Pääsiäinen on jo pitkällä takanapäin, mutta siitä kirjoittaminen kuitenkin on jäänyt. (Kuten blogiin kirjoittaminen ylipäätään.) Mutta jollain tavalla haluan kuitenkin kirjoittaa edes jotain hajanaisia ajatuksia ylös ennen kuin ne hiipuvat ajan myötä.

Yksi syy, miksi tämä teksti on odottanut kirjoittamistaan, ja miksi sen kirjoittaminen on kuitenkin ollut niin haastavaa on se, että vaikka nämä monologiprojektit ovat jo tuttua puuhaa, niin silti ne vievät aina mukanaan. Ja kun ne vievät mukanaan, on tyhjyys projektien päättymisen jälkeen aina odotettavissa. Yhtäkkiä se, mikä on täyttänyt jokaisen arkipäivän ja loppua kohden kaikki ajatuksetkin, on poissa. Ja se on aika iso aukko sitten kuitenkin.

Ja sitten. Teatterissa vaan on sitä jotain. Jotain sellaista, mikä vie mukanaan, sellaista, joka on niin intensiivistä, että sille antaa kaikkensa. Ja se antaa takaisin yhtä paljon. Niin minulle tuntuu käyvän kerta toisensa jälkeen. Rakastumista teatteriin, rakastumista kaikkeen siihen, mitä se pitää sisällään.

Ohjaajana suurimman työn tein ensimmäisenä yhteistyövuotenamme, vuonna 2015. Silloin juuri tämä pääsiäisen kärsimysmonologi oli esikoisohjaukseni, ja menin koko projektin aika pitkälti takapuoli edellä puuhun, mutta sillä tavalla kyllä opin varmasti eniten. Vuonna 2018 tämä sama teksti kaivettiin esiin muutaman vuoden tauon jälkeen ja silloin minulla oli ohjaajana ehkä enemmän näkökykyä, enemmän herkkyyttä kuunnella itseäni ja näyttelijääni, mutta varmasti myös enemmän rohkeutta tuoda esiin visioni, ja se myös näkyi lopputuloksessa. Tänä vuonna taas pohja oli rakennettu jo vuotta aikaisemmin, joten omalta puoleltani kyse oli enää pienistä hienosäädöistä, tarkkailusta ja mukana olemisesta.

Käsikirjoittajana taas se on aina yhtä sykähdyttävä tilanne kuulla ja nähdä oma tekstinsä näyttämöllä esitettynä. Vaikka teksti on itselleni läpikotaisin tuttu, osaan sen puoliksi ulkoa ja olen kuullut sen moneen kertaan, hyvin moneen kertaan, niin silti, silti se vain tuntuu todella hienolta kun oma teksti herää henkiin näyttämöllä, sille ei vain voi mitään.

Ja sitten kun on toimiva yhteistyö näyttelijäni kanssa, intensiivistä työskentelyä ja hyväksi havaitut tavat toimia yhdessä, niin yhtäkkinen tyhjyys arkipäivissä tuntuu yllättävän, no, tyhjältä, ja kestää hetken aikaa ennen kuin saa taas muista töistä kiinni. Onneksi on ollut luovan kirjoittamisen opettamista, kirjoittamista, oikolukemista ja syksyn suunnittelua. Niiden avulla arki on taas alkanut rullaamaan ja pääsiäisen kärsimysmonologi on siirretty sivuun.

Mutta minä ja teatteri, me olemme tainneet jo nivoutua toisiimme kiinni. Minä en taida irrottaa otettani teatterista eikä teatteri minusta. Odotan mielenkiinnolla, mitä elämä tuokaan tullessaan tällä saralla.