Ostimme tämän talovanhuksemme viisi vuotta sitten eikä yllätyksenä tullut, että 50-luvun talossa riittää aina tekemistä. Tietenkin olisimme voineet remontoida talon lattiasta kattoon ennen muuttamista (pankkilainan avulla) mutta valitsimme ensin tutustua taloomme rauhassa ja aloittaa remontoimisen vasta sitten.
Olemme kuitenkin välillä hieman saamattomia asioiden suhteen ja kaikki talossa on edennyt hitaasti. Hyvin hitaasti. Tietenkin jos olisi varaa maksaa ulkopuoliselle tekijälle, niin täällä olisi tehty vaikka mitä, mutta kun kukkaro ei siihen anna myöden, mennään sillä mitä on. Ja toisaalta; oma juttunsa on nähdä se oma kädenjälkensä kaikkialla täällä kodissa.
Tämä pitkä pohjustus oli melkoinen aasinsilta itse aiheeseeni, eli keskeneräisyyteen ja sen sietämiseen. Mutta ehkä tämä ei onnu niin pahasti, kunhan pääsen tekstissä eteenpäin. Mutta vanhan talon ja sen remontoimisen (plus oman saamattomuuden) kanssa on ollut pakko opetella sietämään keskeneräisyyttä. On ollut pakko sietää sitä, että asiat ovat kesken. Että ruokasalin lattian työstaminen on neljän vuoden jälkeen edelleen kesken, listat puuttuvat olohuoneesta ja muutamasta muustakin huoneesta, jonkun huoneen lattiapinnat eivät miellytä, mutta vielä ei ole aika repiä niitä pois.
Ja nyt tehtyämme keittiöremonttia on ollut pakko taas kerran tottua keskeneräisyyteen. Että työt pysähtyvät meistä riippumattomista syistä ja elämme kahden keittiön loukussa. Kummasti siihenkin tottuu, että ruoka valmistetaan vanhassa keittiössä, kun se taas syödään uudessa, ja että ruuat haetaan uudessa keittiössä olevasta jääkaapista, jotta niistä voi tehdä ruokaa vanhassa keittiössä.
Mutta nyt heitän tämän aasinsiltani käsittelyn sivuun.
Keskeneräisyyden sietäminen on asia, jota on pakko opetella sietämään kirjoittaessa. Sitä on siedettävä teatterin puolella. On hyväksyttävä se, että kirjoittajana olen aina keskeneräinen, tekstit ovat pitkään, hyvin pitkään, keskeneräisiä. Ja kaiken tämän kanssa on vain pakko opetella elämään. Sillä mitä muutakaan elämä on kuin keskeneräisyyttä?
Kirjoittaessa koen, ettei tekstini ole koskaan täysin valmis. Voisin muokata jokaista tekstiäni vaikka kuinka, hioisin jokaista lausetta ja sanaa, pohtisin jokaisen luvun ja kohtauksen uudestaan, työstäisin runoa ikuisuuden; jos siihen olisi mahdollisuus. Mutta jossain vaiheessa on vain hyväksyttävä se, että nyt on hyvä. Että hioisin tekstiäni kuinka, en koskaan kokisi sen olevan valmis. Mutta se voi olla riittävän hyvä.
Koen itseni myös kirjoittajana aina täysin keskeneräiseksi. Pitäisi olla parempi, pitäisi olla sitä ja tätä, pitäisi tehdä niin ja näin. Mutta toisaalta, juuri tämä kamppailu, tämä matka on se, joka tekee tästä kaikesta niin mielenkiintoista ja antoisaa. Minä muutun jokaisen kirjoittamani tekstin myötä hieman. Keskeneräisyys on myös se, joka saa ponnistelemaan eteenpäin, yrittämään vähän enemmän, sysää muutokseen, joka on aina tarpeellista.
Elän edelleen vanhan taloni ja sen keskeneräisyyden kanssa, mutta tämä on mielenkiintoista elämää; katsoa millaiseksi tämä koti ajan myötä muuttuu. Ja elän edelleen itseni ja oman keskeneräisyyteni kanssa, mutta sama juttu: Tämä on mielenkiintoista elämää. Katsoa millaiseksi kirjoittajana ajan myötä muutun.
Keskeneräinen, mutta silti tässä hetkessä tarpeeksi valmis.