Koska olin viime viikolla Helsingissä, oli itsestään selvää, että mahdutan kahteen päivään muutaman käynnin eri taidemuseoissa. Yksi näistä kohteista oli tietenkin paljon kehuttu Nick Brandtin näyttely Inherit the Dust Kansallismuseossa.
Näyttelyssä on esillä 27 suurikokoista mustavalkoista panoraamakuvaa. Eläimistä otetut, luonnollisessa koossa olevat vaikuttavat valokuvat on viety tehtaiksi, kaatopaikoiksi ja louhoksiksi muuttuneille elinalueille. Ennen alueet olivat eläinten valtakuntaa. Ihminen on kuitenkin hyödyntänyt luontoa niin pitkälle, että eläinten ja ihmistenkin elinolot ovat uhattuina. Brandt herättää meidät miettimään, jätämmekö perinnöksi muutakin kuin tomua.
Jos olen aivan rehellinen, tästä näyttelystä on itselleni hieman vaikea kirjoittaa, mutta yritän saada kirjoitettua ajatukseni tarpeeksi selkeästi ja tuoda pohdintani tarpeeksi selkeästi esiin.
Aloitetaan siitä, että kuvat olivat upeita. Ne olivat teknisesti todella onnistuneita ja lohduttomasta sanomastaan huolimatta nautin niiden katsomisesta. Samoin katsomani pienoisdokumentti projektista antoi kuville uutta perspektiiviä, ja ymmärsin paremmin ajatuksen kuvien takana. Ihailen myös Brandtin sitoutumista projektiin ja sitä, millä antaumuksella hän työtään tekee.
Kuvat olivat siis upeita. Mutta. Ymmärrän sen menetyksen, jonka teollistuminen ja taloudellinen kasvu ovat aiheuttaneet Afrikan luonnolle ja eläimistölle. Olen samaa mieltä siitä, että on todella sääli, että eläimet on ajettu pois alkuperäisestä ympäristöstään. Mutta, tässä tulee se minun muttani. Eläimet ovat kuitenkin kautta aikojen liikkuneet paikasta toiseen, etsineet uusia elinympäristöjä. Että jos yksi paikka ei enää sovellu elämiseen, ne etsivät uuden paikan, jossa olla ja elää. Vielä Afrikasta kuitenkin löytyy paikka jos toinenkin, joita teollistuminen ja talouskasvu eivät ole saavuttaneet. En tiedä kuinka arkaan paikkaan nyt sohaisen, mutta talouskasvu ei mielestäni kuitenkaan aina ole huono asia, sillä monelle ihmiselle esimerkiksi Afrikassa se on tuonut helpotusta arkeen ja elämään. Eniten pohdin sitä, että välillä tuntuu, että luonnonsuojelun vuoksi unohdetaan ihminen.
Brandt totesi itsekin dokumentissa sen, että Afrikka tulee paljon länsimaita jäljessä mitä tulee esimerkiksi talouskasvuun. Myös hän myöntää ristiriitaisuuden asian äärellä, ja toteaa, että Afrikalla on oikeus talouskasvuunsa siinä missä meillä länsimaillakin. Hän tietenkin vain suree sitä, mitä se tekee Afrikan ainutlaatuiselle luonnolle ja eläimistölle. Samalla hän heitti myös ilmoille kysymyksen siitä, että onko meillä länsimaalaisilla oikeutta vaatia heitä unohtamaan talouskasvu ja teollistuminen eläinten ja luonnon suojelemisen nimissä.
Kiersin näyttelyn numerojärjestyksessä ja mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän minua alkoi ahdistaa kuvat. Eikä kyse ollut edes suuresta ilmastotuskasta tai muusta. Mietin vain sitä, mitä eräässä Casting Crowns’n laulussa lauletaan ” Save the trees and kill the children… “. Mitä pidemmälle näyttelyssä etenin, sitä enemmän kysyin mielessäni, että entä ihmiset. Entä ihmiset.
Ja sitten viimeinen huone. Vasta siellä näyttely todella kosketti minua. Kyyneleet nousivat silmiini esimerkiksi “Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset” sekä “Joutomaa, norsu ja asukkaat” -teosten äärellä, sillä näissä teoksissa ihmisten kohtalo tuli lähelle. Näiden kuvien ääressä seisoin pitkään, istuin penkillä ja kirjoitin ajatuksiani ylös muistikirjaan ja pohdin sitä, millaisissa oloissa ihmiset edelleen joutuvat elämään, kuinka lohdutonta se on.
Tiedän, että kyse on siitä, mikä on näyttelyn painopiste, ja tässä se oli ennen kaikkea eläimissä ja teollistumisen aiheuttamissa tuhoissa ja muutoksissa. Kyse on myös siitä, että me ihmiset, taiteen kokijat, olemme erilaisia ja katsomme asioita eri tavalla. Dokumentissa Brandt toteaa, että esimerkiksi edellä mainitsemissani kuvissa myös ihmiset ovat uhreja eikä sitäkään saisi unohtaa.
Näyttelyn painopiste oli Afrikan ainutlaatuisessa luonnossa ja eläimistössä ja ymmärsin kuvien funktion tätä kautta erittäin hyvin, ja tässä viitekehyksessä näyttely oli erittäin puhutteleva ja ajatuksia herättävä. On vain tunnustettava, etten ollut otollisin kohderyhmä kuville, sillä itse en näyttelystä saanut irti samalla tavalla kuin moni muu. Jos kuvissa olisi eläinten sijaan ollut ihmisiä, olisin ehkä kokenut toisin. Ja tämä hyväksyttäköön; olemme ihmisinä erilaisia ja tämä oli minun subjektiivinen kokemukseni.
Minkälaisen maailman jätämme jälkeemme? Brittiläissyntyinen valokuvaaja Nick Brandt (s. 1964) on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.
Suosittelen kyllä Brandtin Inherit the Dust -näyttelyä jo ihan valokuvauksellisista syistä, mutta myös sanomansa puolesta. Ja luulen, että moni saa siitä enemmän irti kuin itse sain. Vaikka toisaalta; näyttely taisi tehdä tehtävänsä, sillä ajatuksia se tuntui itsellänikin herättävän.
*Lainaukset Kansallismuseon sivuilta.