Aikaisemmissa mielikuvitusta käsittelevissä teksteissä olen käsitellyt mielikuvitusta ensin yleisellä tasolla ja tämän jälkeen raotin hieman ovea omaan mielikuvitusmaailmaani ja kuinka se muodostui voimavaraksi elämässäni. Tässä mielikuvitusta käsittelevän sarjan kolmannessa osassa käsittelen mielikuvitusta ennen kaikkea kirjoittamisen näkökulmasta, onhan se itselleni läheisin ja rakkain tapa käyttää mielikuvitusta ja luovuutta.

Suuri tuntematon

Jos minun pitäisi kuvailla mielikuvituksen käyttöä  kertoisin sen olevan kuin suuri tuntematon edessämme. Tarkemmin ajateltuna tuosta suureen tuntemattomaan hyppäämisestä taitaa olla kyse myös kirjoittamisessa sillä kirjoittaminen on jotain sellaista, mitä ei voi hallita. Tai ehkä voi, mutta silloin jää jokin sulku pidättelemään luovuuden virtoja. 

Kirjoittamisesta

Väittäisin, että mielikuvitus on kirjoittajan työkalu ja se vaatii myös harjoittelua. Kehonrakentaja viettää tuntikausia kuntosalilla harjoittamassa lihaksiaan ja niin myös kirjoittajan tulisi harjoittaa omaa mielikuvitustaan jotta se kasvaisi ja kehittyisi entistä rikkaammaksi.

Esimerkiksi Opettaja-tv -sivustolla todetaan, että luovassa kirjoittamisessa korostuvat mielikuvitus ja kirjoittajan oma sisäinen maailma. Ilman mielikuvitusta ei siis ole luovaa kirjoittamista. Samaa ajattelee myös Stephen King todetessaan kirjassaan Kirjoittamisesta, että ilman sydäntä ja mielikuvitusta fiktion maailma olisi aika kurja paikka. Hän heittää ilmoille myös ajatuksen, että ilman mielikuvitusta koko fiktion maailmaa ei ehkä olisi edes olemassa.

Mielikuvituksen maailma

Miksi kirjailija sitten ryhtyy kirjoittamaan? Siihen Kingillä on vastaus valmiina: “Kirjoittaessahan me haluamme nimenomaan päästä muusta maailmasta eroon — Kirjoittaessa me luomme omia uusia maailmoja.”. Kingin näkemys siis on se, että kirjoittaja haluaa päästä välillä todellisuudesta, eroon. Ehkä kirjailija myös käsittelee kirjoittaessaan omaa sisäistä maailmaansa, tiedosti sen tai ei. Tätä ajatusta tukee myös sivistyssanakirjan kuvaus mielikuvituksesta: “Kuvittelukyky. Kyky tuottaa (todellisuutta vastaamattomia) mielikuvia ja uudenlaisia kokonaisuuksia aiempien kokemusten aineksista.”

Stephen King oli seitsemänvuotias löytäessään mielikuvituksen maailman kirjoittamisessaan. Hän kuvaa tuota hetkeä seuraavasti: “Muistan, että se ajatus täytti minut suunnattomalla mahdollisuuksien tunteella, kuin minut olisi ohjattu isoon rakennukseen, jossa on valtavasti suljettuja ovia, ja kuin olisin saanut luvan avata niitä vapaasti. Ovia oli enemmän kuin yksi ihminen ehtisi koko elämässään avata, minä ajattelin silloin ( ja ajattelen vieläkin)”. Ehkä tässä on yksi syy Kingin valtavalle menestykselle ja kirjoittamistahdille. Jokaisen kirjansa kohdalla hän on valmis testaamaan mielikuvituksensa rajoja ja mihin asti hän sillä kertaa päätyy.

Eikö jokainen kirjoittaja loppupeleissä hae tätä kirjoittamisellaan? Sitä oivallusta, mitä mielikuvitus ja kirjoittaminen yhdessä saavat aikaan. Vain toinen kirjoittava henkilö voi tietää sen tunteen kun tutustuu vähitellen luomaansa fiktiiviseen henkilöön ja kuinka lopulta näistä henkilöhahmoista tulee itselleen niin läheisiä, että tuntuvat jo oikeilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä. Ja siinä vain suppea esimerkki kirjoittajan mielikuvituksesta.

[Teksti on katkelma esseestäni ´Mielikuvituksesta´. Se on julkaistu aikaisemmin Työväen Akatemian kirjoittajaopiskelijoiden antologiassa Kaleidoskooppi (2012).]

Lopuksi

Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut jo paljon aikaa, mutta allekirjoitan edelleen kaiken tuon, mitä olen kirjoittanut. Nyt monta kirjoitusprojektia myöhemmin tunnistan edelleen aivan yhtä vahvasti tuon kaiken; kuinka mielikuvitukseni luoma maailma herää henkiin, kuinka kirjoittamista henkilöhahmoista tulee hetkeksi aikaa kuin lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden kanssa kuljen tietyn ajanjakson elämästäni. Olen myös edelleen sitä mieltä, että aivan jokainen kirjoittaa tekstiinsä myös jotain itsestään; joskus tiedostaen, useammin tiedostamattaan.

Voi olla, että olen liian usein pysytellyt tutuilla ja turvallisilla vesillä sen sijaan, että olisin lähtenyt testaamaan oman mielikuvitukseni rajoja, kuten Stephen King mainitsee tehneen. Minun ei tietenkään tarvitse lähteä vertailemaan itseäni maailmankuuluun kirjailijaan tai kehenkään muuhunkaan, mutta toisaalta voin kuitenkin inspiroitua muiden tekemisistä ja kirjoittamista teksteistä ja lähteä vähän kerrallaan kokeilemaan, missä menevät mielikuvitukseni rajat tällä kertaa!

Sarjan aikaisemmat tekstit:

• Mielikuvituksesta, osa I.
• Mielikuvituksesta, osa II.

En ole oikeastaan koskaan tainnut tehdä mitään lupauksia alkavalle vuodelle. Sen sijaan olen ehkä saattanut heittää ilmoille (tai kirjoittaa paperille) toiveita tulevaa vuotta varten, sillä miksipäs en toivoisi tulevan vuoden tuovan mukanaan jotain uutta ja mielenkiintoista. Toiveita enemmän olen kuitenkin kirjoittanut ylös tavoitteita, sillä ne ovat kuitenkin konkreettisia asioita, joiden eteen voi tehdä itsekin jotain.

Parasta on kyllä ollut se, että usein olen unohtanut kirjoittamisen jälkeen kirjaamani tavoitteet, eli en ole todellakaan toiminut aktiivisesti niiden saavuttamisen eteen. Silti, vuoden lopussa kirjaamiani tavoitteita lukiessani olen huomannut, kuinka moni niistä on kuitenkin toteutunut. Onkin mielenkiintoista, kuinka paljon ihmisen alitajunta työskentelee asioiden eteen, vaikkei tietoisesti näihin asioihin olisikaan kiinnittänyt huomiota.

Näin vuoden viimeisenä päivänä haluan kirjoittaa myös tänne blogiini hieman ajatuksiani tulevalle vuodelle, siitä sai alkunsa myös idea tästä tekstistä.

Mennyt pohjana tulevaisuudelle

Kulunut vuosi on ollut mielenkiintoinen. Se on ollut erilainen. Se on ollut haastava, mutta myös opettavainen. Koska kulunut vuosi löytyy pähkinänkuoressa omasta tekstistään, en palaa siihen sen kummemmin. On kuitenkin todettava, että tämä vuosi kaikkine vivahteineen on kuitenkin rakentanut pohjaa tulevalle vuodelle. Ennen kaikkea kulunut vuosi opetti tarttumaan hetkeen. Se opetti kääntämään vastoinkäymisiä ja haasteita mahdollisuuksiksi ja oppimiskokemuksiksi. Keväällä en ehkä vielä ihan näin ajatellut, mutta kesän täyden lomailun jälkeen aloin nähdä syksyllä asioita uudesta perspektiivistä ja tämä on vienyt minua paljon eteenpäin.

Mitä sitten ajattelen tulevasta vuodesta? Mitä toivon sen tuovan mukanaan? Entä ne “kuuluisat” tavoitteet? En lähde tässä listaamaan asioita maailmanrauhasta ja koronan katoamisesta, vaan keskityn asioihin, joihin voin itse konkreettisesti vaikuttaa.

Ajatuksia tulevalle vuodelle yrittäjän näkökulmasta

Olen kai hieman epänormaali yrittäjä, sillä en laita tavoitteekseni kasvattaa radikaalisti yritykseni liikevaihtoa tai saavuttaa aina vain enemmän ja enemmän. En kuulu niihin ihmisiin, joille numerot viivan alla ovat kaikki kaikessa, vaikka tietenkin toivon, että yritystoimintani on kannattavaa ja pystyn ylipäätään elättämään itseni. Rahaa enemmän haluan kuitenkin keskittyä muihin asioihin.

Kulunut vuosi on ollut työrintamalla sellainen, jolloin olen ennen kaikkea rakentanut pohjaa tulevalle. Se ei koskaan tarkoita nopeaa menestymistä ja näkyviä tuloksia, mutta ne ovat asioita, jotka toimivat perustana kaikelle muulle. Moni syksyn projekteista ja aikaa vieneistä asioista ovat olleet sellaisia, jotka tulevat konkretisoitumaan vasta ensi vuonna.

Nykyisten työtehtävien lisäksi odotan uusia haasteita töiden suhteen. Odotan uusia mielenkiintoisia projekteja, joihin hypätä mukaan. Odotan, että voisin tehdä enenevissä määrin juuri niitä asioita, joita haluan ja että voisin panostaa niihin asioihin entistä enemmän. Haluan oppia paljon uutta ja kehittyä, mutta en todellakaan halua, että se menee suorittamiseksi.

Ajatuksia tulevalle vuodelle luovuuden näkökulmasta

En todellakaan aio asettaa tähän konkreettisia tavoitteita, kuten että saisin kustannussopimuksen tai kirjoitettua näytelmän valmiiksi tai muuta vastaavaa. Mikäs siinä jos näin tapahtuisi, mutta jos lähden vaatimaan itseltäni jotain tällaista tiedän, mitä luovuudelleni käy. Se juoksee karkuun ja lujaa.

Haluan kuitenkin antaa itselleni aikaa myös olla luova muutenkin kuin yrittäjän näkökulmasta. Eikä kyse ole mistään suuresta ja vaikeasta asiasta. Tulevana vuonna haluan istua useammin alas ja maalata. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden kirjoittaa ilman takaraivossa tykyttävää vaatimusta jostain “suuresta ja merkityksellisestä”. Haluan antaa musiikille enemmän sijaa viedä eteenpäin, liikuttaa kroppaa ja antaa sen rentoutua tanssin kautta. Enkä halua minkään näistä tapahtuvan siksi, että olisi pakko, vaan koska tiedän sen tekevän minulle itselleni hyvää.

Ajatuksia tulevalle vuodelle hyvinvoinnin näkökulmasta

Tavoitteenani on panostaa omaan hyvinvointiini entistä enemmän. Tämä tarkoittaa sitä, että kuuntelen omaa kroppaani entistä paremmin. Liikun sillä tavalla, mikä tuntuu hyvältä ja mikä tekee juuri minulle hyvää tällä hetkellä. Unohdan suorittamisen myös liikunnan puolella ja annan mennä fiiliksen mukaan.

Ruuan suhteen tämä vuosi on ollut ratkaiseva ja tuonut mukanaan tarpeellisen ja terveellisen muutoksen. Tulevana vuonna tavoitteena on tietenkin jatkaa samalla tavalla ja panostaa edelleen monipuoliseen ja minulle sopivaan ruokavalioon. Myös syömisen kohdalla haluan unohtaa viimeisenkin ajatuksen suorittamisesta ja panostaa sen sijaan kuuntelemaan itseäni ja sitä, mitä todella tarvitsen sillä hetkellä.

Tiedän, että yksi oleellisimmista asioista hyvinvoinnin kohdalla on palautumiseen ja rentoutumiseen panostaminen. Olen kirjoittanut myös levon merkityksestä, joten on ehkä aika ottaa omat opit kunnolla käyttöön ja myös panostaa lepoon ja rentoutumiseen. Kesällä opettelin olemaan ja tätä opettelua on hyvä jatkaa edelleen. Jos painan eteenpäin tukka putkella ilman hengähdystaukoja on turha ihmetellä miksi oma luovuus on hiipunut tai miksi en jaksa innostua asioista, joista muuten innostuisin. Palautumiseen ja rentoutumiseen panostaminen on pohja sille, että minulla on enemmän voimavaroja niille asioille, joita todella haluan tehdä.

Yksi aivan konkreettinen tavoite, jonka ensi vuodelle asetan, on se, että viettäisin vieläkin enemmän aikaa luonnossa. Metsät, kansallispuistot, patikkareitit, mitä vain. Kohteita kyllä löytyy ihan läheltäkin jos vain haluaa niitä nähdä. Luonto on aina merkinnyt minulle paljon ja sillä on myös suuri merkitys omalle hyvinvoinnilleni. Miksi en siis panostaisi siihen?

Lopuksi

Tekstistä tuli huomattavasti pidempi kuin kuvittelin. Siitä taisi tulla myös hieman erilainen kuin kuvittelin. Ajattelin kirjoittavani epämääräisiä ajatuksia sieltä ja täältä, mutta sen sijaan kirjoitinkin yllättävän konkreettisia asioita. Selkeästi nämä asiat, toiveet, tavoitteet ovat kypsyneet ajatuksissani jo pitkään tullessaan paperille näinkin helposti. Alitajunta työssään taas, kuten huomaatte.

Jos minun pitäisi tiivistää ajatukseni olisi se ehkäpä seuraava. En oikeastaan toivo, että tuleva vuosi olisi helppo, sillä en ole koskaan ajatellut, että helppo elämä olisi se, mitä kaipaan. Odotan mieluummin mielenkiintoista ja mukavan haastavaa vuotta. Kaiken takana on kuitenkin ennen kaikkea ajatus itseni kuuntelemisesta ja sen mukaan toimimisesta.

Kirjoitin aikaisemmin oman sisimmäin kuuntelemisesta ja seuraava katkelma on se, joka kuvaa ajatuksiani myös tulevan vuoden suhteen.

Oman sisimmän kuunteleminen ja sen mukaan toimiminen ei tarkoita itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että alkaa viimein elää omaa elämäänsä ja tekee siitä itsensä näköisen, sellaisen, että voi vanhana kiikkustuolissa mietittyä, että voi pojat olipa mielenkiintoinen elämä!

Tulevana vuonna aion siis kuunnella enemmän omaa sisintäni ja toimia sen mukaan. Aion elää omaa elämääni ja tehdä siitä ennen kaikkea itseni näköisen. Niin että voi sitten vuoden päästä ajatella, että voi pojat, olipa mielenkiintoinen vuosi!

Alunperin suunnitelmanani oli kirjoittaa tarkempi kooste kuluneesta vuodesta, mutta koska en muistanut kirjoittaa sitä hiljalleen vuoden aikana, en ajatellut rutistaa tarkkaa vuosikoostetta kasaan muutamassa päivässä. Tarkoituksenani kun kuitenkin on myös ottaa rennosti ja lomailun kannalta nämä vuoden viimeiset päivät. Tämä kooste vuodesta 2020 koostuu siis hajanaisista ajatuksista ja tunnelmapaloista tämän vuoden ajalta.

Taide ja kulttuuri ovat olleet olennainen osa tätä vuotta. Opiskelin taidehistorian perusopinnot loppuun tänä vuonna ja se on ollut kyllä yksi mielenkiintoisimmista kokonaisuuksista, jota olen opiskellut. Yksi parhaista asioista tällä rintamalla oli myös työskenteleminen ohjaajan assistenttina Vammalan teatterissa. Kevät oli todella antoisa ja opettavainen teatterin suhteen ja olen kiitollinen siitä, että pääsin mukaan Oppineet naiset -näytelmän työstämiseen. Muilta osin taide- ja kulttuurikokemukseni löytyvät omasta postauksestaan, joten niitä en listaa tähän enää uudestaan.

Maaliskuusta lähtien korona on tietenkin vaikuttanut myös omaan elämääni. Se lopetti opiston liikuntakurssit kertaheitolla. Se siirsi oman opetustyöni etäopetukseksi. Lapset olivat etäkoulussa ja pyrimme pitämään arjen normaalina poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Aivan kevyimmästä päästä oma kevääni ei ollut, sen huomasin vasta myöhemmin kuinka paljon se verotti kaiken kaikkiaan. Koronan vuoksi olen myös joutunut opettelemaan useamman uuden ohjelman käytön. Tutuiksi ovat tulleet Cixco Webex Meetings, Zoom, Teams ja YouTube. Kummasti kaikkea uutta oppii, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Luonto on ollut suuressa roolissa tänä vuonna. Olen nauttinut ennen kaikkea ihan näissä kotimaisemissa tehdyistä kävelylenkeistä, mutta aina välillä olemme suunnanneet muuallekin. Lyhyen ajomatkan päässä on Puurijärven ja Isosuon kansallispuisto, jossa olemme käyneet useamman kerran. Varsinkin keväällä kävelimme latupohjaa pitkin Aurajärvelle useampaankin otteeseen, mistä kertyikin mukava 12 km lenkki. Miehen kanssa kävimme kahdestaan Joutsijärvellä ja sinne aiomme kyllä suunnata myös uudemman kerran. Kuusamossa vietetty viikko oli täynnä luontoelämyksiä, jotka tekivät hyvää niin mielelle kuin ruumiillekin.

Yksi vuoden kohokohdista olikin kesälomareissumme Kuusamoon. Se oli rentouttava ja unohtumaton viikko upeissa maisemissa. Tuo viikko auttoi myös nollaamaan kevään raskautta ja huomasin rentoutuvani kunnolla pitkästä aikaa.

Töiden puolesta kulunut vuosi on ollut mielenkiintoinen. Olen opettanut blogikirjoittamista Sastamalan opistossa. Olen opettanut ikäihmisille luovaa kirjoittamista ja lapsille sanataidetta. Olen ohjannut kehitysvammaisten Taiteesta voimaa -ryhmää. Syksyllä aloittelin omaa yritystoimintaani ja työt ovat lisääntyneet mukavasti loppuvuotta kohti. Olen työskennellyt paljon video- ja valokuvauksen parissa. Olen editoinut ja muokannut videoita ja antanut myös somekonsultaatiota. Pääsin mukaan myös Lue mulle -hankkeeseen, mikä tulee työllistämään ensi vuonna enemmänkin. Olen myös heittäytynyt muihin eteeni tulleisiin työprojekteihin, jotka ovatkin täyttäneet syksyn ja loppuvuoden kalenteria tiivistyneeseen tahtiin.

Liikuntapalettini on tänä vuonna rakentunut muun muassa Sastamalan opiston kursseista. Tanssin puolelta olen käynyt Latinomix- ja Tanssimix-tunneilla. Pienesti olen myös harrastanut balettia. Kehoa huoltavalta puolelta kursseja on ollut niin Balletix- kuin kehonhuoltokurssikin. Jonkin verran olen harrastanut pyöräilyä, mutta sitäkin enemmän tehnyt pidempiä ja lyhempiä kävelylenkkejä. Juoksua kokeilin muutaman kerran, niin kauan kuin kroppa kesti sen kaltaista rasitusta. Tärkein tavoitteeni oli ennen kaikkea kuunnella omaa kroppaani ja toimia sen mukaan ja tässä koen myös onnistuneeni.

Remonttirintamalla tapahtui yllättävän paljon. Teetimme taloomme patteriremontin, mikä näkyykin kodin tasaisemmassa lämpötilassa sekä pienentyneessä sähkölaskussa. Remontoimme vanhan keittiön säilytys-/oleskelutilaksi, missä pikkuveljeni oli suurena apuna. Ostimme myös itsellemme kakkoskodin, jonka remonttia olemme vähitellen aloittaneet. Yläkertaan menevien portaiden purkaminen on jo aloitettu ja se etenee vähän kerrallaan.

Tänä vuonna esikoinen täytti 17, keskimmäinen 15 ja kuopus 12 vuotta. Itse saavutin 38:n vuoden iän ja odottelen mielenkiinnolla lähestyvää neljänkympin rajapyykkiä. Miehen kanssa olemme olleet 19 vuotta yhdessä, joista 15 naimisissa.

Tänä vuonna olen lukenut 63 kirjaa. Tämän lisäksi olen lukenut paljon myös taidehistorian opintoihin liittyvää kirjallisuutta.

Blogiin kirjoitin kuukausittaisten koosteiden lisäksi…

• Oodi tavalliselle arjelle.
• Taiteen välttämättömyydestä.
• Vastasin kysymyksiin Kuinka usein…?
• Vinkkejä aloittelevalle kirjoittajalle.
• Kuuntele sisintäsi.
• Kehtaanko mennä kauppaan?
• Kuinka kääntää haasteet voimavaraksi.
• Aina pitäisi olla jotain muuta.
• Kun poikkeus muuttuu normaaliksi.
• Lomalla – Terveisiä Kuusamosta.
• Olen opetellut olemaan.
• Erilainen aloitus viikolle.
• Luonnon merkityksestä.
• Unelma onnellisuudesta.
• Pitääkö kaiken olla aina jotain suurta ja merkityksellistä?
• Olemisen (sietämätön) keveys.
• Mielikuvituksesta, osa I.
• Mielikuvituksesta, osa II.
• Taide ja kulttuuri vuonna 2020.

Tällainen on ollut pintapuolisin oma vuoteni 2020. Paljon jäi myös kirjoittamatta, mutta osa jääköön vain omiin arkistoihini. Lyhyesti tiivistäen voisi sanoa, että kulunut vuosi on ollut erilainen. Se on haastanut. Se on heittänyt eteen uskomattoman määrän vastoinkäymisiä, mutta kummasti niistä kaikista on selvitty. Vuosi on pitänyt sisällään paljon pettymyksiä, mutta yhtä lailla myös onnistumisia. Kaikesta huolimatta sanoisin vuoden 2020 olleen rikas ja antoisa vuosi, jota en vaihtaisi pois.

Tänä vuonna kirjasin ihan mielenkiinnosta ylös taide- ja kulttuurikokemukseni ja koronavuodesta huolimatta käyntejä erilaisissa taidenäyttelyissä tai tapahtumissa oli kuitenkin aika kiitettävästi.

Minulla on ollut museokortti vuoden 2018 alusta lähtien ja olen kyllä nauttinut museokäynneistä koko rahan edestä. Laskeskelinkin, että tänä vuonna kuittasin museokortin vuosimaksun jo pelkästään tammikuun taidemuseokäynneillä, eli kortti on tuonut itselleni selvää säästöä. (Ihan henkilökohtainen mielipiteeni, ei maksettu mainos. )

Tervetuloa kurkistamaan siis taide- ja kulttuurivuoteeni 2020.

Tammikuu

• Tampereen taidemuseo: Osamu Tezuka; Mangan jumala
• Ateneum, Helsinki: Helene Schjerfbeck; Maailmalta löysin itseni, Näyttelyt Taiteilijoiden Ruovesi sekä Suomen taiteen tarina
• Kiasma, Helsinki: Ragnar Kjartansson; The Visitors
• Amos Rex, Helsinki: Birger Carlstedt: Kultainen kissa

Helmikuu

• Valokuvakeskus Nykyaika, Tampere: Jarmo Koponen; Someplace sekä Markus Aspergren; Plastic Waters.

Maaliskuu

• Korona sulki taidemuseot ja -näyttelyt.
• Netin kautta: Outi Törmälä; Can I go to the store like this?

Huhtikuu

• Koronan vuoksi kaikki suljettuna.
• Huhtikuussa olin klassisen musiikin suurkuluttaja. Tampere Filharmonian lähetykset / nauhoitukset nousivat suosikeiksini.

Toukokuu

• Koronan vuoksi kaikki suljettuna.

Kesäkuu

• Hiljainen kuukausi taiderintamalla, vaikka mahdollista olisi jo ollutkin.

Heinäkuu

• Satakunnankatu, Tampere: Kaarina Kaikkosen insallaatio Varjo.
• Porin taidemuseo, Pori: Ola Vasiljeva; Long farewells – Pitkiä jäähyväisiä, Adrian Melis; 2768. 23,53. 8. 1958. 57%. 1000 sekä Jenni Yppärilä; Build-up.
• Ateneum, Helsinki: Näyttelyt: Inspiraatio – Nykytaide & Klassikot, Inspiraationa veljekset von Wright sekä Suomen taiteen tarina.
• Kiasma, Helsinki: Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa.
• Amos Rex, Helsinki: Generation 2020
• HAM, Helsinki: Näyttelyt: Sukupuolen sotkijat, Vilho Lampi sekä Gustafsson & Haapoja; Museum of Becoming

Elokuu

• Galleria Ronga, Tampere: Raimo Törhönen; koirajuttuja
• Pukstaavi, Sastamala: Vammalan teatterin lukudraama Moliérin Oppineet naiset

Syyskuu

• Vammalan teatteri: Oppineet naiset (Moliér)

Lokakuu

• Lokakuu oli hiljainen taiderintamalla.

Marraskuu

• Tampereen taidemuseo: Näyttelyt; Vuoden nuori taiteilija 2020 – Aapo Huhta sekä Space Works – Backlight2020
• Taidekeskus Mältinranta, Tampere: Tatu Vuorio; Anamnesis sekä Anna Hyrkkänen ; The Vehicle of Nature.
• Sara Hildénin taidemuseo: Tomas Byström, Tuula Lehtinen, Osmo Rauhala, Teemu Saukkonen, Jyrki Siukonen ja Ilkka Väätti; Seurassa.

Joulukuu

• Kulttuuritalo Jaatsi, Sastamala: Hannu Moilanen, valokuvanäyttely.

Kuten alussa mainitsinkin on kulttuuri- ja taidevuoteni ollut koronasta huolimatta runsas ja monipuolinen. Tietenkin olisin voinut panostaa vieläkin enemmän siihen, että joka kuukaudelle olisi tullut jotain, mutta en ole missään vaiheessa halunnut lähteä suorittamaan taidetta ja kulttuuria.

Paljon on tullut nähtyä ja koettua taiderintamalla, mistä olen todella onnellinen. On mielenkiintoista nähdä millaiseksi taide- ja kulttuurivuosi 2021 näyttää omalla kohdallani. Vaikka en suorittamaan ajatellutkaan lähteä, on pienenä tavoitteena kyllä monipuolistaa hieman valikoimaani ja etsiä aivan uusia paikkoja ja taidemuotoja.

Viime aikoina olen pohtinut paljon onnellisuutta. Mitä onnellisuus ylipäätään on ja miten sen voisi saavuttaa? Onko se edes saavutettavissa vai elättelemmekö ikuisesti unelmaa onnellisuudesta ilman, että se konkretisoituu millään tavalla elämässämme? Onnellisuus on aihe, josta voisi kirjoittaa kirjan toisensa jälkeen, mutta itse pyrin kirjan kirjoittamisen sijasta avaamaan hieman omia pohdintojani onnellisuudesta. Onko se vain unelmaa ja utopiaa vai onko onnellisuus saavutettavissa?

Mitä onnellisuus on?

Niin, mitä onnellisuus on? Onnellisuudesta puhutaan paljon, mutta kuinka vaikeaa sitä onkaan määritellä tyhjentävästi. Kertoa kohta kohdalta, mitä onnellisuudella tarkoitetaan ja tämän listan jälkeen tarkastaa olenko itse onnellinen juuri nyt.

Onnellisuutta on kuvattu tunteena elämän merkityksellisyydestä. Onnellisuuden on mainittu olevan päämäärän sijaan itse matka (Thich Nhat Hanh). Usein myös todetaan, ettei menestys tuo onnea. Moni on maininnut, ettei rahakaan tee onnelliseksi, vaikka elämää helpottaakin.

Itseni kaltainen suorittaja ja listojen rakastaja olisi repinyt vielä jokunen aika sitten hiuksia päästään, sillä voi kuinka paljon helpompaa olisikaan käydä vain läpi listaa kohta kohdalta ja katsoa, missä olen itse menossa. Kuinka paljon helpompaa olisi katsoa täyttääkö oma elämäni tietyt määritelmät, joiden pohjalta voisin kertoa olenko onnellinen vai en. Onnellisuus ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä, vaikka kuinka toivoisimme.

Jotain suurta ja merkityksellistä?

Toisaalta taas on helppo pohtia onnellisuutta ilman jonkun ulkopuolisen määrittelemiä määreitä. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta jokaisen lapseni syntymän kohdalla. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta mennessäni naimisiin puolisoni kanssa sekä tietenkin tämän yhteisen elämämme aikana.

Olen kokenut olevani onnellinen matkustaessani eri puolilla maailmaa. Pakahduttavia onnellisuuden hetkiä seistessäni Queenstownin vuorilla Uudessa-Seelannissa. Onnellisuutta Färsaarilla Atlantin rannalla tanssiessani, seistessäni tuulen ja tuiverruksen keskellä Azorien korkeimmalla huipulla tai juostessani iltalenkkiä meren rannalla Galwayssä, Irlannissa, vain muutamia mainitakseni.

Mutta jos onnellisuuteni on kiinni siitä, että elämässäni tapahtuu aina jotain suurta ja erityistä, on onnellisuuteni hieman heikoissa kantimissa. (Tästä aiheesta kirjoitin viikko sitten pohtiessani sosiaalisen median käyttöä.)En voi matkustaa jatkuvasti, sillä jo nykyinen tilanne maailmassa hankaloittaa sitä. Joskus tilin saldo saattaa olla esteenä, ettei matkalle niin vain lähdetä. Eikä vähäisimpänä ole myöskään se, mitä jatkuva lentäminen tekee maapallollemme.

Tämä vuosi 2020 onkin ollut erilainen. Minulle ei ole koskaan ollut ongelma matkustaa ihan vain kotimaassa, sillä olen sitä mieltä, että Suomi on kaunis maa, jossa on paljon nähtävää ja koettavaa eikä täältä oikeasti tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Tänä vuonna meidänkin kesälomareissumme suuntautui kotimaahan viettäessämme viikon Kuusamossa. Minun ei todellakaan tarvitse matkustaa toiselle puolelle maapalloa, sillä aivan yhtä paljon koin onnellisuutta seistessäni Konttaisen huipulla tai ihaillessani Pähkänäkalliolta avautuvaa (Suomen kauneimmaksi kehuttua) maisemaa.

Elämän pienet hetket

Voiko onnellisuuteni olla kiinni matkustamisesta (edes täällä kotimaassa), jatkuvista uusista kokemuksista tai suurista tapahtumista elämässä? Niinpä, eihän se olekaan, sillä silloinkin se olisi aika heikoissa kantimissa. Aina pitäisi nähdä, kokea, tehdä tai saavuttaa jotain erityistä.

Onnellisuus on todellisuudessa asenteemme elämää kohtaan. Tästä myös Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt. Onnellisuus on todellisuudessa se asenne, jolla kohtaamme arkemme kaikkine sävyineen. Tämä oli yksi sysäys sille, miksi tänä vuonna aloin itse kirjoittaa kuukausittaisen koosteen kuukauden parhaista asioista, sillä liian usein kaikki ne niin sanotut pienet asiat unohtuvat, vaikka ne ovat todellisuudessa niitä asioita, jotka tekevät arjestamme ja elämästämme sen, mitä se on. Tammikuussa kirjoitin oodin tavalliselle arjelle, sillä sellaisen koin sen ansainneen. Arki on se, missä onnellisuutemme mitataan ja määritellään.

En ehkä ole kokenut aina pakahduttavaa onnellisuutta lokakuun vesisateiden keskellä, mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä kokenut suurta onnellisuutta jopa vesisateiden keskellä lenkkeillessäni. Olen ollut onnellinen pyöräillessäni niin, että kura roiskuu, mutta aivan yhtä lailla olen kokenut onnellisuutta istuessani kirjan kanssa sohvan nurkassa. Olen ollut pakahduttavan onnellinen viettäessäni aikaa perheeni kanssa, vaikka välillä sama sakki saakin hermot kiristymään. Se, että toisen pärstäkerroin saa joskus ärsyyntymään, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi saman tyypin kanssa myös todella onnellinen.

Elämä on arkea kaikkine sävyineen ja se sisältää tunteita ja kokemuksia laidasta laitaan. Kenenkään elämä ei ole yhtä vaaleanpunaista onnellisuutta, ei kenenkään. Jos joku väittää muuta, niin kyseenalaistan tämän väitteen. Elämässä tulee tietenkin (toivottavasti usein) niitä hetkiä, kun kokee järisyttävää onnellisuutta, joka tuntuu kaikkialla. Mutta sitäkin enemmän onnellisuus on niitä elämän näennäisesti pieniä asioita, jotka pitää vain oppia näkemään.

Unelma onnellisuudesta

Jos elämässä hakee vain hypersuperkokemuksia ja onnellisuus liittyy vain johonkin suureen ja erityiseen, saattaa onnellisuus jäädä vain unelmaksi. Siitä tulee asia, jota ei ehkä saavutakaan koskaan. Tai vaikka saavuttaisi, se ei enää tunnukaan miltään.

Onnellisuus ei ole vain unelmointia. Se ei ole sitten kun -elämää. Ollakseen onnellinen ei tarvitse muhkeaa pankkitiliä, suurta omaisuutta, mainetta, kunniaa, menestystä tai superhyperekstraupeita juttuja. Vaikkakin, myös nämä voivat tehdä onnelliseksi.

Kuitenkin tärkeintä olisi löytää onni ja onnellisuus sieltä oman arjen keskeltä. Onnellisuus voi tänään rakentua siitä, että puoliso antoi tänään minun nukkua pidempään tai keitti aamupuuron. Onnellisuus voi syntyä siitä, että lapsi halaa edes pikaisesti. Onnellisuus voi löytyä siitä, että vesisateen sijaan tänään on paistanut aurinko. Onnellisuus voi syntyä kiitollisuudesta elämää kohtaan, siitä, että moni asia elämässä on hyvin. Onnellisuus on myös sitä, että vastoinkäymisten keskelläkin ymmärtää sen, ettei niiden tarvitse haalentaa onnellisuutta. Vaikeudet ja haasteet eivät tarkoita sitä, etteikö elämässä kuitenkin voisi olla pohjimmiltaan onnellinen.

Älä enää elättele mielessäsi unelmaa onnellisuudesta, vaan löydä onnellisuus arjen keskeltä. Elä itsesi näköistä elämää ja löydä kaikki se suuri ja merkityksellinen elämääsi siitä arjesta ja ympäristöstä, jossa elät. Onnellisuuden ei tarvitse olla ydinfysiikkaa tai rakettitiedettä, vaan osa perusarkeamme, sellaisena kuin sitä elämme.

En edes yritä väittää, että ennen kaikki oli paremmin tai että sosiaalinen media ja muut kanavat ovat tuoneet vain haittaa tullessaan, sillä itse näen näissä myös paljon hyvää. On kuitenkin yksi kysymys, jonka olen esittänyt ajatuksissani monta kertaa: Pitääkö kaiken olla aina jotain suurta ja merkityksellistä? Tämä kysymys kumpuaa yksinkertaisesti siitä, että liian usein sosiaalisessa mediassa korostuu juuri tämä puoli; kaiken pitää näyttää aina hieman erityiseltä ja merkitykselliseltä.

Elämä on arkea

Ehkä sosiaalisessa mediassa on haittapuolena se, että siellä on todella helppoa siloitella arkea ja saada kaikki näyttämään loistavalta, jopa täydelliseltä. En ehkä itsekään omissa kanavissani julkaise niitä hetkiä, kun koti on kuin räjähdyksen jäljiltä, työt eivät oikein kulje ja kaikki nyt vain on sitä tasapaksua arkea. Jos kuitenkin olemme rehellisiä; tämä on sitä arkea, jota itse kukin elämme.

Instagramin syötteen ei tarvitse olla tulvillaan kuvia pyykkikasoista tai kaatuneista kahvimukeista, mutta pieni ripaus arkea ja todellisuutta voi joskus tehdä hyvää. Toisaalta kyse on ennen kaikkea siitä, millaista tarinaa haluat kertoa.

Elämä on arkea, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että myös kaiken tuottamani sisällön tulisi olla sitä. Tämä on hetki ja tilanne, jossa pysähdymme ja mietimme, mikä on oma strategiamme. Mitä kerromme ja kuinka paljon kerromme? Teemme tiedostaen tai tiedostamattamme valintoja sen suhteen, mitä haluamme kertoa ja mitä emme.

Oma henkilökohtainen instagram-tilini on ajan myötä keskittynyt vain maisemakuviin ja elämän merkityksellisiin hetkiin; auringonlaskuihin, maisemiin, matkakuviin ynnä muuhun sellaiseen. Rehellisesti sanoen en tuolla tilillä edes julkaise ihan mitä tahansa, joten kynnys kuvien sinne laittamiselle on melko korkea, mikä taas näkyy, etten tuota sinne sisältöä kovinkaan tiuhaan tahtiin. Sen sijaan tuon instagram-tilini tarinatoimintoa (instagram story) käytän jonkun verran ja tarinoissa näkee ennen kaikkea sitä arkea ilman sen kummempia siloitteluita. En ole koskaan suunnitellut, että tästä tulee tili, jonka sisältö on jotain merkityksellistä, mutta kuitenkin olen tehnyt valinnan sen suhteen, että olen halunnut keskittyä ennen kaikkea kauniisiin kuviin ja jättää muun ulkopuolelle.

Jotain suurta ja merkityksellistä

Luovaan työhöni liittyvä tilini taas (kyllä, minulla on näitä useampikin) on enemmän juuri sitä arkea. En pohdi liikaa, mikä näyttää tarpeeksi hyvältä tai sitä, mitä nyt kirjoitan, vaan julkaisen silloin kun tuntuu siltä. Kynnys julkaisemiselle on matala, koska sen ei ole tarkoitus olla jotain suurta ja merkityksellistä, vaikka oikeastaan sitähän se kuitenkin kaikesta huolimatta on. Arki, jota elän, se, mitä teen, pitäisihän sen tietyllä tavalla olla aina jotain (suurta ja) merkityksellistä.

En tiedä, kiinnostaako muita kuva tietokoneestani tai muistikirjastani, mutta niistäkin sinne kuvia laitan. Joskus näyn kuvissa itsekin ja olenkin vähitellen pyrkinyt astumaan kameran takaa myös sen eteen. Vaikka en haluakaan itseäni nostaa esille kovinkaan tiuhaan, niin itse persoonana olen kuitenkin se, joka tätä työtä tekee.

Kuten alussa mainitsin, olen pohtinut paljon sitä, pitääkö kaiken olla aina jotain suurta ja merkityksellistä. Itse olen pyrkinyt siihen, ettei kyse olisi missään vaiheessa oman itseni korottamisesta tai esiin nostamisesta saati sitten siitä, että haluaisin kertoa koko ajan ja kaikille, kuinka paljon (tai vähän) teen töitä ja mitä teen. Ehkä kyse on ennen kaikkea siitä, että nämä hetket ovat minulle merkityksellisiä: Luovien kirjoittajien ryhmäni, eritysryhmän taidekokoontumiset, lasten sanataidepajat, valokuvaustoimeksiannot, sisällöntuotanto ja oma kirjoittaminen tietenkin, muutamia mainitakseni.

Minulla ei kuitenkaan ole tarkoitus missään sosiaalisen median kanavassani yrittää edes maalata mielikuvaa siitä, että elämäni ja se, mitä teen olisi aina jotain suurta, upeaa ja mahtavaa. Ennen kaikkea haluan ajatella, että se arki, jota elän ja työ, jota teen, on merkityksellistä. Ainakin se on sitä itselleni.

Aitous ratkaisee

Yritykseeni liittyvä instagram-tilini (kyllä; kolmas!) keskittyy tietenkin yritykseeni ja töihini. Tietenkin se on yksi tapa markkinoida omia palveluitani, mutta sitäkin enemmän tavoitteenani on luoda sinne merkityksellistä ja harkittua sisältöä. Sisältö on kyllä harkittua, mutta toivon, että olen onnistunut pitämään oman itseni siinä kuitenkin mukana. Että olen aito ja että se myös näkyisi siinä, mitä teen.

Usein on helppoa ajatella, että yritysten luoma kuva on aina vain siloiteltua pintaa, mutta uskallan väittää, että vastaanottaja näkee kyllä hyvin nopeasti sisällön taakse. On totta, että yritysten tavoitteena on saada lisää asiakkaita ja kontakteja, mutta jos jokainen sosiaalisen median kanava on täynnä pelkkää oman itsensä ja tuotteiden/palveluiden mainostamista, antaa se yrityksestä tietynlaisen kuvan. Onkin siis tärkeää, että myös yritykset olisivat sosiaalisen median kanavissaan läsnä ennen kaikkea aitouden kautta; se kertoo aina omaa tarinaansa.

Loppujen lopuksi ei ole väliä, onko sosiaalisen median kanavamme täynnä raatorehellisyyttä vai kauniita ja suunniteltuja hetkiä arjen keskeltä, sillä todellisuudessa aitous ratkaisee. Tarkkaan harkittu ja suunniteltu sisältö ei tarkoita tyhjää ja merkityksettömyyttä, jos tekeminen on läpinäkyvää ja aitoa. Vastavuoroisesti raatorehellinen arjen kuvaaminen ei välttämättä tarkoitakaan aitoutta, vaikka niin halutaankin ehkä ajatella.

Ehkä yritykset eivät kuvaa kovinkaan usein niitä kaatuneita kahvimukeja tai koti-/etätyöpisteen kaaosta, mutta itse kannustaisin yrityksiä tekemään välillä myös tätä. Se kertoo yleensä siitä, että yrityksen takana on aito ihminen, jonka elämä ei ole pelkkää kiillotettua pintaa.

Pitääkö kaiken aina olla jotain suurta ja merkityksellistä?

Ehkä ajatukseni tämän kaiken takana on ennen kaikkea se, että elämä itsessään on jo suurta ja merkityksellistä, ettei sitä tarvitse yrittää rakentaa kuvissa välttämättä sen enempää. Haluaisin kulttuurin ja ajattelutavan muuttuvan siihen suuntaan, että arki itsessään on hyvää ja ihailtavaa, eikä sen aina tarvitse olla viimeisen päälle laitettua ja aseteltua, paitsi jos se tietenkin on se mistä nautit.

Mutta se, että sosiaalisessa mediassa kaiken pitäisi olla aina jotain erityistä, sen ajattelutavan haluaisin unohdettavan vähitellen. Tilalle toivoisin nousevan aitouden ja inhimillisyydeen; sen, että unohtaisimme vihdoin ja viimein sen, että pitäisi vaikuttaa joltain, pitäisi luoda jokin tietty mielikuva tai antaa tietty vaikutus muille. Entä jos pyrkisimmekin näiden sijaan keskittymään siihen, että elämämme on merkityksellistä jo sellaisenaan, kaikkine värisävyineen ja vivahteineen. Aitoa ja arvokasta.

Olemisen (sietämätön) keveys. Mitä se tarkoittaa? Tässä tekstissä kirjoitan hieman siitä, miksi on tärkeää joskus vain olla ja miksi lepo on niin tärkeää meille ihmisille. Armoton suorittajakin pääsee kyllä olemisen makuun, kunhan vain antaa sille edes mahdollisuuden.

Heinäkuussa kirjoitin siitä, kuinka olen opetellut olemaan. Nyt muutaman kuukauden jälkeen on hyvä tehdä pieni kurkistus siihen, missä määrin opit ovat jääneet arkeeni, kun syksy toi tullessaan paljon uutta myös työrintamalla.

Voiko sitä vain olla?

Näin miltei nelikymppisenä ja jo hieman vanhempien lasten äitinä on luontevaa tehdä töitä, eikä ajatus kotirouvana olosta houkuttele itseäni. Oleminenhan ei tarkoita sitä, ettenkö voisi tehdä töitä, vaan sitä, miten ylipäätään käytän aikaani. Jos elämä ja arki menevät pelkäksi suorittamiseksi ja eteenpäin paahtamiseksi, kuten itselleni kävi, on syytä välillä pysähtyä ja hengähtää hieman. Joskus on tärkeää myös opetella ihan vain olemaan.

Lomalla tavoitteenani oli, varsinkin tänä kesänä, ihan vain olla. Olin itsekin ehkä hieman yllättynyt, sillä onnistuin tässä itse asiassa hyvin. Alkuhankaluuksien jälkeen oli aina vain helpompaa tarttua kirjaan tai vain lojua jossain, kuin tehdä vaikka pihatöitä. Lopulta en edes kokenut tästä huonoa omaatuntoa, mikä on huomattavaa sekin. Jollekin toiselle täysi tekemättömyys saattaa olla stressaavaa, mutta ainakin itselleni hieman erilaisen ja raskaahkon (korona)kevään jälkeen kesäloman pituinen täysi rentoutuminen tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Miksi on tärkeää myös vain olla?

Meillä jokaisella on omanlaisemme arki ja sen mukanaan tuomat haasteet. Meistä kukin on myös oma persoonansa ja tarpeemme ovat täysin yksilöllisiä. Se levon ja olemisen määrä, jonka minä tarvitsen ei välttämättä ole sama kuin sinulla, ja sama toisinpäin.

Meistä kukaan ei kuitenkaan ole robotti, joka kulkee eteenpäin aamusta iltaan ja illasta aamuun suorittaen ja tehden, vaan fyysisinä ihmisinä tarvitsemme lepoa, se on kiistaton tosiasia. Vaikka ihmisen keho ja mieli saattavat kestää (yllättävän) paljon, tulee niilläkin kuitenkin jossain vaiheessa rajat vastaan.

On siis tärkeää osata myös vain olla. Hellittää hieman. Antaa keholle ja mielelle aikaa hengähtää. Itselleni kesäloman mittainen oleminen opetti sen, että vähemmän on enemmän. Ymmärsin taas ei-sanan merkityksen ja olen sitä pyrkinyt käyttämäänkin. Olen huolehtinut omasta jaksamisestani paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Olen liikkunut sen verran kuin on tuntunut hyvältä ja olen myös opetellut kuuntelemaan itseäni ja sitä, mitä todella tarvitsen. Joskus se on ollut juoksu- tai pyörälenkki, joskus taas pieni venyttely olohuoneessa. Tasapuolisesti se on ollut myös sohvalla lojumista tekemättä yhtään mitään järkevää tai hyödyllistä.

Levon merkitys

Liikuntaa harrastaessa lepo on ensisijaisen tärkeää palautumiselle ja kehittymiselle. (Aiheesta voit lukea lisää täältä.) Jos painamme treeneistä toiseen antamatta keholle aikaa palautua rasituksesta seuraukset ovat pysäyttävät. Jossain vaiheessa kroppa vain tekee tenän ja ottaa sen levon, jonka se tarvitsee, tavalla tai toisella.

Liian usein unohdamme, että sama pätee kuitenkin myös henkiseen puoleen. Kyse ei siis ole vain fyysisestä rasituksesta. Rentoutuminen palauttaa voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin. (Aiheesta lisää täältä.) Lepo ja joutenolo on myös mainittu keinoiksi lievittää stressiä, joten aivan pienestä asiasta ei ole kyse.

Itse olen oppinut levon merkityksen kantapään kautta. Olen aina nauttinut tekemisestä ja siitä, että olen monessa mukana, mutta oli pysäyttävää huomata, että jopa minulla on omat rajani, joiden yli mentäessä tulee täysi stoppi. Poltin itseni loppuun ohittaessani täysin olemisen ja levon merkityksen. Olen selkeästi hieman kovapäinen, sillä tämän jälkeen päädyin saamaan itseni vielä ylikuntoon harrastamalla intohimoisesti liikuntaa, unohtaen samalla lepopäivien merkityksen.

Jo useamman vuoden ajan olen onneksi kulkenut kultaista keskitietä pitkin, mikä on mahdollistanut sen, että voimavarani ovat olleet riittävät jaksaakseni hyvin. Silti tämä kesä tuli itselleni tarpeeseen ja kääntelin muutaman elämäni palikan ylösalaisin ja tein pieniä siivousoperaatioita monen asian suhteen. Ymmärsin taas hieman syvemmin ja paremmin sen, kuinka tärkeää on ottaa aikaa levolle ja osata myös vain olla tekemättä yhtään mitään.

Olemisen sietämätön keveys

Itselläni levon ja pelkän olemisen merkityksen ymmärtämiseen meni todella pitkä aika, mutta tällä hetkellä koen vähitellen olevani siinä pisteessä, että elämääni voisi jossain määrin kuvata myös määritelmä olemisen sietämätön keveys. Ei niin, että olisin millään tavalla mallioppilas tällä saralla, mutta verrattaessa muutaman vuoden takaiseen itseeni, se tuntuu jopa omiin korviinikin uskottavalta.

Loppujen lopuksi yksinkertaiset ohjeeni ovat, että olemisen sietämättömän keveyden löytää vain kokeilemalla. Olemaan oppii yksinkertaisesti vain olemalla. Siihen ei oikoteitä taida löytyä. Uskallan kuitenkin väittää, että levosta ja silkasta olemisesta voi tulla myös voimavara elämään, josta voi myös ammentaa paljon elämän eri osa-alueille. Kannattaa kokeilla!

Näistä asioista puhun myös luennoillani, joten jos aihe kiinnostaa enemmän, ota yhteyttä!

Luonto on minua lähellä konkreettisestikin, mutta ennen kaikkea se on lähellä sydäntäni. Siksi haluan kirjoittaa jotain luonnon merkityksestä omassa elämässäni.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että asumme pienessä kaupungissa, sen syrjäkylällä, kutakuinkin peltojen keskellä maalla. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin vetää lenkkarit jalkaan, sillä luonto odottaa aivan nurkan takana. Muutamassa minuutissa olen jo istumassa joen rannalla laiturilla. Peltojen keskelle kävelen alle kymmenessä minuutissa. Kunnon metsäalueille pääsemiseksi tarvitsee nähdä hieman enemmän vaivaa, mutta kävellen olen sielläkin kahdessakymmenessä minuutissa.

Vaikka tasaisin väliajoin tarvitsenkin pieniä piipahduksia kaupungin vilinässä, on luonto kuitenkin se, jolla on todella suuri merkitys elämälleni ja luovuudelleni. Luonto on se, joka saa akut latautumaan ja luovuuden heräämään. Tämän lisäksi luonnossa oleminen selkiyttää ajatuksiani, tyhjää tarvittaessa pääni ja ennen kaikkea lievittää stressiä ja saa rentoutumaan.

Ajatusten selkiyttäminen

Itselleni liikunta ja ennen kaikkea luonnossa oleminen ovat olleet, ja ovat edelleen todella tärkeitä luovuuteni kannalta. Erityisen merkitykselliseksi ne ovat muodostuneet siinä vaiheessa, kun kohtaan haasteita ja tuntuu, ettei mistään tule mitään.

Kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheessa työstin lopputyönäni runokokoelmaa (josta iso osa päätyi 2017 ilmestyneeseen runokokoelmaani). Aluksi istuin kotona pöydän ääressä tai lattialla, missä milloinkin. Mutta jossain vaiheessa keksin käyttää liikkumista ja luontoa osana työskentelyäni. Kävelin siis runojeni haastavia kohtia auki, työstin ontuvat säkeet kävellen, löysin kehon liikkeen kautta sitä, mikä oli vielä puuttunut.

Kirjoittamani monologit kirjoitin, jos en nyt ihan helposti, mutta kuitenkin perinteisesti, tietokoneen ääressä istuen. Sen sijaan hypätessäni ohjaajan saappaisiin olin uusien haasteiden edessä ja muistan rämpineeni metsässä, joen varren ryteiköissä ja kiipeilleeni rantakivillä työstäessäni ohjaukseen liittyviä haasteita; kohtia, joita en ollut vielä saanut toimimaan. Muistan edelleen kaikki ne turhautumisen tunteet, oman epävarmuuteni, mutta myös sen, kuinka kerta toisensa jälkeen kaikki tuo rämpiminen kannatti ja ohjaukseni eteni kiitettyyn lopputulokseen asti.

Aina välillä ajatuksissani pyörivät kaikki kymmenen eri asiaa. Kun oma työpaletti koostuu monesta eri osa-alueesta vaatii se välillä hieman järjestelemistä, ennen kaikkia oman pääni sisällä. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että ajatukseni ovat pelkkää sekamelskaa enkä saa enää yhdestäkään langanpäästä kiinni, tiedän, mitä tehdä seuraavaksi. On aika vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos. Joskus riittää kävely tässä lähiympäristössä. Lenkki peltojen ja pienten metsäteiden keskellä. Joskus ajan autolla läheiseen kansallispuistoon ja kierrän muutaman kilometrin pituisen lenkin pitkospuita pitkin, nauttien luonnosta ja hiljaisuudesta.

Pään tyhjääminen

Joskus on kuitenkin tarpeen saada lepoa myös aivoille. On tarpeen olla ajattelematta oikeastaan yhtään mitään ja tyhjätä ajatukset aivan kaikesta mahdollisesta. Joskus on tarpeen olla työstämättä ajatuksissaan yhtään mitään. Ja ainakaan itselleni tämä ei ole aina ihan helppoa.

Lomamme Kuusamossa oli minulle tällainen täydellinen lepo kaikesta. Patikoimme melkein joka päivä jossain. Hakeuduimme metsään, kiipesimme korkeammalle jos vain oli mahdollista, ihailimme luonnon moninaisuutta ja kauneutta. Tuolloin kirjoitin: Metsä on paikka, jossa rentoudun. Hieman fyysistä rasitusta ja pieni väsyminen; siinä on resepti, jolla saan nollattua ajatukseni. Liian usein huomaan aivojeni käyvän jatkuvasti ylikierroksilla, siksi onkin niin rentouttavaa huomata, että pystyn myös muuhunkin. Elämään hetkessä esimerkiksi.

Luonnon keskellä huomaan kierrosteni laskevan vähitellen. Huomaan eläväni enemmän vain siinä hetkessä. Pohdin vain seuraavaa evästaukoa tai mitä reittiä pitkin kapuan seuraavan kukkulan laelle. Siinä on kaltaiselleni ajatustyöläiselle lepoa ja rentoutumista. (Tästä kaikesta kirjoitin paljon myös kesäkuun pahaita paloja listatessani.)

Kuten Kuusamossa huomasin ja tekstissäkin kirjoitin, fyysinen rasitus yhdistettynä luontoon on itselleni toimivin resepti pään tyhjäämiseen. Joskus pelkkä leppoisa kävely ei riitä, vaan tarvitaan käyttöön hieman järeämpiä keinoja. Niissä hetkissä juoksen aluksi itseni väsyksiin tai poljen pyörällä kroppani maitohapoille; vasta sitten ajatukseni alkavat hellittää ja tunnen kuinka alan rentoutua myös mielen tasolla.

Stressin lievittäminen / rentoutuminen

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on luonnon merkitys rentoutumiselle ja stressin lievittymiselle. En tarvitse kuin pienen kävelyhetken metsätietä pitkin ja huomaan kuinka stressini hiipuu ja tunnen itseni rennommaksi. Kyse ei ole pelkästään omasta subjektiivisesta kokemustani, vaan luonnon merkitystä stressin vähentäjänä on tutkittu jo jonkun aikaa. Tässä muutamia poimintoja lukemistani artikkeleista.

LUKE:n eli luonnonvarakeskuksen artikkelissa todetaan, että “Luonnossa oleskelu ja liikkuminen lisäävät ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Luonto auttaa palautumaan stressistä ja unohtamaan arjen huolet sekä parantaa mielialaa. Vaikutukset ilmenevät muun muassa verenpaineen alenemisena ja sydämensykkeen tasoittumisena.” (Artikkeliin pääset tästä.)

Duodecim-lehdessä taas mainitaan, että “Luonnossa liikkumisesta ja oleskelusta saadut terveys- ja hyvinvointihyödyt ovat monen osatekijän summa. Ulkoilijan kannalta keskeinen hyöty on stressitilanteista palautuminen luonnossa. Toinen merkittävä mekanismi ovat liikunnan aikaan saamat hyödyt. Ulkoilu luonnossa parantaa mielialaa, koettua terveyttä ja kuntoa sekä auttaa irtautumaan arjesta ja parantaa esimerkiksi itsetuntoa. (Artikkeliin pääset tästä.)

Luonnon terveysvaikutuksista on mainittu erityisesti, että viheralueet miellyttävät ollessamme henkisesti väsyneitä, kohentavat mielialaa, auttavat tarkkaavaisuutta palautumaan ja edistävät suoriutumista keskittymistä vaativista tehtävistä. Tämän lisäksi viheralueet alentavat verenpainetta, sydämen sykettä, lihasjännitystä ja stressihormonin tasoa. (Lisää tietoa täältä.)

Itselleni jo ajatusten selkiyttäminen ja pään tyhjääminen vaikuttavat stressin lieventymiseen ja rentoutumiseen. Huomionarvoista tässä on se, että parhaiten se tapahtuu juuri luonnossa ja liikkuen. Eikä minun tarvitse aina mennä metsään, veden ääressä ajan viettäminen toimii myös hyvänä tapana rentoutua. Ehkä parhaiten huomaan rentoutuvani meren rannalla tai kuohuavaa koskea ihaillen, mutta järvi- ja jokimaisemat toimivat yhtä lailla. Olenkin kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse kävellä kuin muutama hassu minuutti ja olen jo joen varressa, voin istahtaa laiturille tai kivelle ja antaa sykkeeni hidastua hieman ja ajatusteni rauhoittua sen myötä.

Luonto ympärillämme

Vaikka olenkin lapsesta lähtien viihtynyt metsissä ja luonnon keskellä, on luonnon merkitys kasvanut vuosien myötä. Nyt mukaan on ehkä tullut juuri tämä hyvinvointia edistävä aspekti, jonka merkitys on korostunut kuluneiden vuosien aikana. Onneksi olen viimein tajunnut luonnon merkityksen hyvinvoinnilleni myös konkreettisella tasolla. Itselleni ei riitä se, että joku asiantuntija on jotain mieltä tai tutkimus osoittaa jotain aiheesta. Omalla kohdallani sen pitää aina lähteä omasta itsestä käsin ja nähdä, mikä merkitys esimerkiksi juuri luonnolla itselleni on.

Onneksi kyse ei tarvitse olla kymmenien kilometrien tai monen päivän pituisista vaelluksista erämaan keskellä, vaan luonto löytyy aivan läheltä eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Usein luonto on lähempänä meitä kuin muistammekaan.

P.S. Luonnon hyvinvointivaikutuksia käsitteleviä tutkimuksia löydät täältä, jos olet kiinnostunut lukemaan enemmän.

Tänään oli yksi niistä aamuista, jolloin olisi ollut houkuttelevampaa kääriytyä kotiin, pysyä visusti omassa pesässä. Keittää vielä vähän lisää kahvia.

Ikkunasta katsoin, kuinka sumu kääriytyi vähitellen maiseman ympärille. Se kietoutui kaikkialle ja saatoin sanoa ääneen, että nyt pitäisi kyllä lähteä valokuvaamaan.

Kun nuorimmainen oli lähetetty kouluun, sama sumu leijui edelleen kaiken yllä. Ei tarvinnut loppujen lopuksi miettiä kauaakaan, mitä seuraavaksi. Takki niskaan, kamera mukaan ja autoon.

Joen rannassa istuin laiturilla ja ihailin tuttuakin tutumpaa maisemaa, joka oli sumun myötä muuttunut aivan toisenlaiseksi. Ei tämä ollut ensimmäinen täällä näkemäni sumu, mutta vielä se jaksaa ihastuttaa, kerta toisensa jälkeen. Ajattelin, voiko päivä tämän paremmin alkaa.

Sitten suuntasimme kohti Isosuota. Matkalla pysähdyimme (hiljaisen sivu)tien laitaan kuvaamaan sumuista peltomaisemaa. Suolla oli hiljaista. Vain yli lentävät kurkiaurat rikkoivat välillä hiljaisuuden. Luonto oli heräämässä uuteen päivään; kastetta kasvien pinnoilla, kevyt sumu leijui vielä kaiken yllä. Sudenkorennot selkeästi nauttivat myös aamuisista hetkistä, samoin perhoset. Toukat viihtyivät pitkospuilla, hämähäkit vilistivät nopeasti karkuun. Ehkä mieleenpainuvin kohtaaminen oli heinäsirkan kanssa; se antoi meidän kuvata itseään ihan rauhassa.

Kotiin suunnatessa sumu oli jo kadonnut ja lämpötila noussut useammalla asteella. Aamulla niskaan vedetty takki alkoi olla liikaa ja aurinkokin pääsi paistamaan pilvettömältä taivaalta. Kotona oli tällaisen aamun jälkeen erilainen tunnelma käydä kiinni päivän töihin. Laittaa tiskikone päälle, pyörittää ikuista pyykkirumbaa, istuutua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa.

En ehkä osannut hyödyntää koronaa ja sen mukanaan tuomaa pysähdystä. Hengähtämisen sijaan oli koko ajan kiire, oli stressiä, oli vaikeaa vain olla. Mutta kun kevään työt oli purkissa ja taidehistorian viimeisetkin esseet kirjoitettuna otin missiokseni ihan vain olla ja nauttia tästä kesästä.

Olen opetellut olemaan.

Ensimmäisen viikon ajan olin hieman tuuliajolla. En meinannut oikein osata olla. Tuntui oudolta pysytellä pois tietokoneen äärestä. Tuntui oudolta, että yhtäkkiä olikin aikaa lukea kirjoja, oli aikaa vain olla.

Mutta alkuhankaluuksien jälkeen lomailu alkoi jo sujumaan. Olen lukenut kirjan toisensa perään. Olen makoillut riippumatossa. Olen levittänyt viltin takapihalle, syönyt siellä jäätelöä. Olen nauttinut pihatöistä. Olen siivonnut grillikatoksemme. Olen alkanut rakentaa pientä patiota takapihalle. Innostunut puutarhassa puuhastelusta muutenkin.

Sanat ovat olleet jo pitkään kadoksissa, hukkuneet kaiken muun keskelle. Mutta nyt kun olen osannut ottaa rauhallisemmin ja antanut itselleni luvan vain olla, huomaan, että pinnan alla alkaa taas kuplia vähitellen.

Ennen kaikkea, suurimman muutoksen sai aikaan lomamme Kuusamossa. Täydellinen irtiotto kotiympyröistä. Retkeilyä luonnossa. Upeita maisemia. Olemista. Rentoutumista. Olin kyllä väsynyt, mutta se oli erilaista väsymystä. Sellaista, joka saa kaatumaan silmät ristissä sänkyyn, sellaista, joka tuntuu hyvältä väsymykseltä.

Kuusamossa avasin tietokoneen useammin kuin uskoin. Huomasin hahmottelevani uusia blogitekstejä, tai ainakin ideoivani niitä. Avasin tyhjän tekstitiedoston eteeni, eikä se enää tuntunut uhkaavalta; sen sijaan se kutsuu vähitellen luokseen, tarttumaan kiinni.

Tiedän, että tarvitsen pieniä irtiottoja arjesta, jotta näen asiat paremmin ja selkeämmin. Joskus se on vain pieni piipahdus lähiseudulla, joskus taas pitää matkustaa satojen ja taas satojen kilometrien päähän, jotta ajatukset alkavat selkiytyä.

Kotona olen pyrkinyt pitämään kiinni samasta leppoisasta rytmistä. En ole antanut sadesäiden haitata, vaan olen istunut hyvällä omallatunnolla lukemassa kirjan toisensa jälkeen. Olen harrastanut liikuntaa sen verran kuin on tuntunut hyvältä. Olen yrittänyt siivota kaiken turhan suorittamisen ja tekemisen pois ja ottanut levon kannalta.

Ja se on tehnyt ihmeitä.

Jos loma Kuusamossa sai aikaan pienen kuplimisen pinnan alla, rennosti ottaminen kotona on jatkanut tätä kuplintaa, saanut kaipaamaan entistä enemmän sanojen äärelle. Avaamaan tyhjän tekstitiedoston ja kokemaan taas kerran sen, kun jotain uutta lähtee syntymään.

Sitä en tiedä, mitä tuleva syksy tai tulevaisuus muutenkaan tuo tullessaan, mutta tästä vuodesta opin taas sen, että vähemmän on enemmän. On opeteltava sanomaan ei, on opeteltava huolehtimaan omasta jaksamisestani paremmin. On opeteltava keskittymään olennaiseen ja ehkä ennen kaikkea opeteltava kuuntelemaan itseään.