja arjesta, jotta näen asiat paremmin ja selkeämmin. Joskus se on vain pieni piipahdus lähiseudulla, joskus taas pitää matkustaa satojen ja taas satojen kilometrien päähän, jotta ajatukset alkavat selkiytyä.

Kotona olen pyrkinyt pitämään kiinni samasta leppoisasta rytmistä. En ole antanut sadesäiden haitata, vaan olen istunut hyvällä omallatunnolla lukemassa kirjan toisensa jälkeen. Olen harrastanut liikuntaa sen verran kuin on tuntunut hyvältä. Olen yrittänyt siivota kaiken turhan suorittamisen ja tekemisen pois ja ottanut levon kannalta.

Ja se on tehnyt ihmeitä.

Jos loma Kuusamossa sai aikaan pienen kuplimisen pinnan alla, rennosti ottaminen kotona on jatkanut tätä kuplintaa, saanut kaipaamaan entistä enemmän sanojen äärelle. Avaamaan tyhjän tekstitiedoston ja kokemaan taas kerran sen, kun jotain uutta lähtee syntymään.

Sitä en tiedä, mitä tuleva syksy tai tulevaisuus muutenkaan tuo tullessaan, mutta tästä vuodesta opin taas sen, että vähemmän on enemmän. On opeteltava sanomaan ei, on opeteltava huolehtimaan omasta jaksamisestani paremmin. On opeteltava keskittymään olennaiseen ja ehkä ennen kaikkea opeteltava kuuntelemaan itseään.

Kevät oli kaikkinensa erilainen. Se haastoi. Oli välillä jopa melko raskas ja huomasin vasta nyt kesäkuun ja loman koittaessa, että olen ollut todella väsynyt. Silti on ollut vaikeaa pysähtyä ja antaa itsensä vain olla.Kesäkuu toi mukanaan mukavan pysäytyksen kaikkeen. Sain kirjoitettua viimeiset taidehistorian esseet ja lomalle siirtymistä siivitti tieto siitä, että tulevana syksynä sekä ensi keväänä riittää töitä. Nyt olen ollut ihan vain lomalla – terveisiä Kuusamosta!

Maanantaina ajoimme neljän pysähdyksen taktiikalla kotoa tänne Kuusamoon. Viimeistään maisemien muuttuessa jylhemmiksi aloin rentoutua. Jostain syystä nämä maisemat saavat sen aikaan. Täällä olen osannut vain olla. Jopa istua lukemassa lehtiä ja ennen kaikkea olla ajattelematta oikeastaan mitään.

Eilen ajoimme Oulangan luontokeskukselle ja lähdimme siitä kävelemään Karhunkierroksen reittiä; meidän kohdalla kilometrejä tällä kertaa vain viisi koko reitin 82 km:n sijaan. Kiutakönkäällä istuimme pitkään. Valokuvasimme koskea, maisemia ja nautimme vain kaikesta siitä kauneudesta ympärillä. Kuohuvan veden ääressä sitä tuntee oman pienuutensa ja näkee luonnon voiman. Se vetää hiljaiseksi. Ja rauhoittaa.

Metsä on paikka, jossa rentoudun. Hieman fyysistä rasitusta ja pieni väsyminen; siinä on resepti, jolla saan nollattua ajatukseni. Liian usein huomaan aivojeni käyvän jatkuvasti ylikierroksilla, siksi onkin niin rentouttavaa huomata, että pystyn myös muuhunkin. Elämään hetkessä esimerkiksi.

Tänään kapusimme Konttaisen huipulle, josta olikin upeat maisemat oikeastaan joka suuntaan. Reitti oli merkitty vaativaksi ja vaikka matkaa parkkipaikalta huipulle kertyi vain kilometrin verran sai se kuitenkin sykkeen nousemaan, sillä reitti on aika pitkälti pelkkää nousua. Mutta kapuaminen kannatti, tietenkin.

Istuimme ylhäällä pitkään. Otimme valokuvia paljonkin, mutta jossain vaiheessa itse laitoin jo kameran pois ja nauti vain siitä hetkestä. On täällä kaunista – oli ainoa asia, jota ajattelin. Ja se on hyvä niin. Juuri näissä hetkissä konkretisoituu se, mikä on itse asiassa täyttä totta. Että eilinen on jo mennyt. Huomisesta en vielä tiedä, mutta tämä päivä on siunaus, josta pitäisi muistaa nauttia. Koska se on se ainoa, mitä meillä todellisuudessa on.

Melkein kaksi kuukautta poikkeuksellista arkea takanapäin. Tottakai se vaikuttaa, meihin jokaiseen. Tavalla ja toisella. Onhan se kaikki muuttanut arkea. Etäkoulu, rajoitukset, kotiympyröihin keskittynyt elämä. Poikkeus on vähitellen muuttunut normaaliksi.

On ollut mielenkiintoista seurata kaiken tämän etenemistä. (Ja ei, en tarkoita koronaa, vaan sen aiheuttamia seurauksia.) Sitä, kuinka alkuun se otettiin vastaan sillä asenteella, että antaa tulla vaan, kyllä tästä selvitään. Nyt on aikaa jumpata, lenkkeillä, hoitaa kotia ja puutarhaa, opetella uusi kieli, leipoa iltaisin yhdessä perheen kanssa ja tottakai vielä tehdä töitäkin, kehitellä jopa jotain aivan uutta.

Kirjoitin kyllä itsekin taidevinkkejä tämän erilaisen arjen keskelle. Mutta rehellisyyden nimissä, kuinka paljon itse olen nauttinut virtuaalisista taide-elämyksisitä. En paljoakaan. Olen kyllä kuunnellut Tampere Filharmonian live-esiintymisiä, mutta siihen taidekokemukseni sitten ovatkin jääneet. Koska yksinkertaisesti tänä keväänä en ole jaksanut repiä itsestäni esiin superkulturellia ihmistä, joka olisi jaksanut innostua katsomaan, kuuntelemaan ja keskittymään tarjontaan. Parhaimmillaan olen nuokkunut Filharmonioiden äärellä sohvalla, eli ei kaiketi niin kunnioitettavaa kulttuurielämää. Kulttuurin sijaan olen puuhastellut pihatöissä ja kuopsutellut puutarhassa. Olen käynyt kävelemässä. Antanut itselleni luvan olla väsynyt ja vähemmän tehokas.

Poikkeuksellinen arki

Ihailen niitä, jotka saivat lisäboostia tästä poikkeusarjesta, mutta itse en selkeästi kuulu tuohon joukkoon. Nostan hattua yrittäjille, jotka ovat mukautuneet muuttuneeseen tilanteeseen ja muuttaneet toimintaansa uuteen suuntaan, koska vaihtoehtoja ei ole ollut. Ihailen niitä, jotka ovat juuri tänä aikana ideoineet ja toteuttaneet jotain uutta. On uutta verkkokurssia, on valmennusta, on vaikka mitä.

Ja samaan aikaan mietin itse, että mikä minussa on vikana, kun en saa revittyä itsestäni tuota samaa irti. Ehkä ajattelin olevani se, joka käyttää tämän ajan johonkin uuteen, kehittää ja sivistää itseään, luo jotain uutta, ja kaikkea sitä. Tiedänhän minä sen, ettei minun tarvitse repiä itsestäni mitään väkisin, mutta väistämättä näitä tulee kuitenkin pohdittua. Olen vain yrittänyt elää ihan tavallista (poikkeuksellista) elämää. Arkea, jonka keskellä olen ollut todella väsynyt, vaikka meillä on perheenäkin kaikki asiat paremmin kuin hyvin. En pelkää koronaa. Kyse ei ole siitä, että olisin ahdistunut tästä pandemiasta, sillä en ole. Meillä eletään normaalia arkea edelleen, rajoitusten puitteissa kylläkin. Tiedän, että väsymykseni on monen asian summa, mutta sen voimakkuus on kuitenkin yllättänyt.

Onneksi vastapainoksi blogeissa on alkanut tulla vastaan myös sitä, ettei tämä poikkeusarki ainanniin herkkua ole. Että sillä on seurauksensa. Että työrintamalla on hiljaista ja on pakko miettiä, mihin on varaa ja mihin ei. Että on ollut vähän väsymystä ilmassa viime aikoina. Että joillain tämä tyhjensi työkalenterin kokonaan ja se haastaa. Ettei kaikki ole vain upeaa ja hienoa ja suurta voittajatarinaa. En todellakaan iloitse muiden ahdingosta, mutta näistä asioista lukeminen antaa kuitenkin hieman vertaistukea ja perspektiiviä. On vapauttavaa, että näistä(kin) asioista kirjoitetaan ja puhutaan rehellisesti.

Kohti kesää

En taistele eturintamassa. En työskentele kriittisillä aloilla. Olen kai niitä etuoikeutettuja, joiden elämään tämä kaikki ei ole vaikuttanut niin kuin monen muun elämään. Siksi mietin, saanko edes kirjoittaa näistä asioista, ovathan omat haasteeni aika vähäpätöisiä muiden omiin verrattuna.

Ehkä blogin hiljaiselo on johtunut osittain tästä kaikesta. Ajattelin, että minulla pitäisi olla kerrottavana joku suuri selviytymistarina. Kertomus suuresta innovaatiosta. Syvällisiä pohdintoja tämän kaiken tarjoamista mahdollisuuksista. Ja kun en näitä ole(kaan) kokenut on kynnys kirjoittamiselle muuttunut hieman korkeammaksi.

Poikkeus on muuttunut normaaliksi ja sen ehdoilla mennään eteenpäin. Eikä se omalla kohdallani ole niin radikaalia kuin miltä ehkä nyt on kuulostanut. Elämä on hyvää myös näin, kaiken tämän keskellä. On perhe, on koti, on kaikki hyvin. Pian on kesä, vaikka juuri nyt sitä on vaikea uskoa. Kesäkin tulee olemaan erilainen, mutta se ei aina tarkoita huonompaa. Ehkä tämä väsymyskin tästä taas helpottaa ja löydän itsestäni uutta virtaa kesän auringon lämmittäessä. En luultavasti tule syksylläkään esiin loistavan verkkokurssin tai suurten ideoiden kanssa, mutta toivon, että kirjoittaisin koko kesän sydämeni kyllyydestä.

(Hetken aikaa mietin poistanko tämän tekstin, mutta annan sen nyt kuitenkin olla.)