Arki ja elämä ovat, no, arkea ja elämää. On kiirettä, on haasteita ja merkityksellinen arki tuntuu olevan joskus vain todella kaukainen haave kaiken muun kiinnittäessä huomion. Ja sehän nyt on myös aivan normaalia, elämä ja arki ovat ja tapahtuvat ja usein sitä vain menee eteenpäin niiden mukana sitä sen kummemmin ajattelematta.

Mutta sitten, kuitenkin.

Liian täyttä elämää

Elämä on aika lailla täynnä kaikkea mahdollista ja välillä tuntuu, että sitä vain kulkee aamusta iltaan automaattipilotti päällä, mikä ihan rehellisesti tarkoittaa sitä, että moni merkityksellinen asia saattaa jäädä huomaamatta, koska…no, niin, koska ei enää edes muista pysähtyä katsomaan kaikkea ympärillään.

Perheemme kuopus täytti juuri 3 vuotta ja elämä hänen kanssaan on ollut hektistä, niin kuin pikkulapsiarki yleensä. Olen siinä ohessa ollut myös kodin ulkopuolella palkkatöissä ja siinähän se arki menikin, aamusta iltaan automaattipilotti päällä.

En tiedä onko muita, mutta jossain vaiheessa se alkoi hieman kyllästyttää. Että elämä on suorittamista ja selviytymistä. Että aina on kiire. Ettei koskaan oikein ehdi mitään. Että aina on huono omatunto jostain ja tuntuu, ettei siltikään riitä yhtään mihinkään.

Joskus pitää pysähtyä

Tämä vuosi on ollut melkoinen sekoitus kaikkea mahdollista. Tammikuussa murtui kylkiluu. Keväällä kuopus istahti polven päälle, niin että juoksuharrastus jäi tauolle. Kun polvi oli paremmassa kunnossa kolhin samaa polvea mökin remonttipuuhissa sorkkaraudalla. Ja tein sen reilun tunnin sisään kolme kertaa (ei yksi eikä edes kaksi kertaa riittänyt, että olisin ollut varovaisempi…). Kesä meni romaanikässäriä työstäessä, alkusyksystä kolmas lapsista muutti opiskeluiden myötä toiselle paikkakunnalle ja kaiken kruunasi syyskuun puolivälissä työtapaturma, jossa etusormeni otti vähän enemmänkin osumaa ja olin sairauslomalla kuukauden, eikä sormi vieläkään ihan normaali tai kivuton ole.

Mutta ainakin pysähdyin. Jos en muuten, niin nähtävästi tapoja pysäytyksille kyllä löytyy.

Yhtäkkiä ei ollutkaan kiire. Arki muuttui täysin. Tahti hidastui, oli taas enemmän aikaa. Aloin katsoa elämääni ja arkeani uudella tavalla. Ja löysin itsestäni taas niitä puolia, jotka olin unohtanut kaiken kiireen keskellä.

Merkityksellinen arki

Kun turha kiire katoaa alkavat ajatukset arjesta olla erilaiset. Arki alkaa taas olla täynnä merkityksellisiä asioita, kun ehdin näkemään kaiken selkeämmin.

Hidastaminen on heijastunut myös luovuuteen, sillä kun turha kiire on poistunut, luovuuteni on alkanut taas nousta eri tavalla esiin ja olen alkanut löytämään sen rikkauden elämääni aivan uudella tavalla.

Tervetuloa merkityksellinen arki! Tämä on ollut ohjenuorani viimeisen kuukauden ajan, kun olen päättänyt lähteä muuttamaan pessimistisen ajatuskulkuni toiseen suntaan.

Luovuudesta ja arjen pienistä merkittävistä asioista kirjoitan myös viikkokirjeessäni, jota alan vihdoin ja viimein kirjoittaa. Arjen ajatusten lisäksi kirjoitan myös luovuudesta ja toiveenani on, että nuo ajatukset saisivat olla inspiraationa myös muille!

Liity siis viikkokirjeeni tilaajaksi ja saat viikoittain viikkokirjeeni, jossa kirjoitan oman arkeni pienistä, mutta tärkeistä oivalluksista.

Olen kirjoittanut blogiin aivan liian harvoin, mutta viimeksi olen Surukirjeitä-romaania työstäessäni pohtinut miten löytää kirjoittajan itsestään pitkän ajan jälkeen sekä kirjoittanut siitä hetkestä kirjoitusprosessia kun tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan on roskaa. Ja näistä haasteista selvittyäni kirja kulki vielä viimeisten editointien, oikoluvun ja taiton kautta fyysiseksi kirjaksi, joka näki päivänvalon syyskuun lopussa. (Upeasta kannesta vastasi Ulpu Kaikkonen.)

Tunnustan ihan rehellisesti ajatelleeni pitkään, etten nyt mitään julkkareita järjestä. Riittää, että kirja julkaistaan ja tulee myyntiin ja kirjastoihin ja se siitä. En ole henkilö, joka nauttii esillä olemisesta, vaan mieluummin vetäytyisin sivuun ja kirjan taakse, olkoon muut näytillä. En oikein ole koskaan osannut juhlia itseäni, joten miksi nytkään.

Mutta.

Hyvänen aika, onhan julkaistu kirja nyt kuitenkin iso juttu ja päätin, että ehkä sitten kuitenkin. Olen ylpeä kirjastani ja seison sen takana, joten miksen antaisi sille myös mahdollisuutta myös tätä kautta. Kuten myös itsellenikin. Päätin siis kuunnella lähipiiriäni ja järjestää tilaisuuden, jossa juhlistaa uutta kirjaani ja sen ilmestymistä.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Surukirjeitä-kirjan julkkarit, joiden ohjelmaa on ollut ideoimassa muutama muukin ja vaikka välillä stressi onkin meinannut kasvaa liian suureksi (kun tässä on ollut elämässä paljon kaikkea muutakin), niin kyllä niitä ideoita on lennellyt niin itselläni kuin muillakin ja ehkä julkkareista tuleekin näin juuri itseni näköinen tilaisuus.

Joten, Surukirjeitä-kirjan julkkarit on tiistaina 12.11. klo 18 alkaen Suomalaisen kirjallisuuden museo Pukstaavissa (Marttilankatu 12, Sastamala).

Tilaisuudessa on ohjelmassa mm. kirjan esittely, kustantajan puheenvuoro, kirjoitusprosessiin tutustumista sekä myös muuta ohjelmaa, joka tarkentuu tässä vielä tulevien päivien aikana. Julkkareissa on myös mahdollista ostaa kirjaa (julkkarihintaan tietenkin) ja saada myös vaikka singeeraus omaan kirjaasi.

Tervetuloa siis mukaan Surukirjeitä-kirjan julkkareihin!

Uusi kirjani Surukirjeitä on nyt ilmestynyt!

Keski-ikäinen nainen valvoo koomaan vaipuneen äitinsä vierellä, ja päättää kertoa kaiken, mistä ei koskaan voinut äidilleen puhua. Kuinka äidin valta tyttäreen jätti tälle mysteeriksi, kuka hän itse todellisuudessa on. Kuinka äidin estelyistä huolimatta tytär silti kaipaa isäänsä, jota hän ei koskaan saanut tuntea. Ja kuinka nyt, kun äitiä ei kohta ehkä enää ole, tytär ei tiedä, saako hän tuntea surun lisäksi myös helpotusta.

Vuosia myöhemmin toisessa kaupungissa ja toisessa maassa suru kohtaa naisen uudelleen, tällä kertaa oman sairauden kutsumana. Kuolevaisuuden kohtaamisessa hän turvautuu kirjoittamiseen ja olemassaolonsa tallettamiseen sanoihin. Vaikka nainen on saanut elämältä jo paljon, päättää hän matkustaa vielä kerran, vaikka se tarkoittaa hyvästien jättämistä kaikelle, mitä hän on oppinut vuosien aikana rakastamaan.

Surukirjeitä on tunnustuksellista ja päiväkirjamaista sävyä käyttävä romaani, joka kertoo surusta sekä oman että läheisen kuoleman kohdatessa. Samalla se muodostuu rakkauskirjeeksi elämälle.

Tilaa kirja:

Suoraan verkkokaupastani

Momentum-kirjat

Suomalainen.com

Booky.fi

Kansallinen kirjakauppa

Adlibris

Rosebud

Finlandia kirja

Akateeminen

(Kuva täältä)

Kuten viimeksi kirjoitin, olen työstänyt kirjani käsikirjoitusta tiiviillä aikataululla eteenpäin, jotta saisin lähetettyä sen taas kustannustoimittajalle luettavaksi. Kirjan kirjoittamiseen itsessään liittyy erilaisia vaiheita, mutta samoin näyttäisi olevan myös käsikirjoituksen hiomisen kohdalla. Välillä kirjoitusprosessissa tulee hetki, jolloin kaikki kirjoittamani teksti tuntuu olevan roskaa.

Roskaa vai timantteja?

Kuluneiden viikkojen aikana olen ollut siinä pisteessä kirjan käsikirjoituksen työstämisen kanssa, että kaikki aikaisemmin kirjoittamani on roskaa, enkä osaa sen lisäksi edes kirjoittaa mitään uutta, joka olisi jotain muuta kuin roskaa.

Näitä hetkiä ja tuntemuksia tulee joka kerta, kun työstää jotain tekstiä eteenpäin. Näitä tuntemuksia tulee, kun työskentelee pitkään oman tekstinsä parissa. Näitä tulee aina. Siksi niihin ei kannata jäädä kiinni.

Aina kannattaa muistaa, että kyse on vain tunteesta, joka menee ohi. Yleensä parhaiten auttaa se, että antaa tekstin olla hetken aikaa. Että nukkuu yhden yön yli, sillä yleensä seuraavana päivänä tilanne on jo toinen. En välttämättä seuraavanakaan päivänä ajattele kaiken olevan timanttista tekstiä, mutta alan taas nähdä siinä jotain hyvääkin.

Kirjoittaminen on prosessi

Näitä niin kutsuttuja pohjakosketuksia tarvitaan. Itse olisin enemmän huolissani jos koko ajan tekstiä lukiessani ja sitä työstäessäni ajattelisin kaiken olevan viittä vaille täydellistä ja uskomattoman hyvää.

Itseensä ja omaan tekstiinsä pitää tietenkin uskoa, mutta samalla myös kirjoitusprosessissa tulee vaihe, jolloin on pakko olla realistinen, jopa raa’an realistinen tekstin suhteen. Varsinkin tässä vaiheessa prosessia, kun hion tekstiä kohti julkaistavaa kirjaa, tekstiä on pakko lukea todella kriittisesti, sillä muuten siinä ei näe paljoakaan muokattavaa. Oma tekstinsä tulee kyseenalaistaa ja olla valmis tekemään sen suhteen isojakin muutoksia, jos kokonaisuus sitä vaatii. Eikä se ole aina helppoa.

Kirjoittaminen itsessään on aina prosessi aloittamisesta loppuun asti. Samoin on myös tekstin editoimisen kohdalla. Se on prosessi. Kuluneiden neljän viikon aikana olen lukenut käsikirjoitustani läpi monta kertaa ja joka kerta eri silmin. Olen kiinnittänyt huomiota eri asioihin ja työstänyt kulloinkin eri osa-alueita. Osa virkkeistä on ollut jopa omasta mielestäni yllättävän hyviä, mutta osan kohdalla olen istunut pidemmän aikaa ja muokannut erinäisiä kappaleita tai jopa lukuja uuteen uskoon, toivoakseni parempaan suuntaan. Tiedän, mitä haluan, mutta sen saavuttaminen on vaatinut myös hyviä istumalihaksia.

Anna tekstillesi aikaa

Koko tekstini keskeinen ajatus on yksinkertaisesti se, että on normaalia, että oma teksti tuntuu huonolta ja keskinkertaiselta. On normaalia, että kyseenalaistat kaiken sen, mitä olet kirjoittanut. Se on vain osa prosessia. Kun annat tekstillesi aikaa ja uuden mahdollisuuden, alat myös nähdä siinä uudestaan paljon hyvääkin. Ja ne ehkä keskinkertaisetkin kohdat saattavat muuttua pienen muokkaamisen myötä melkoisiksi helmiksi, sekin on tullut koettua.

Omalla kohdallani teksti ei ole koskaan valmis, vaan hioisin sitä loputtomiin. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee vastaan se hetki, kun kannattaa päättää, että tämä on tässä, niin valmis kuin voi olla.

Ja jos heitän rohkean väittämän tähän loppuun: Yksikään kirja ei ole alusta loppuun asti täyttä timanttia, vaan ihan takuuvarmasti aivan jokaisessa kirjassa on jotain, mikä pistää jonkun lukijan silmään. Älä siis vaadi omalta tekstiltäsi täydellisyyttä (tätä yritän opetella itsekin), vaan anna sen olla aina pienesti keskeneräinen. Sillä keskeneräisyys tekee siitä aidon ja kauniin. Siloitellusta ja täydellisestä jää puuttumaan jotain olennaisen tärkeää!

Voiko luovuutta oppia? Tämä on kysymys, jota käsittelen tässä blogitekstissäni. Alkuun on ehkä hyvä kerrata, mitä luovuus itse asiassa onkaan, mutta tekstin loppua kohti uskon vastanneeni otsikon kysymykseen omasta näkökulmastani.

Mitä luovuus on?

Usein luovuus myös mielletään vain taiteelliseen työskentelyyn, kuten esimerkiksi kirjoittamiseen, tanssiin ja kuvataiteisiin. Luovuutta tarvitaan kuitenkin myös paljon muuhun, kuten ihan jokapäiväiseen arkielämään ja sellaiseenkin työhön, johon luovuutta ei usein mielletä. Itse olen työskennellyt välillä myös varastotöissä ja olikin pienoinen ahaa-elämys, kuinka paljon siinäkin työssä voi käyttää halutessaan luovuutta. Ei ole ollut vain kerta tai kaksi, kun olen käyttänyt luovuuttani kehittääkseni uusia tapoja tehdä asioita, näin yhtenä esimerkkinä.

Mutta mitä luovuus sitten on? Luovuus on ennen kaikkea tapa tehdä asioita uudella tavalla. Tällä tavalla luovuutta ajatellessa se laajenee myös taiteellisen työskentelyn ulkopuolelle. En aliarvioi taiteen tekemistä (onhan taiteellinen työskentely myös oma rakkauteni), mutta haluan nostaa esiin myös tämän toisen puolen.

Luovuus on myös tapa tehdä asioita uudella tavalla. Se on uusien näkökulmien etsimistä. Luovuus on innovatiivisuutta ja sitä, että uskaltaa sanoa kyllä uusille ideoille. Näitä seikkoja tarkastellessa on itse asiassa hyvinkin selvää, että tietenkin luovuutta voi oppia, sitä voi aina kehittää eteenpäin.

Jokainen on luova

Sinänsähän tekstin otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä se antaa pienesti virheellisen käsityksen siitä, että voisi olla tila, ettei olisi luova ollenkaan. Näinhän asia ei koskaan ole, sillä jokainen meistä on luova, jokainen omalla tavallamme. Aivan jokaisessa meissä on luovuutta vaikka kuinka paljon, mutta joskus se tuntuu hautautuneen jonnekin todella syvälle piiloon.

Luovuus ei myöskään ilmene vain taiteen tekemisenä, vaan esimerkiksi arjen innovatiivisuutena. Luovuus on myös tärkeä osa työelämää ja joskus voi olla hyvä pysähtyä tarkastelemaan omaa työtään ja huomata, kuinka paljon luovuutta käyttääkään työpäiviensä aikana.

Tässä olisikin sinulle pieni haaste: Tarkkaile yhden päivän ajan omaa arkeasi ja työskentelyäsi. Voit vaikka kirjoittaa ylös asioita, joissa käytit luovuutta, mutta myös niitä asioita, joita voisi olla hyvä tarkastella uudella tavalla.

Voiko luovuutta oppia?

Vastaus otsikon kysymykseen on lyhyt ja ytimekäs: Tietenkin voi!

Luovuus on kuin mikä tahansa muukin taito. Sitä voi kehittää ja aina voi oppia jotain uutta. Joskus siihen kuitenkin saattaa tarvita ulkopuolista apua, mutta tämä mahdollisuus kannattaa aina hyödyntää! Olen omassa työssäni nähnyt useaan otteeseen, kuinka jonkun luovuus on lähtenyt uuteen kukoistukseen tai kuinka joku on saanut aivan uusia näkökulmia omaan työskentelyynsä. Olen opettanut luovaa kirjoittamista ikäihmisille ja sanataidetta alakoululaisille. Molempien ryhmien kanssa on ollut useita hetkiä, jolloin on ollut upeaa huomata, kuinka joku on oppinut jotain uutta, saanut itselleen jotain uutta, ja mitä se on saanut myöhemmin aikaan. Kyse ei ole siitä, että korostaisin tässä omaa erinomaisuuttani opettajana, vaan siitä, että joskus sitä tarvitsee pienesti ulkopuolista apua, jotta oppii taas katsomaan asioita uudella tavalla.

Luovuutta voi oppia ulkopuolisen avun kautta. Sitä voi oppia tekemällä itse tietoisesti jotain asian eteen. Ja tässä se salaisuus piileekin: Luovuutta oppii vain tekemällä. Luovuus kehittyy vain tekemällä. Jos vain istumme paikallamme tekemättä mitään, vain odottaen, että jotain tapahtuisi, ei luultavasti tapahdu yhtään mitään. Harvoin luovuus vyöryy yllemme aivan tyhjästä, vaan se vaatii myös meiltä aktiivista toimimista. Että teemme sen kehittämisen eteen jotain ja tuo oma aktiivinen toimiminen onkin avain luovuuden porttien avaamiseen.

Kokeile jotain uutta

En halua väittää, että tästä eteenpäin sinun tulee käydä verkkokursseja luovuudesta, palkata ulkopuolinen valmentaja (vaikka mielelläni itse siinä sinua autankin!) ja tehdä töitä kaksin käsin ja taukoamatta ollaksesi aina vähän luovempi.

Ensinnäkin haluan muistuttaa, että kelpaat jo nyt sellaisena kuin olet, olet ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olet. Mutta jos haluat olla edes hieman luovempi, se myös vaatii omaa aktiivista toimintaa. Ainakin sen ensimmäisen askeleen ottamista. Tuo ensimmäinen askel voi tänään olla se, että tarkastelet arjessasi tai työssäsi yhtä asiaa uudesta näkökulmasta. Tai että teet jonkin asian aivan uudella tavalla. Luovuutta voi oppia lukemalla aiheesta, katsomalla muiden tapoja toimia, mutta ennen kaikkea opit luovemmaksi yksinkertaisesti sillä, että teet jotain. En halua sanoa, että täytyy tehdä enemmän tai että täytyisi olla tehokkaampi työskentelyssään, koska en miellä näitä asioita luovuuteen.

Kokeile jotain uutta, sano kyllä uusille ideoille, tarkastele asioita uudesta näkökulmasta. Ja jos kaipaat ulkopuolisen apua luovuutesi herättelemiseen, niin autan sinua mielelläni! Ota yhteyttä niin voimme keskustella asioista enemmän.

Mielikuvitus on yksi suurimmista kiinnostuksen kohteistani ja olen jo pidemmän aikaa julkaissut täällä blogissani mielikuvitusta käsitteleviä tekstejäni. Aikaisemmissa mielikuvitusta käsittelevissä teksteissä olen käsitellyt mielikuvitusta ensin yleisellä tasolla ja tämän jälkeen raotin hieman ovea omaan mielikuvitusmaailmaani ja kuinka se muodostui voimavaraksi elämässäni. Kolmannessa tekstissä käsittelin mielikuvitusta ennen kaikkea kirjoittamisen näkökulmasta. Neljännessä osassa paneuduin siihen, miksi aikuiset eivät aina osaa tai uskalla käyttää mielikuvitustaan.

Tässä Mielikuvitusta käsittelevän sarjan viimeisessä tekstissä haluan muistuttaa siitä, kuinka tärkeää mielikuvitus meille jokaiselle on, ja ettei sitä koskaan saisi unohtaa tai sysätä sivuun.

Aika hyvästellä

Tuli aika, jolloin minun tuli luopua mielikuvitusmaailmastani metsässä. Hyvästelin kuninkaan ja koin pienen haikeuden sisimmässäni, mutta kuitenkin tiesin, että minun on aika astua elämässäni eteenpäin. Tiesin jo silloin, ettei hyvästit metsälle tarkoittanut hyvästejä mielikuvitukselle, minun tulisi vain löytää uusi keino käyttää sitä.

Näin kävi myös Pevensin sisarusparvelle. Narnian tarinoiden kirjassa Prinssi Kaspian sisarusparven vanhimmat, Susan ja Peter, saavat tietää, että he eivät enää pääse Narniaan ja hieman myöhemmin Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin -tarinassa Lucy ja Edmund kuulevat saman surullisen uutisen. Heidän oli aika kasvaa ja kulkea elämässään kohti aikuisuutta. Mutta kuten oma mielikuvitusmetsäni on säilynyt muistoissani tähän saakka, haluan kuvitella, että näin kävi myös Pevensin sisarusten kohdalla. Ehkä Narnian seikkailuiden ansiosta heistä ei koskaan tullut mielikuvituksettomia aikuisia vaan he osasivat antaa sille sen ansaitseman arvon elämässään.

Mielikuvitus kuuluu myös aikuisille

Olen päättänyt, etten koskaan halua muuttua tuoksi kyyniseksi aikuiseksi, joka minua vaanii nurkan takana vaatimuksineen. Olen jossain elämäni vaiheessa tukahduttanut mielikuvitukseni ja yrittänyt elää ilman sitä, mutta nyt olen päättänyt pitää siitä kiinni vaikka viimeisin voimin. Ehkä myös tästä on kyse omassa kirjoittamisessani. Juuri kirjoittamisen kautta haluan saada kosketuksen omaan mielikuvitukseeni ja sen antamiin mahdollisuuksiin. 

Jean-Jacques Rousseau on sanonut, että todellinen maailma on rajattu, mielikuvituksen maailma on rajaton. Tuota rajattomuutta kohti ainakin itse kirjoittajana haluan kulkea. Tiedän, että matka edessäni on vielä pitkä, mutta ehkä minun ei tarvitse koskaan päästä perille. Eikö mielikuvituksessa ole parasta juuri se, että olemme aina matkalla?

[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]

Lopuksi

Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut kymmenen vuotta. Se on pitkä aika elämässä ja siihen ajanjaksoon on mahtunut myös todella paljon. Kirjoittamisen opintojeni aikana olin täynnä optimismia, ajattelin, että kaikki on mahdollista ja oma luovuuteni ja mielikuvitukseni pursuivat yli äyräiden. Ja ollakseni rehellinen, kaipaan tuota idealistista tyyppiä, joka silloin olin.

Joskus vain on vaikeaa olla muuttumatta kyyniseksi, jos elämä heittää märkiä rättejä vastaan kerta toisensa jälkeen. On vaikeaa pysyä optimistisena, kun vastaan tulee pettymyksiä toisensa perään, joskus tuntuu vain helpommalta luovuttaa, kuin yrittää vielä kerran. Ja vielä kerran.

Rikas mielikuvitus on edelleen suuri voimavara elämässäni, mutta ollakseni rehellinen, luovuuteni ja mielikuvitukseni eivät ole lähelläkään täyttä potentiaaliaan. Käytän niistä vain murto-osan, vaikka haluaisin asian olevan toisin. Haluaisin taas kirjoittaa kuten vuosia sitten. Ilman paineita ja odotuksia jonkin saavuttamisesta. Haluaisin oppia kirjoittamaan uudestaan vain kirjoittamisen ilosta. Haluaisin taas kokea sen, kuinka teksti ja kirjoittaminen vievät mukanaan.

Yllä siteerasin Jean-Jacques Rousseauta ja haluan edelleen pitää tuosta johtamastani ajatuksesta kiinni. Että mielikuvituksessa parasta on se, että olen aina matkalla. Ehkä omaan matkaani on kuulunut kyynisyyden kaudet, hiljaiset hetket ja epätoivo. Mutta niiden ei tarvitse olla lopullinen päämäärä, vaan vain osa matkaa. Ehkä nyt on aika kulkea kohti jotain uutta.

Olemme aina matkalla!

Usein ajatellaan, että luovuutta joko on tai ei ole. Totuus on kuitenkin se, että jokainen meistä on luova, jokainen omalla tavallaan. Meissä jokaisessa on luovuutta, se vain ilmenee eri tavalla. Yhden luovuus tulee esiin kirjoittamisen kautta, toisen taas kuvataiteiden. On luovuutta, joka ilmenee liikeilmaisussa tai teatterin lavalla, ja on myös luovuutta, joka unohdetaan usein, arkiluovuutta nimittäin.

Usein luovuudesta ajatellaan hyvin yksipuolisesti, että se liittyy vain luoviin aloihin, taiteeseen ja kulttuuriin, vaikka todellisuudessa luovuus on olennainen osa ihan perusarkeamme ja työelämää. Ja tämä on asia, johon itsekin haluaisin panostaa enemmän. Miksi rajoittaa luovuus koskemaan vain tiettyjä osa-alueita, kun se todellisuudessa on olennainen osa ihmisen elämää ylipäätään.

Joskus luovuus tietenkin saattaa kadota hetkeksi aikaa, tai hautautua kaiken muun alle. Kun uupumukseni aikoinaan oli pahimmillaan, en kokenut itseäni luovaksi, enkä edes halunnut tehdä mitään luovuuteen viittaavaakaan. Uupumuksen hellittäessä alkoi myös luovuuteni nostaa päätään ja olikin hienoa seurata sitä, kuinka se kaikki alkoi kasvaa aivan uudella tavalla. (Näitä asioita käsittelen syvemmin esimerkiksi luennoillani.)

Voiko luovuutta sitten opettaa?

Jos luovuutta on meissä jokaisessa ja meistä jokainen ilmaisee sitä eri tavalla, onko mahdollista edes opettaa luovuutta?

Tähän on yksinkertainen vastaus: On mahdollista ja voi opettaa.

En voi antaa sinulle kaavaa, että kun teet asiat x, z ja y, niin sitten luovuutesi lähtee uuteen nousuun. Enkä koskaan edes yrittäisi myydä yksilöohjaustani näin, sillä en usko tällaisiin kaavoihin tai siihen, että kun toimit juuri tietyllä tavalla, elämäsi muuttuu kuin taikaiskusta. Uskon kuitenkin siihen, että me ihmiset voimme muuttua. Uskon siihen, että luovuutta voi houkutella esiin, herätellä sitä ja saada luovuutensa uuteen kukoistukseen.

Joskus tähän saattaa tarvita ulkopuolisen apua, ja sitä mahdollisuutta kannattaa hyödyntää. En voi opettaa sinulle luovuutta samalla tavalla kuin kielioppia tai matematiikan laskukaavoja, mutta voin kulkea hetken matkaa rinnallasi ja antaa vinkkejä oman luovuutesi herättämiseen ja ravistelemiseen. Ehkä kyse on opettamista enemmän ohjauksesta, mutta termit eivät kuitenkaan muuta asian sisältöä.

Luovuuden opettaminen

Luovuudesta on kirjoitettu monia loistavia kirjoja ja kannustankin sinua lukemaan aiheesta paljon. Kirjoista saat paljon uutta pohdittavaa ja materiaalia omaan työhösi, eikä uuden tiedon hankkimisesta ole koskaan ainakaan haittaa! Se mikä yksin kirjoja lukiessa kuitenkin puuttuu, on yksilöllinen ote juuri sinun tilanteeseesi.

Yksin asioita pohtiessa saattaa pyöriä usein samaa kehää kerran toisensa jälkeen. On vaikea nähdä asioita objektiivisesti, sillä meillä on aina tunnepitoinen suhde omaan tekemiseemme, halusimme sitä tai emme. Ulkopuolinen näkee asiat joskus selkeämmin, joten joskus kannattaa heittää koko vyyhti jollekin toiselle ja kummasti niitä oleellisia langanpäitä alkaa löytyä.

Luovuuden opettamisessa (tai ohjauksessa) kyse on siitä, että ulkopuolinen näkee asiat objektiivisemmin. En ehkä keksi pyörää uudestaan (kuten ei kukaan muukaan), mutta ulkopuolisena osaan katsoa ohjattavan tilannetta aivan toisesta näkökulmasta; siksi myös on mahdollista antaa tukea ja ohjausta niin, että juuri sinun luovuutesi tai luova prosessisi kulkee eteenpäin.

Luovuuden ohjausta yksilöille ja ryhmille

Yksilöohjauksessa lähden liikkeelle aina juuri sinun tarpeistasi ja toiveistasi, joiden pohjalta lähdemme rakentamaan kokonaisuutta, joka palvelee juuri sinua parhaiten. Samoin toimin myös ryhmien suhteen, sillä myös jokainen ryhmä on erilainen ja niiden tarpeet ovat erilaiset.

Kyse ei ole siitä, että saisit luovan kirjoittamisen tehtäviä tai että opettaisin sinulle jonkin uuden maalaustekniikan tai liikeharjoituksen, jotta voisit kehittyä paremmaksi jollain tietyllä osa-alueella. Se on itse asiassa mahdotonta, sillä en todellakaan yritä edes väittää, että voisin antaa yksityiskohtaista teknistä opastusta aivan jokaisella osa-alueella. Tavoitteenani sen sijaan on antaa sinulle virikkeitä luovuuteen ylipäänsä, niin, että pääsisit eteenpäin omalla luovuuden tielläsi, oli tavoitteesi sitten kehittyä kirjoittajana, kuvataiteen parissa, tanssin saralla tai työelämässä. Kyse ei aina ole tekniikasta, vaan jostain aivan muusta!

Olen rämpinyt itse melkoisen ryteikön oman luovuuteni suhteen ja siksi uskallan väittää, että minulla saattaisi olla myös sinulle jotain annettavaa. Oma polkuni luovuuden suhteen ei todellakaan ole ollut kovinkaan helppo tai suoraviivainen, vaan olen nähnyt niin huiput kuin syvimmät montutkin. Ajattelen kuitenkin, että koko tuo kirjo on ollut itse asiassa parasta, mitä minulle on luovuuden suhteen tapahtunut, sillä se on antanut todella syvää ymmärrystä ja kokemuspohjaa luovuuteen.

Ota yhteyttä, jos haluat tietää luovuuden yksilö- tai ryhmäohjauksesta enemmän. Vastaan mielelläni kysymyksiin ja kerron lisää tästä mahdollisuudesta!

Tekstintuotanto on osa monen yrityksen ja yhdistyksen toimintaa. Pitäisi tuottaa sisältöä eri kanaviin, päivittää blogia ja lähettää uutiskirjeitä. Ehkä työn alla ovat myös nettisivut tai jäsenlehti, johon pitäisi saada jotain materiaalia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Oman toiminnan ohella ne saattavat kuitenkin lohkaista yllättävän paljon aikaa, varsinkin jos tekstin tuottaminen ei ole se omin juttu ylipäätään.

Kuulostaako tutulta?

Minulla on sinulle pieni salaisuus: Joskus tekstintuotanto kannattaa ulkoistaa sen sijaan, että tekisit kaiken aina itse.

Kaikkea ei tarvitse tehdä itse

Kaikkea ei tarvitse tehdä aina itse, se on itse asiassa melko yksinkertaista.

Jos lähestyt asiaa euroja miettien, on selvää, että halvimmalla pääset, kun teet kaiken itse. Jos nautit kirjoittamisesta, eikä se ole sinulle haastava tehtävä, mikään ei ole hienompaa, kuin saada kirjoitettua tarvittavat tekstit itse. Joskus kannattaa kuitenkin pohtia, mihin oma aika ja rahkeet riittävät ja milloin voisi olla fiksumpaa antaa tehtävä jollekin toiselle.

Itselläni oli pitkään taipumusta tehdä kaikki mahdollinen itse. Jos en osannut, opettelin. Eikä siinä mitään, opin paljon uutta ja kerrytin taitojani. Tämä vei kuitenkin todella paljon aikaa, eikä jokainen uusi opeteltava asia ollut sellainen, jota tarvitsisin joskus myöhemmin. Opettelin vähitellen ulkoistamaan tiettyjä osa-alueita projekteista, ymmärsin, ettei kaikkea tarvitse aina tehdä itse. Ja se helpotti elämää kummasti.

Ulkoista tekstintuotanto ja säästä aikaasi

Onko tekstintuotanto juuri se, mihin haluat käyttää aikaasi?

Jos kirjoittaminen ei kuulu lempipuuhaasi, se vie myös yllättävän paljon aikaa. Jos kirjoitat blogitekstiä tai uutiskirjettä useamman tunnin ajan, se vie yllättävän paljon aikaa kaikesta muusta, mitä voisit tehdä sen sijaan.

Kannattaa kokeilla, kuinka kauan sinulla kuluu aikaa yhden blogitekstin ideoimiseen ja kirjoittamiseen. Oletko valmis käyttämään tuon ajan viikoittain, tai useamman kerran kuukaudessa vai olisiko tuolle ajalle parempaakin käyttöä?

Ulkoistamalla tekstintuotannon säästät omaa aikaasi, se on selvää. Voit käyttää tämän säästyneen ajan oman työsi tekemiseen, eli siihen, mitä luultavimmin haluat mieluummin tehdä, ja mikä on koko toimintasi kulmakivi.

Tietyllä tavallahan aika on rahaa, kuten suomalaisessa sanonnassa todetaan. Joskus kannattaakin pohtia sitä, mihin oman aikansa todella haluaa käyttää ja milloin voi olla tarpeen ostaa jokin palvelu ulkopuolelta, jotta oman ajan saisi käytettyä mahdollisimman tehokkaasti.

Voit keskittyä omaan työhösi

Kun ulkoistat tekstintuotannon säästät siis omaa aikaasi ja voit keskittyä omaan työhösi. Saat ammattitaitoisesti tuotettua sisältöä ilman, että olet joutunut käyttämään siihen kallisarvoista työaikaasi. Se on harkitsemisen arvoinen ajatus.

Usein ajatellaan, että eihän se nyt niin kova homma ole kirjoittaa yhtä blogitekstiä tai uutiskirjettä. Sen kun istuu alas ja alkaa kirjoittaa. Joskus itse kirjoittaminen ei viekään aikaa tuntikaupalla, mutta sitä ennen on jo tehty työtä. On suunnittelua ja ideointia, on tiedonhankintaa ja ajatusten jäsentelyä. Jos kellotat jokaisen näistä osa-alueista, saattaa aikaa kulua enemmän kuin kuvittelet. Ja tämä kaikki vie aikaa kaikelta muulta, vaikkakin ehkä vähän aina sieltä ja täältä.

Entä jos voisitkin vain keskittyä tekemään omaa työtäsi? Joskus se tarkoittaa sitä, ettet enää yritä tehdä kaikkea itse, vaan ulkoistat osan tehtävistä toiselle.

Jos haluat säästää omaa aikaasi, keskittyä mieluummin omaan tekemiseesi, niin tarjoan sinulle tekstintuotantoa suurella sydämellä. Ota yhteyttä ja kysy lisää!

P.S. Jos kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen on sinulle helppoa ja nautit siitä, kannustan sinua kirjoittamaan itse. Itse kirjoittavana ja tekstiä rakastavana ihmisenä mikään ei ole hienompaa kuin se, että ihmiset kirjoittavat ja vielä nauttivatkin siitä. Jos kuitenkin kaipaat pientä apua kirjoittamisen tueksi esimerkiksi tekstien ideoimiseen tai kirjoittamiseen ylipäätään, tarjoan sinulle kirjoittamisen yksilöohjausta. Ota yhteyttä, niin voimme rakentaa juuri sinulle sopivan kokonaisuuden!

Aikaisemmissa mielikuvitusta käsittelevissä teksteissä olen käsitellyt mielikuvitusta ensin yleisellä tasolla ja tämän jälkeen raotin hieman ovea omaan mielikuvitusmaailmaani ja kuinka se muodostui voimavaraksi elämässäni. Kolmannessa tekstissä käsittelin mielikuvitusta ennen kaikkea kirjoittamisen näkökulmasta. Tässä neljännessä osassa paneudumme siihen, miksi aikuiset eivät aina osaa tai uskalla käyttää mielikuvitustaan.

Aikuiset ajattelevat usein mielikuvituksen kuuluvan vain lapsille. Haluan tuoda pohdintaan mukaan myös aikuisia koskevan näkökulman sillä olen miettinyt, onko mielikuvitus todella vain lapsille kuuluva asia vai voisiko myös aikuisella olla mahdollisuus mielikuvituksen valtavaan voimaan?  Mistä juontaa juurensa se, että juuri aikuiset eivät osaa tai ehkäpä uskalla käyttää mielikuvitustaan? 

Realismin voittokulku

Surrealismin manifestissa André Breton kuvailee mielikuvitusta sanomalla: “On uskallettava paljon, jos haluaa asettua asumaan näille kaukaisille seuduille, missä kaikki tuntuu aluksi vaikealta, ja vielä vaikeampaa on, jos haluaa opastaa sinne jonkun toisen. Sitä paitsi ei ole koskaan varma, onko siellä todella.” Breton mainitsee vielä, että tie näille seuduille on selkeästi viitoitettu ja riippuu vain matkustajan kestävyydestä, saapuuko hän todella perille.

Lapsilla on siis kyky nähdä nuo tienviitat huomattavasti paremmin kuin me aikuiset.  Juontaisiko tämä juurensa jo pelkästään maamme historiasta kuten sodista ja pula-ajoista? Ehkä vaikeat koettelemukset veivät kaiken huomion arjesta selviämiseen ja mielikuvituksen käyttö tuona aikana oltaisiin leimattu täydeksi hölynpölyksi. Ja tuo taakka painaa suomalaisten harteilla edelleen. Kukoistaahan meillä edelleen juuri realistinen romaanikirjallisuus ja runoudessakin lukijaa miellyttää ennen kaikkea tuttu ja turvallinen.

Nopea vilkaisu kirjallisuuden kehityskaareen Suomessa antaa tukea ajatuksilleni. Realismi syntyi Suomessa vastareaktioksi romantiikan paolle arkipäivästä. Realismi kuvasi tavallisia ihmisiä ja yhteiskunnan epäkohtia. Lukijalle on näin siis hyvin helppo yhtyä kirjan herättämiin ajatuksiin. Kautta historian realismi nosti aina päätään, kun yhteiskunnassa kuohui. Uusrealismi taas sai alkunsa vuoden 1905 suurlakosta jolloin kirjailijat alkoivat taas täsmentää kuvaa yhteiskunnasta ja kansasta. 

Voisinko siis vetää johtopäätöksen, että maamme historia itsessään on tukahduttanut mielikuvituksen monen elämässä, sillä tähän se on tuntunut kautta aikain menevän? Olisi loogisempaa ajatella vaikeiden aikojen saavan ihmiset turvautumaan mielikuvitukseen, mutta suomalaisille suunta on tuntunut olevan toinen. Olemme tukeutuneet ennen kaikkea arkirealismiin ja työntäneet mielikuvituksen hyvin syvälle sisimpäämme. 

Mielikuvituksesta voimavara

Eikä minun tarvitse katsoa kovinkaan kauas itsestäni nähdessäni realistisuuden voittokulun lähipiirissäni. Jos pyytäisin muita kertomaan minulle jonkin tarinan olisi vastauksena, “Älä nyt höpsi, enhän minä”. Ja toisaalta jos asetan saman kysymyksen pienelle lapselle ei kestä kauaakaan kun hän on heittäytynyt täysin mielikuvitusmaailmansa valtaan ja kertoo minulle mitä erikoisempia tarinoita. Mielenkiintoista, eikö totta!

Breton väittääkin, että lapset ovat automaattisesti surrealisteja. Hän väittää, että mieli, joka uppoutuu surrealismiin elää uudelleen innoittuneena parhaan osan lapsuuttaan. “Lapsuudenmuistoista ja joistakin muista syntyy tunne, että on siteetön ja eksynyt tieltä, mitä minä pidän kaikkein hedelmällisimpänä tilana.”. Näin toteaa André Breton pohtiessaan matkaa mielikuvituksen maailmaan. Ehkä siis aikuisilla, loogisen päättelykyvyn ja rationalismin mestareilla, onkin sisimmässään suuri pelko lähteä tutkimaan noita tuntemattomia polkuja, mitä lapset kulkevat aivan luonnostaan. On helpompi kulkea tuttua ja turvallista, kaikkien muidenkin käyttämää tietä pitkin kuin uskaltautua eksymään loogisuuden tieltä ja katsomaan, mitä noilta sivupoluilta löytyy.

 Ja voin rehellisesti tunnustaa olevani itsekin ehkä edelleen tuolla suurella valtatiellä, missä kaikki kulkee sovittujen liikennesääntöjen mukaisesti eikä loogisuudelle löydy epäilyksen sanaa. Mutta kuinka ollakaan noita pieniä tienviittoja mielikuvituksen poluille löytyy jos vain kaiken liikenteen hälinän keskeltä pystyy kohdistamaan katseensa noihin pieniin maamerkkeihin. Turha kuvitellakaan, että vilkkuvat valot ja mainoskyltit johdattaisivat meitä eteenpäin jos kaipaamme rämpimään mielikuvituksen poluille. Se vaatii sitä, että uskallamme heittäytyä tuntemattoman varaan ja astumme ensimmäisen askeleen tuolle salaperäiselle polulle. Toisaalta juuri se onkin erittäin houkuttelevaa!

[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]

Lopuksi

Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut yhdeksän vuotta ja silti se tuntuu erittäin ajankohtaiselta. Maailma ja me ihmiset muutumme todella hitaasti, myös kun kyse on mielikuvituksesta ja sen käyttämisestä. Realistinen näkökulma ja tapa katsoa ympäröivää maailmaa on tuttu ja turvallinen tapa toimia, mutta onko se ainoa tapa toimia?

En voi väittää, että olisin viime aikoina tai oikeastaan viime vuosina ollut malliesimerkki mielikuvituksekkaasta elämästä tai ylipäätään mielikuvituksen voimasta elämässä. Olen tainnut kallistua aikuisen ihmisen realistiseen tapaan elää ja katsoa maailmaa ympärilläni, vaikka en koskaan ole halunnut sen menevän niin. Vaatii itse asiassa yllättävän paljon motivaatiota toimia toisin ja ennen kaikkea alkaa toimia toisin.

Mielikuvituksen käyttö ei tarkoita sitä, että eläisin jatkossa jossain todellisuuden ulkopuolella, vaan sitä, että katson maailmaa ja kaikkea sitä mitä teen, uusin silmin. Uskallan avata silmäni, uskallan katsoa ympärilleni ja nähdä mahdollisuuksia siellä, missä en aikaisemmin ole niitä nähnyt. Kuten yllä kirjoitin (jo yhdeksän vuotta sitten) se saattaa vaatia sen, että heittäydymme tuntemattoman varaan ja astumme ensimmäisen askeleen tuolle salaperäiselle polulle, jonka mielikuvitus meille tarjoaa.

Tämä on suunta, johon olen alitajuisesti hakeutunut jo pitkään, mutta viime päivien aikana ajatus on selkiytynyt kirkkaammaksi. Tämä koskee tietenkin elämää ja elämänasennettani ylipäätään sekä kirjoittamistani ja muuta luovaa työskentelyä, mutta se tulee vaikuttamaan myös yritykseni toimintaan ja tästä pääsen toivottavasti kertomaan tarkemmin, kunhan sen aika on.